Pystyykö lääkäri kirjottaan tälläsen lausunnon...

Ap: koen aivan samanlaisista vaivoista. Oikeastaan kärsin jo alkujaan 1996 ja kävinkin tuolloin terapiassa kahden vuoden ajan. Itselläni tuon laukaisi uudestaan varmaan törkeä työpaikkakiusaaminen ja kun nähtiin että panikoin niin oikein lietsottiin sitä. Viime olen ollut töissä 2010, jolloin jäin sairaslomalle ja tässä välissä äitiyslomalla ja nyt ansiosidonnaisella ihan sen vuoksi koska saan ne ansiosidonnaisen korvaukset ja toivon mukaan minua ei ajeta mihinkään kurssille tai muualle koska en pysty. Vaivani ei parane, en ainakaan usko niin. Tiedän joutuvani hakemaan sairaslomaa heti jos pitää lähteä jonnekin, koska en voi mennä busseihin tai olla tiloissa joissa paljon ihmisiä paikoillaan. Tai nyt tämä parempana koska olen voinut olla kotona niin pystyn jo poistumaan kotoa kauppaan, mutta vain mieheni kyydillä. Tokihan minut voi pakottaa kursseille, mutta tiedän ettei siitä tule mitään. Itselläni on kyllä koulutus ja työkokemustakin 10-vuotta.

Noniin, mullakin on ollu rajua kiusaamista mikä on varmaan ollu tekijöistä pahin mikä on saattanu mut tähän pisteeseen... sitten tietysti myös kahdella mielenterveysongelmaisella vanhemmalla, joilla toisella vielä päihdeongelma ja sillä meidän huonolla perhe-elämällä, on ollu oma vaikutuksensa. Joskus olen miettinyt, että olisinko ajautunut edes kiusatuksi jos olisin saanut vanhempien kautta ja hyvän perhe-elämän kautta erillaiset eväät elämänalulle... nythän mulla ei ole tietoa mistään paremmasta... joten aika, sekavaa? välillä herää kysymys et, mille rakennat mitään hyvää ja parempaa omassa elämässäsi, jos sulla ei ole kunnolla tietoakaan sellasesta!? ja tottakai on tapahtunut myös muita mukavia juttuja, joista en viitsi nyt avautua...

Ompa "mukavaa" olla mielenterveysongelmainen. Empä mäkään uskonu että mun elämä joskus tälläseen helvettiin päätyis..

 

Vähän samaa vaivaa täällä.

Ai vitsi. Mä tiedän, että musta ois vaikka mihin, jos pääsisin näistä ongelmistani eroon. Mulla on helevetisti käyttämätöntä potentiaalia, mutta mieli estää kaiken. Jos pitäis valita, jäänkö loppuelämäkseni sairaseläkkeelle ongelmieni kanssa vai pääsisinkö mielen ongelmistani kertaheitolla, niin eipä tarttis montakaan millisekuntia miettiä.

Niimpä!!!

Jotkut idiootit kun ei näytä oikeasti vaan tajuavan tätä millaista on olla mielisairas...

 

"Jos ihmiset puhuvat sinusta pahaa, elä niin että kukaan ei usko heitä."

Platon (427-347 eKr.)

Tääkin on muuten hyvä neuvo.

 

[QUOTE="huoh";30220219]Tyhmä. Sulla ei selkeesti oo mitään hajua miltä tollaset ongelmat tuntuu.[/QUOTE]

Totta toinen puoli. Jos ei olisi yhteiskunnan puolelta tarjottua mahdollisuutta märehtiä vaivojaan kotona, vaan olisi ihan pakko mennä töihin tai ruokaa jostain hankkimaan, niin 98% kuvatunkaltaisista vaivoista kärsivistä EI jäisi kotiin makaamaan nälkäkuolemaa odottamaan.

 

Miten niistä pääsee eroon kun koko ajan on joku haukkumassa? Itselläni on ulkonäkö sellainen, että olin jo lapsena koulukiusattu. Kesätyössä olin kiusattu ja palkat jäi saamatta kun olin kerännyt muka huonoja marjoja omistajan poikien mielestä. Ensimmäinen työpaikkakoulutuksen jälkeen niin kuulin ikäisiltäni pojilta/miehiltä kommentteja "hui kamalaa hirviö!". Huutelua kuulen vieläkin aivan tuntemattomilta ihmisiltä. kyseessä ei ole ylipaino vaan ongelma on kasvoissani. Kasvojeni vuoksi minua on pidetty kehitysvammaisenakin.

On todella surullista luettavaa kyllä...

*Voimahalit*

Ei noin saisi kellekkään koskaan tehdä, siis kiusata! ihan hirveää..

 

Totta toinen puoli. Jos ei olisi yhteiskunnan puolelta tarjottua mahdollisuutta märehtiä vaivojaan kotona, vaan olisi ihan pakko mennä töihin tai ruokaa jostain hankkimaan, niin 98% kuvatunkaltaisista vaivoista kärsivistä EI jäisi kotiin makaamaan nälkäkuolemaa odottamaan.

Näin!

 

Totta toinen puoli. Jos ei olisi yhteiskunnan puolelta tarjottua mahdollisuutta märehtiä vaivojaan kotona, vaan olisi ihan pakko mennä töihin tai ruokaa jostain hankkimaan, niin 98% kuvatunkaltaisista vaivoista kärsivistä EI jäisi kotiin makaamaan nälkäkuolemaa odottamaan.

No en mäkään kuule kotona nälkäkuolemaa oota. joka päivä syön ja käyn ulkona liikkumassa siellä sun täällä ja tekemässä sitä sun tätä... Mutta koulun käyminen ja töiden tekeminen, on vielä ainakin liian raskas haaste mun psyykkeelle, koska se tuo mukanaan vastuuta. Ja musta ei ole nyt tällä mielentilalla ottamaan sitä! on pakko hoivata itseään, vaikka siihen menisi sitten koko loppuelämä.. muuten ei enää muusta elämisestä mitään tulekkaan jos pakotetaan vaikeisiin juttuihin ja kohta sitä ollaankin jossain hoitolaitoksessa kun katoaa kyky toimia edes niissä asioissa missä sä ennen kykenit toimimaan suht kepeesti vaikka oli mielenterveysongelmia...

Ootko myös miettiny, et jos ois tuommonen _pakko_yhteiskunta niin kuinka moni psyykkisesti sairas päätyisi esim itsemurhaan? ja kuinka paljon meillä vaan mielenterveysongelmat lisääntyisi koska ihmisillä olisi jatkuva pakko suoritus päällä? Tuoko on sinusta hyvä.. ei hyvää päivää.. Lyö päätä seinään.

 

Voisimpa vaihtaa osia näiden kanssa, joita "pakotetaan työkkärin kursseille" tai vastaaviin.

Olkaa hyvät ihmiset onnellisia siitä, ettei Teidän kohdalla ole vielä toivo mennyt ja yrittävät tukea vielä paluuta ns.normaalien ihmisten arkeen! Pirulauta.
Äskettäin kun sai itkien poistua virastosta kuultuaan ettei ole kelvollinen työkkäriin vieläkään tai kuntouttaviin toimenpiteisiin. Eläkettä tyrkytetään vaan nelikymppisenä.

Paljon olisi meitä, jotka haluaisi edes yrittää vielä. Näyttäs noita kotona viihtyviä riittävän muutenkin..
En tajua, tuhlataan rahaa niihin joita ei hevonveetua tunnu kiinnostavan mikään eikä lääkityksiä kokeilla tarpeeksi jos siellä päänupissa viiraa ettei ulos uskalla tms. Huh.
Niin kai se menee ettei osaa arvostaa sitä mitä tarjotaan.

Nim.kohta se pääkin on rikki kropan lisäksi.

Totta puhut sinäkin, mutta välillä on myös työkkärin tehtävä ymmärtää, että joistain ihmisistä ei ole TODELLA siihen.. ainakaan tietyssä elämänvaiheessa..

Vai uskotko sinä siihen että meitä ei ole? tässäkin on nähty että meitä on monta ja kaikki ollaan ihan varmasti jotain muuta kun pummeja tai että haluttaisiin olla edes pummeja, vai mitäpä luulet...?

Minä kokeilen lääkityksiä. Mutta maltilla. Liika lääkityskin voi pistää pään vaan enemmän sekaisin. Suosin ennemmin terapiaa.

Ja uskallan kyllä ulos.

Ja osaan arvostaa kyllä myös työtä.



Minä olen taas itkenyt ja kiristellyt viime päivät, inhottavineen fyysisineen oireidenkin kanssa, tuon koulun suhteen... :'( luulin oikeasti että musta ois siihen. Uranaiseks. Mutta sitten tultiin korkealta alas, kun en pystyny ees jostain syystä koulussa käymään...! enkä tajua mistä se ahdistus oikeen kumpus! kun realistisesti mielessäni kyllä pyrin ajattelemaan että ei tässä ole mitään pelättävää!

 

Vai ei ole lääkkeitä kokeiltu ja syöty viimeiset reilu 20 vuotta :headwall: Ei jumankauta sellasta lääkettä edes ole mitä en olisi kokeillut. Hirveitä sivuvaikutuksia, kamalia lopetus- eli vieroitusoireita, elämää zombiena... ja sitten joku valopää tulee sanomaan että kun et ole edes viitsinyt kokeilla lääkkeitä tarpeeksi :headwall:

 

Vastasit itse kysymykseesi. Stressissä sympaattinen hermosto ottaa endokriinisten elimien ohjauksen. Levossa pääosin parasympaattinen.

Wikissä on asiat kutakuinkin oikein Stressi – Wikipedia lukuunottamatta tuota suoliston hidastumista. Scopiassa (kolonos tai GI) näkyy selvästi miten stressaantuneen ihmisen suoliston supistusten taajuus on merkittävästi korkeampi.

"Stressitilanteissa aktivoituvat sympaattinen hermojärjestelmä ja hypotalamus-aivolisäke-lisämunuaisakseli. Sympaattisen hermoston aktivoituminen vapauttaa verenkiertoon katekoliamiineja. Kortikotropiinin eritys aivolisäkkeestä lisääntyy ja sen seurauksena veren glukokortikoidi pitoisuus kasvaa. Stressi voi aiheuttaa ruokahalun kasvua tai ruokahaluttomuutta.

Stressi voi olla akuuttia tai kroonista. Akuutti stressi aiheuttaa sympaattista hermojärjestelmää aktivoimalla akuutin stressivasteen eli ”taistele tai pakene” -reaktion, jolloin sydämen syke ja hengitystaajuus lisääntyvät, verenkiertoa ohjautuu enemmän lihaksille ja vähemmän muualle elimistöön, lihakset jännittyvät ja suoliston toiminta hidastuu. Akuutti stressi on monesti hyödyllinen tila, koska se lisää elimistön suorituskykyä."

Tajuskohan ne kiusaajat ees mitä ne aiheutti mulle... kroonisen, inhottavan, vatsasairauden... jos sanoisin niille asiasta, niin varmaan vaan nauraisivat mulle ja sanoisivat että ei me olla voitu sun sairautta aiheuttaa. Ai eikö?

Tässä siis esimerkki siitä miten vakavat henkiset ja fyysiset vammat raju pitkään jatkunut kiusaaminen jättää!

 

Tajuskohan ne kiusaajat ees mitä ne aiheutti mulle... kroonisen, inhottavan, vatsasairauden... jos sanoisin niille asiasta, niin varmaan vaan nauraisivat mulle ja sanoisivat että ei me olla voitu sun sairautta aiheuttaa. Ai eikö?

Tässä siis esimerkki siitä miten vakavat henkiset ja fyysiset vammat raju pitkään jatkunut kiusaaminen jättää!

:hug: Tiedän että se on yhtä helvettiä. Mua kiusattu kotona oman vanhemman taholtya kakarasta aikuisuuteen asti. Vielä tänä päivänäkin nään painajaisia ja herään omaan huutooni ja/tai itkuuni. Tätä se sitten näköjään on hautaan asti. Ja mutsi kieltää kaiken, olen kuulemma itsekäs, mielenvikainen paska joka pitäs kärrätä kaatopaikalle kun ei musta ole eläjäksi. Tiedätkö, kun oikein paska olo on ja vituttaa, on huumori se keino millä selviän ja olen selvinnyt. Sen Putouksen yhen hahmon sanoin vähän rankempaakin huumoria välillä. Voimia sulle ja iloa ja naurua päivääsi, edes joskus :hug:

 

Vai ei ole lääkkeitä kokeiltu ja syöty viimeiset reilu 20 vuotta :headwall: Ei jumankauta sellasta lääkettä edes ole mitä en olisi kokeillut. Hirveitä sivuvaikutuksia, kamalia lopetus- eli vieroitusoireita, elämää zombiena... ja sitten joku valopää tulee sanomaan että kun et ole edes viitsinyt kokeilla lääkkeitä tarpeeksi :headwall:

Juurikin näin..

Lyö päätä seinään

Ymmärrän sinun tapasten ajattelumaailman myös, siksi en ole ruvennutkaan syömään kauheasti niitä lääkkeitä vaikka varmaan tarvetta ois..

Muutama frendi ollut narkkari ja menehtynyt nuorella ikää, niin näkee kyllä mitä se etenkin monien psyykelääkkeiden käyttö ja sekakäyttö, on tehny niistä ihmisinä...

Senhän takia mä en vielä sitä Ketipinoriakaan uskaltanut ainakaan ottaa. :/ en haluis samaan jamaan.. mutta taidan olla jo osittain mitä he..

 

Yksi elämässä epäonnistunut täälläkin. Työkyky mennyt, jatkuvia pelkotiloja, itsetuhoisuutta ja masennusta, maha ei toimi ollenkaan jos vähääkään stressiä ja mistään ei tule mitään, en uskalla liikkua ihmisten ilmoilla ja haudon jatkuvasti itsemurhaa ja inhoan itseäni ja sitä, miten pettynyt olen siihen miten asiat ovat menneet. Sukulaiset ja oma perhe patistaa vain töihin ja elämässä eteenpäin ja avoimesti halveksuu kun en pysty ja ahdistun tuosta vain enemmän. Lääkärissä ja tutkimuksissa käyntikin on turhaa kun "ihmisen on silti mentävä töihin, niin mitä väliä sillä on mikä vaivaa kun pakko on pakko". Niin kuin minä en sitä tietäisi.

 

:hug: Tiedän että se on yhtä helvettiä. Mua kiusattu kotona oman vanhemman taholtya kakarasta aikuisuuteen asti. Vielä tänä päivänäkin nään painajaisia ja herään omaan huutooni ja/tai itkuuni. Tätä se sitten näköjään on hautaan asti. Ja mutsi kieltää kaiken, olen kuulemma itsekäs, mielenvikainen paska joka pitäs kärrätä kaatopaikalle kun ei musta ole eläjäksi. Tiedätkö, kun oikein paska olo on ja vituttaa, on huumori se keino millä selviän ja olen selvinnyt. Sen Putouksen yhen hahmon sanoin vähän rankempaakin huumoria välillä. Voimia sulle ja iloa ja naurua päivääsi, edes joskus :hug:

Voi, kuulostaapa niin tutulta!

Ja samoin sinulle :hug:

 

Yksi elämässä epäonnistunut täälläkin. Työkyky mennyt, jatkuvia pelkotiloja, itsetuhoisuutta ja masennusta, maha ei toimi ollenkaan jos vähääkään stressiä ja mistään ei tule mitään, en uskalla liikkua ihmisten ilmoilla ja haudon jatkuvasti itsemurhaa ja inhoan itseäni ja sitä, miten pettynyt olen siihen miten asiat ovat menneet. Sukulaiset ja oma perhe patistaa vain töihin ja elämässä eteenpäin ja avoimesti halveksuu kun en pysty ja ahdistun tuosta vain enemmän. Lääkärissä ja tutkimuksissa käyntikin on turhaa kun "ihmisen on silti mentävä töihin, niin mitä väliä sillä on mikä vaivaa kun pakko on pakko". Niin kuin minä en sitä tietäisi.

Ihminen ei mene töihin jos se ei ole työkykyinen! ja näin on närhen näreet. Lyö niille luu kurkkuun ja asiat selviks, eihän tuossa ole muuten mitään järkeä..

Minä ainakin koitan ajatella että onnistun vielä elämässä. ja ompa sulla tosiaan "kivoja" sukulaisia....

Mutta mä mietin että mikä siinä sitten sen pakon tekee..?

 

Juurikin näin..

Lyö päätä seinään

Ymmärrän sinun tapasten ajattelumaailman myös, siksi en ole ruvennutkaan syömään kauheasti niitä lääkkeitä vaikka varmaan tarvetta ois..

Muutama frendi ollut narkkari ja menehtynyt nuorella ikää, niin näkee kyllä mitä se etenkin monien psyykelääkkeiden käyttö ja sekakäyttö, on tehny niistä ihmisinä...

Senhän takia mä en vielä sitä Ketipinoriakaan uskaltanut ainakaan ottaa. :/ en haluis samaan jamaan.. mutta taidan olla jo osittain mitä he..

No joo nykyään en enää syökään kuin yhtä lääkettä eli sitä jotai söin ihan alussa. Eipä tuo auta m itään mutta syönpä nyt että voin sanoa että ainakin jotain yritän. Oli mullakin vuosia ja vuosia sitten kaikenmaailman sekakäytöt ja muut, nyt olen ollut 7 vuotta niin sanotusti kuivilla (ihan huume-huumeisiin en ole kajonnut, tarkoitan siis muita kuin lääkkeitä. ja katukaupasta en ole koskaan mitään ostanut) enkä edes viinalla hoida ahdistusta enää. Ihan kamaliakin lääkkeitä olen kokeillut, mm. Levozinia. tuo Ketipinor ei ole paha ainakaan mun kokemusken mukaan, mutta mä sain sitä alunperin nukkumiseen mutta se teki niin pahat levottomat jalat että olin tulla hulluksi ennen kuin lopulta lääkärit uskoi että se lääke oli syypää. Sain sittemmin ihan oikean diagnoosinkin ja jopa lääkkeen levottomiin jalkoihin eli sen Sifrolin.

En mä ole koskaan pelännyt kokeilla lääkärin määräämiä lääkkeitä, ei ne oikein käytettyinä mitään mörköjä ole, ja monet niista saa apua. Mutta se selviää vain kokeilemalla mikä itselle sopii. Joku mikä on ihan kauhea kokemus yhdelle, on se sopivin ja paras lääke toiselle.

Että sellanen on "minuntapasten" ajattelumaailma.

 

... vaikka mielenterveys voisikin töillä parantua, niin mistä niitä töitä saa? Parempi on opetella tulemaan toimeen ja opetella elämään siten, että on jotenkin edes tyytyväinen. Mikäli joskus haluatte ymmärtää miksi ihmiset oikeasti on ajettu tähän tilaan. lukekaa kirja Globalisaatioloukku. On selviö, että nyt haetaan sitä 80/20 yhteiskuntaa, joka on ollut jo pitkään suunnitteilla.

 

Ihminen ei mene töihin jos se ei ole työkykyinen! ja näin on närhen näreet. Lyö niille luu kurkkuun ja asiat selviks, eihän tuossa ole muuten mitään järkeä..

Minä ainakin koitan ajatella että onnistun vielä elämässä. ja ompa sulla tosiaan "kivoja" sukulaisia....

Mutta mä mietin että mikä siinä sitten sen pakon tekee..?

No eihän se reilua ole vuosikaupalla olla miehen elätettävänä ja hoivattavana riippakivenä. Olen kyllä usein miettinytkin, että pitäisi varmaan lähteä, jotta mies saisi paremman elämän, vaikka ei minusta kuulemma haluaisikaan luopua, mutta kun odottaa sitä päivää että minäkin pääsisin jaloilleni ja en usko niin käyvän enää. Ja ymmärrettäväähän se onkin kun minä tuhoan miehen talouden tällä menolla.

Minun vanhempani ja sisarukseni taasen arvostavat elämässä menestymistä ja välit ovatkin jo kutakuinkin katkenneet kun halveksivat niin paljon tällaista lusmuilua.

 

Ihan ekaksi kannattaisi syödä ne lääkärin määrämät lääkkeet. Ei niitä huvikseen ole määrätty. Jos lääkitys ei sinusta tunnu toimivalta, varaa lääkäriaika että keskustelet niiden vaihtamisesta/ annostuksen muuttamisesta.

Terapia on varmasti hyvä juttu, sitäkin kannattaa kokeilla jos sellaiseen pääset.

 

No joo nykyään en enää syökään kuin yhtä lääkettä eli sitä jotai söin ihan alussa. Eipä tuo auta m itään mutta syönpä nyt että voin sanoa että ainakin jotain yritän. Oli mullakin vuosia ja vuosia sitten kaikenmaailman sekakäytöt ja muut, nyt olen ollut 7 vuotta niin sanotusti kuivilla (ihan huume-huumeisiin en ole kajonnut, tarkoitan siis muita kuin lääkkeitä. ja katukaupasta en ole koskaan mitään ostanut) enkä edes viinalla hoida ahdistusta enää. Ihan kamaliakin lääkkeitä olen kokeillut, mm. Levozinia. tuo Ketipinor ei ole paha ainakaan mun kokemusken mukaan, mutta mä sain sitä alunperin nukkumiseen mutta se teki niin pahat levottomat jalat että olin tulla hulluksi ennen kuin lopulta lääkärit uskoi että se lääke oli syypää. Sain sittemmin ihan oikean diagnoosinkin ja jopa lääkkeen levottomiin jalkoihin eli sen Sifrolin.

En mä ole koskaan pelännyt kokeilla lääkärin määräämiä lääkkeitä, ei ne oikein käytettyinä mitään mörköjä ole, ja monet niista saa apua. Mutta se selviää vain kokeilemalla mikä itselle sopii. Joku mikä on ihan kauhea kokemus yhdelle, on se sopivin ja paras lääke toiselle.

Että sellanen on "minuntapasten" ajattelumaailma.

Tosi hienoa että olet päässyt sekakäytöstä kuiville! mulla ei ole kovin lämpimiä muistoja mm. viimesintä exää kohtaan, joka oli sekakäyttäjä... Onneksi en ole enää ollut hänen kanssaan yli 2v tekemisissä. Hänkin vei mua vaan ilkeydellään ja narsismillaan huonompaan kuntoon.. :/ just kun oisin tarvinnu sellasta minulle sopiaa hellyyttä ja hoivanpitoa, mitä koitin myös hänelle antaa, mutta vittuilua sain osakseni vain siitäkin....

Ei olisi kannattanut auttaa koko ihmistä. Tai parempi ettei olisi tavannut edes koko ihmistä.

En väitä että sinä olisit ollut tälläinen... mutta hän oli...

Ja mullon levottomat jalat nyt muutenkin tai jotain verenkierto häikkää. yyyy

 

No eihän se reilua ole vuosikaupalla olla miehen elätettävänä ja hoivattavana riippakivenä. Olen kyllä usein miettinytkin, että pitäisi varmaan lähteä, jotta mies saisi paremman elämän, vaikka ei minusta kuulemma haluaisikaan luopua, mutta kun odottaa sitä päivää että minäkin pääsisin jaloilleni ja en usko niin käyvän enää. Ja ymmärrettäväähän se onkin kun minä tuhoan miehen talouden tällä menolla.

Minun vanhempani ja sisarukseni taasen arvostavat elämässä menestymistä ja välit ovatkin jo kutakuinkin katkenneet kun halveksivat niin paljon tällaista lusmuilua.

Hei, jos mies oikeesti rakastaa sua, niin se ei kyllä hylkää sua tuollasen takia. Vaan ymmärtää, että sinä oot sairas. Vaikeeta on välillä munkin itseäni sairaaksi kutsua, en haluaisi, mutta eihän tälläinen normaalia elämää selkeästi rajoittava ahdistus enää mm. normaalia ole, joten kipeitä sit ollaan...

Ja et sinä lusmuile!

Ja mä mietin et mistä toi epäempaattisuus monien sukulaisten kohdalla nostaa juurensa. Miks ne on just tollasia monet ihmiset... miksi ne ei kykene näkemään mielen sairauksia niin kun pitäisi...

Kai se syy siinä on että sitä ei voi todeta niin kun ihottumaa. Mutta ammattilaiset kyllä voi. Ja onneks mun kohdalle on sattunu nyt ammattitaitosia ja ymmärtäväisiä henkilöitä. Ala-ikäsenä mun pahaa oloo ei ottanu tosissaan kukaan, vasta nyt täys-ikäsenä on alettu kunnolla ottamaan tosissaan ja oon päässy kunnolla myös tuohon avohoidon piiriin aluks pitkään jatkuneen unettomuuden kautta, kun rupesin oikeasti olemaan ihan burn off tilassa ja tajuttiin että eihän näin voi jatkua kun ihminen ei saa nukutuks... ja se taas mikä on sairastuttanu minun aivot siltä osin että meni kyky nukkua... niin arvaappa mikä se on... no rakkaat ystävämme masennus ja ahdistus tietenkin !

Niistä kasvaa muuten helposti aikamoinen noidankehä. Masennus ja ahdistus ruokkii unettomuutta > ja unettomuus taas puolestaan masennusta ja ahdistusta >

Että näin.

 

[QUOTE="vieraana";30220789]Ihan ekaksi kannattaisi syödä ne lääkärin määrämät lääkkeet. Ei niitä huvikseen ole määrätty. Jos lääkitys ei sinusta tunnu toimivalta, varaa lääkäriaika että keskustelet niiden vaihtamisesta/ annostuksen muuttamisesta.

Terapia on varmasti hyvä juttu, sitäkin kannattaa kokeilla jos sellaiseen pääset.[/QUOTE]

Syön siis tälläkin hetkellä lääkitystä, mirtazapiiniä.

Mutta onko sulla todellisuudessakaan tietoa miten kovia troppeja nämä mielialalääkkeet ylipäätään on? Mieti nyt vähän.

Niin eikö se kannata alottaa ja koittaa edetä pehmeemmillä hoitomuodoilla ja lisätä troppejen määrää vasta sitten kun on ihan, ihan, ihan pakko?

Toi Ketipinor vissiin aiheuttaa myös riippuvuuttakin.. ja yksi kavereistani on onnistunut itsensä joskus tappamaan sillä lääkkeellä yms... että ei ole ihan mikään apteekin hyllyn burana kuitenkaan kyseessä. *pyörittelee silmiään*

 

Sä ap. kuulostat ihan samalta kuin yksi puolituttu joka hengaa aina mutsinsa kanssa, käy viikottain sairaalassa päivystyksessä kun on jos mitäkin oiretta ja koulukin jäi viikon jälkeen kesken kun sinne koululle piti kävellä muutama kilometri...

 

Jotkut idiootit kun ei näytä oikeasti vaan tajuavan tätä millaista on olla mielisairas...

Et ole sairas vaan saatanan laiska.

 

Syön siis tälläkin hetkellä lääkitystä, mirtazapiiniä.

Mutta onko sulla todellisuudessakaan tietoa miten kovia troppeja nämä mielialalääkkeet ylipäätään on? Mieti nyt vähän.

Niin eikö se kannata alottaa ja koittaa edetä pehmeemmillä hoitomuodoilla ja lisätä troppejen määrää vasta sitten kun on ihan, ihan, ihan pakko?

Toi Ketipinor vissiin aiheuttaa myös riippuvuuttakin.. ja yksi kavereistani on onnistunut itsensä joskus tappamaan sillä lääkkeellä yms... että ei ole ihan mikään apteekin hyllyn burana kuitenkaan kyseessä. *pyörittelee silmiään*

Molemmat lääkeaineet löytyvät kirjasta Tappavat lääkkeet ja järjestäytynyt rikollisuus. Suosittelen lukemaan. Voi olla, että muutat "hieman" ajatuksiasi.

Antipsykootit ovat sellaisia, jotka pienentävät aivoja ja aiheuttavat enemmän ongelmia kuin parantaa. Huvittavinta on se, että niissä maissa joissa lääkkeitä ei ole saatavilla, on myös vähiten mielisairauksia.