Pitäs antaa asian olla, sillä olethan parahin ap jo oman päätöksesi jo tehnyt ja siinä päätöksessäsi pysyt. Mutta...
Miksi ihmeessä tunnut olevan niin varma omasta jaksamattomuudestasi kahden lapsesi kanssa? Mistä kumpuaa tämä käsittämättömän negatiivinen asenne, ettet pärjää yksin omiesi kanssa? Miksi ihmeessä et voi vain uskoa ja luottaa itseesi, että pärjäät, osaat, pystyt ja kykenet? Miksi heti luovutat?
Käsittääkseni olet menossa synnyttämään ihan perustervettä lasta eli sinulla ei ole odottamassa valmista epäilyä diagnooseineen. Ja käsittääkseni sinulla on ihan perusterve kaksi vuotias. Miksi et pärjäisi? Kaksi vuotias on siinä mielessä ihana tapaus, että hän on hurjan valmis oppimaan nopeasti uusia asioita. Osaa ja ymmärtää lohduttaa, kun toinen itkee - ojentaa itkevälle vauvalle oman pehmolelunsa, silittää häntä, juttelee rauhoittavasti - osaa olla äidin pikkuapulaisena vauvan hoidossa - ylpeänä ojentaa uutta vaippaa, rasvapurkkia, etsii lelujensa joukosta vauvalle hänen mielestä sopivaa... Mä uskallan olettaa, että sulla on kotona tällainen apulainen kasvamassa...mutta sä et halua häntä apulaiseksi itsellesi?
Meillä silloinen kaksi vuotias oli pakahtua ylpeydestä kun pääsi joka kerta osallistumaan omalla tavallaan vauvan hoitotilanteisiin. Ja tuntui, että lapsi kasvoi siinä sivussa "isoksi". Mitä enemmän otin hänet yhdessä vanhemman sisaruksensa kanssa mukaan hoitotilanteisiin, sitä nopeammin lapset ikään kuin hitsautuivat yhteen - eikä meillä pahemmin edes mustasukkaisuutta esiintynyt. Mutta tuo, että viet kaksi vuotiaasi pois hoitoon nojaten oletuksiisi, se oikeasti kuulostaa pahalta. Et ainoastaan anna itsellesi mahdollisuutta osoittaa olevasi väärässä mitä tulee jaksamiseesi vaan myös jollain tapaa teilaat kaksi vuotiaan kyvyt ja osaamiset olla sinulle myös apurina ja voimavarana.
Toki voit pitää hoitopaikan varalla mutta kannattaisi oikeasti ihan heti ens alkuun kokeilla sitä yhdessäoloa molempien lastesi kanssa. Saatat jopa iloisesti yllättyä
.