Tekisitkö sinä jotain, jos tuntematon nainen itkisi kaupungilla itkuinen vauva sylissä?

Minä oon muutaman kerran julkisella paikalla itkua tihrustanut,
ja kerran tuli bussipysäkillä vanhempi naishenkilö kysymään onko kaikki kunnossa.
Vastasin että ei, mutta paranee kyllä.
Sain naiselta nenäliinan, ja hän kysyi tarvitsenko apua jossain.
Vastasin etten tarvitse ja kiitin.

Olin tietysti hieman nolona koko tapauksesta, mutta tuli oikeasti todella hyvä mieli, kun joku tuntematon osoitti välittävänsä.
Vaikkei hän itkuni syyhyn voinut vaikuttaa
tai konkreettisesti auttaa, pelkkä kysymys "onko kaikki kunnossa"
pelasti päiväni.

 

En ole koskaan itkenyt tuolla lailla julkisella paikalla, mutta muistan että pari kertaa on ollut sellainen tilanne, jossa joku (helpommin itkevä) olisi saattanut itkeäkin. Suurimmalla osalla se olisi turhautumista sen hetkiseen tilanteeseen, itsellänikin olisi ollut. Toinen vaihtoehto olisi vaikka kiroilla tai pudottaa laukut maahan tyyliin "ei sitten mennä minnekään kun ei kerran onnistu". Jos itse itkisin kaupungilla ja joku tulisi kysymään, vastaisin juuri noin miten kirjoitit: "Ei tässä mitään." Ja kokoisin itseni ja lähtisin menemään.

Koska mitä muutakaan sitä voisi sanoa? Alkaa avautua vauvan itkuisuudesta tai lasten kiukuttelusta, mihin joku vieras ei voisi tehdä mitään - enkä edes haluaisi.

Itselläni taas lähellä itkua tilanteet eivät ole olleet kiukkuturhautumisia. Olen ollut väsymyksestä todella uupunut ja jotenkin tullut vaan seinävastaan, fyysisesti ja henkisesti. Sellainen olo, että alan vaan parkumaan lapsen kanssa yhdessä, "ei tästä mitään tuu, mä en osaa tätä, mä oon huono äiti jne".. Olen kuitenkin kyennyt hillitsemään itseni ja itku on tullut vasta kotona jos on tullut.

Olisin kyllä tuossa tilanteessa tarvinnut apua, mutta olisiko sitä pystynyt joku ulkopuolinen antamaan? Olisiko tuntunut hyvältä se, että joku huomaa ja edes tarjoaa apua? Vai olisiko se ollut noloa ja asettanut vaan lisää paineita seuraavaa kauppareissua varten (ja ylipäätään pärjäämiseen)?
Jos olisin halunnut antaa ulkopuolisen auttaa olisi minun pitänyt työntää lapsi vieraan ihmisen syliin ja käydä kaupan lattialle vollottamaan sieluni kyllyydestä ja lopulta nukahtaa uneen. Muutaman tunnin jälkeen olisi varmaan olo ollut parempi. Joo, ei oikein toimiva vaihtoehto. En siis oikein keksi kuinka siinä ulkopuolinen olisi voinut auttaa...ikävä kyllä.

 

[QUOTE="äide";30390580]Itselläni taas lähellä itkua tilanteet eivät ole olleet kiukkuturhautumisia. Olen ollut väsymyksestä todella uupunut ja jotenkin tullut vaan seinävastaan, fyysisesti ja henkisesti. Sellainen olo, että alan vaan parkumaan lapsen kanssa yhdessä, "ei tästä mitään tuu, mä en osaa tätä, mä oon huono äiti jne".. Olen kuitenkin kyennyt hillitsemään itseni ja itku on tullut vasta kotona jos on tullut.

Olisin kyllä tuossa tilanteessa tarvinnut apua, mutta olisiko sitä pystynyt joku ulkopuolinen antamaan? Olisiko tuntunut hyvältä se, että joku huomaa ja edes tarjoaa apua? Vai olisiko se ollut noloa ja asettanut vaan lisää paineita seuraavaa kauppareissua varten (ja ylipäätään pärjäämiseen)?
Jos olisin halunnut antaa ulkopuolisen auttaa olisi minun pitänyt työntää lapsi vieraan ihmisen syliin ja käydä kaupan lattialle vollottamaan sieluni kyllyydestä ja lopulta nukahtaa uneen. Muutaman tunnin jälkeen olisi varmaan olo ollut parempi. Joo, ei oikein toimiva vaihtoehto. En siis oikein keksi kuinka siinä ulkopuolinen olisi voinut auttaa...ikävä kyllä.[/QUOTE]

En tarkoittanut mitään kiukkuturhautumista, vaan juuri tuon tyyppistä "ei tästä tule mitään". Normaalisti ne tunteet kuitenkin menevät ohi, kun tilanne rauhoittuu. Niitä tuntemuksia kun tulee kaikille varsinkin esikoisen vauva-aikana.

Minua ovat joskus jotkut vieraat ihmiset auttaneet, vaikken ole sinänsä tarvinnut enkä edes ollut epätoivoinen. Esim. kerran ihan pieni vauvani heräsi bussissa ja alkoi huutaa. Hän oli silloin niin pieni, etten uskaltanut imettää heiluvassa bussissa, joten yritin vaan sylissä rauhoitella. Takana istuva nainen jutteli lapselle kauhean rauhallisesti, varmaan lähinnä tarkoituksenaan olla minulle henkisenä tukena. Se oli tosi ystävällistä ja kivasti tehty, tosin itse olin kyllä ihan rauhallinen ja mietin lähinnä, että jos vauva ei pian rauhoitu, millä pysäkillä kantsisi jäädä pois että löytäisin jonkun paikan missä imettää.

 

Mua pelottaa itkevät ihmiset.
Haluaisin auttaa ja tarjota apua, mutta jätän sen vaan tekemättä.
Jos näen lapsen itkevän (yksin jossain), niin käyn kyllä kysäisemässä, että mikä hätänä ja voisinko auttaa.

 

En tekisi mitään. Olisi aika tahditonta mennä nolaamaan toinen ihminen.

 

En ehkä pysähtyisi, vaikka yleensä yritän auttaa. Ajattelisin että tää äiti kokisi sen tungettelevana.

Enkä itse joskus vauvavaiheiden itkuissa olisi hyötynyt jos joku ventovieras olisi tarjonnut apuaan, ala nyt sille itkuisena selittämään koko paletti, ja todennäköisesti sieltä tulisi vaan kömpelöitä neuvoja kun se vieras ei välttämättä tajuaisi koko kuviota.
Todennäköisesti jokainen äiti on myös itse pohtinut ne tarjolla olevat tukimuodot ja ehkä käyttänytkin niitä.

 

En ehkä pysähtyisi, vaikka yleensä yritän auttaa. Ajattelisin että tää äiti kokisi sen tungettelevana.

Enkä itse joskus vauvavaiheiden itkuissa olisi hyötynyt jos joku ventovieras olisi tarjonnut apuaan, ala nyt sille itkuisena selittämään koko paletti, ja todennäköisesti sieltä tulisi vaan kömpelöitä neuvoja kun se vieras ei välttämättä tajuaisi koko kuviota.
Todennäköisesti jokainen äiti on myös itse pohtinut ne tarjolla olevat tukimuodot ja ehkä käyttänytkin niitä.

Ei se vieras mitään konkreettista voisi varmaan tehdäkään auttaakseen, mutta onhan se kohteliasta kysyä, onko kaikki ok tai tarvitseeko toinen apua. Todennäköisin vastaus onkin "kaikki on ok, kiitos vaan"- ei kai kukaan nyt ala selittää vauvan vatsavaivoista jollekin tuntemattomalle, joka ei voi asialle mitään. Lähinnä tarkoitus on kai antaa pieni välittävä ele sille toiselle, jonka hankala hetki saattaa sen vuoksi keskeytyä. Jälkeenpäin voi olla mukavampi muistaa, että joku pysähtyi kysymään kuin että kaikki kävelivät ohi. Mutta överiksi ei tietenkään kannata vetää välittämistäkään ja avun tarpeen tulkitsemista - ja minusta nuo kahville pyytämiset alkavat olla jo sillä rajalla.

 

Minäkin mietin, että menisin kysymään että voinko auttaa. Antaisin taskusta puhtaan nenäliinan ja tarjoituisin pitämään vauvaa hetken (jos siis hänellä vauva olisi sylissä). Sanoisin, että minullakin on lapsia ja että ehkä tiedän, miltä hänestä tuntuu (kun ei tosiaan voi tietää itkeekö hän vaikka parisuhdettaan tai kuollutta läheistään ...)

Jos nainen suuttuisi minulle, ajattelen, ettei se ole mikään häpeä kysyä voinko auttaa.

 

Ei se vieras mitään konkreettista voisi varmaan tehdäkään auttaakseen, mutta onhan se kohteliasta kysyä, onko kaikki ok tai tarvitseeko toinen apua. Todennäköisin vastaus onkin "kaikki on ok, kiitos vaan"- ei kai kukaan nyt ala selittää vauvan vatsavaivoista jollekin tuntemattomalle, joka ei voi asialle mitään. Lähinnä tarkoitus on kai antaa pieni välittävä ele sille toiselle, jonka hankala hetki saattaa sen vuoksi keskeytyä. Jälkeenpäin voi olla mukavampi muistaa, että joku pysähtyi kysymään kuin että kaikki kävelivät ohi. Mutta överiksi ei tietenkään kannata vetää välittämistäkään ja avun tarpeen tulkitsemista - ja minusta nuo kahville pyytämiset alkavat olla jo sillä rajalla.

Niin, mutta miksi tarjota apua jos kumpikin melkein tietää että ei voi toista auttaa?

Mulle tulisi semmoisena äitinä entistä kurjempi olo. "Onko mun asiat niin huonosti että ventovieraidenkin pitää kysyä mikä on hätänä?" Se toisen kysymys voi nolata ja alleviivata sen toisen kurjaa tilannetta.
Sen sijaan arvostan sitä jos tutut tai puolitutut tai neuvola auttavat tai tarjoavat apua, koska silloin se menee oikein.
Eri asia on jos on jollakin kadulla sairaskohtaus, silloin pysähdyn auttamaan.

 

Tekisin jos se olisi Pin.

 

[QUOTE="jeps";30390767]Tekisin jos se olisi Pin.[/QUOTE]

 

[QUOTE="Äi-ti";30390388]Varmaan menisin kysymään tarvitseeko apua tms. En tiedä miten hän reagoisi, mutta en voisi vain kävellä ohi. Mä voisin tarjota kahvit jossain, pitää vauvaa ja jutella. Jos hän on väsynyt, voitaisiin miettiä pystyisinkö käytännössä auttamaan jotenkin, mulla on nyt elämäntilanne kun vihdoin alkaa olla omaakin aikaa.

Toi hätäkeskus on kyllä melkoista liioittelua.

Mä oon itse ollut pari kertaa tuo nainen ja kyllä siinä tilanteessa olisi tuntunut superpahalta että joku soittaisi 112:een epäillen että olen tappamassa lapsiani.[/QUOTE]

Minunkin mielestä hätekeskukseen soittaminen tai lastensuojeluilmoituksen tekeminen tällaisessä tapauksessa on liioittelua.

Kysyisin myös esimerkiksi, tarvitseeko apua tai mikä on hätänä. Jos nainen haluaisi, jäisin hetkeksi keskustelemaan, kysyisin, onko kertonut tilanteestaan neuvolassa tms.

 

Tai lapset kiukuttelisi ja äiti alkaisi itkemään lapsille, ettei jaksa enää. Ei raivoaisi vaan väsyneellä ja toivottomalla äänellä sanoisi.
Kävelisitkö vain ohi vai tekisitkö jotain?

Olen tehnytkin.
Kerran eräs nainen itki kaupan edessä ja oli siinä pari lastakin mukana. Pysähdyin kysymään mikä on hätänä ja onko ketään kenelle voisi soittaa että tulisi. No soitto apu kelpasi, sillä kertaa naisen autoon oli vain tullut jokin vika ja herkillään oli sitten purskahtanut sen vuoksi itkuun. Miehensä tuli auttamaan auton kanssa

 

Niin, mutta miksi tarjota apua jos kumpikin melkein tietää että ei voi toista auttaa?

Mulle tulisi semmoisena äitinä entistä kurjempi olo. "Onko mun asiat niin huonosti että ventovieraidenkin pitää kysyä mikä on hätänä?" Se toisen kysymys voi nolata ja alleviivata sen toisen kurjaa tilannetta.
Sen sijaan arvostan sitä jos tutut tai puolitutut tai neuvola auttavat tai tarjoavat apua, koska silloin se menee oikein.
Eri asia on jos on jollakin kadulla sairaskohtaus, silloin pysähdyn auttamaan.

Miksi tarjota apua jos tietää ettei toista voi oikeasti auttaa?
Niin, koska se apu saattaa hyvinkin olla se pelkkä kysymys että voinko auttaa.
Osoitus että välittää.

Mä henkilökohtasesti koen sen jotenkin nolottavampana, jos itken julkisella paikalla ja ohi kulkevat ihmiset kääntävät katseensa pois esittäen etteivät muka huomaa.
Se jotenkin korostaa sitä että tässä on jotain hävettävää.

 

Vuosia sitten yksi vakiasiakas pillahti liikkeessäni asioidessani itkuun, vauva nukkui ulkona rattaissa. Vein hänelle nenäliinan ja kysyin, että voinko jotenkin auttaa. Hän vaan itki ja sai kerrottua väsymyksestään. Sovin, että kun laitan kaupan kiinni, voin tehdä vauvan kanssa vaunulenkin, jotta hän saa levätä. Näin tehtiin ja sovittiin seuraavastakin kerrasta. Nykyään olemme hyviä ystäviä ja hän vuorostaan on auttanut minua, kun minulla on erittäin vaativa vauva.

En tiedä olisinko mennyt puhumaan hänelle, jos olisin kadulla kulkenut ohi. Liikkeessä tilanne oli jotenkin luonteva avun tarjoamiseen.

 

Kyllä mä varmaan kysyisin onko kaikki ok.

 

Miksi tarjota apua jos tietää ettei toista voi oikeasti auttaa?
Niin, koska se apu saattaa hyvinkin olla se pelkkä kysymys että voinko auttaa.
Osoitus että välittää.

Mä henkilökohtasesti koen sen jotenkin nolottavampana, jos itken julkisella paikalla ja ohi kulkevat ihmiset kääntävät katseensa pois esittäen etteivät muka huomaa.
Se jotenkin korostaa sitä että tässä on jotain hävettävää.

Tässä on varmasti paljon eroja siitä miten kukakin kokee vieraiden auttamisen.
Mulle ei vieraiden ihmisten sympatia tai ei-sympatia tee kesää tai talvea, mulle on tärkeintä se miten ne ihmiset, jotka tuntevat mut ja asiani, suhtautuvat.

Jos vaikka mies jättäisi kun olen niin kauhea riivinrautavaimo, olisin sössinyt raha-asiani ja itkisin sitä kadulla, niin harmittelisin niin paljon kyvyttömyyttäni olla parisuhteessa läheisen ihmisen kanssa ja kyvytömyyttäni hoitaa asioitani, että ei mua jonkun randomin kyselyt lämmittäisi.

Mutta ehkä en hermostuisi jos joku reagoisi mun väsyitkuun (voi kun vauva-aika on rankkaa), koska se väsymys helpottaa joskus, se on tavallaan ei-itseaiheutettu ongelma. Ja muistelen joskus jonkun mummon auttaneen mua marketissa kun lapset oli hankalalla päällä tms. eikä se tuntunut pahalta.

En vähättele kenenkään väsymystä ja itselläni on kroonista unettomuutta, mutta ongelmat on erilaisia, toiset on hävettävämpiä kuin toiset. Jotkut on semmoisia jotka haluaa surra salassa mutta joistakin voi olla valmis puhumaan jollekulle, miten nyt kukakin tietyn ongelman kokee.

 

Tarjoaisin apua, ehdottomasti! Pyrin myös auttamaan lasten kiukuttelun lopettamisessa bussissa, kaupoissa jne. ja toivon, että itselleni/lapsilleni tehdään sanoin. Ainakin omilla lapsillani se kiukku unohtuu heti, kun joku vieras ihminen alkaa höpöttelemään kivoja juttuja.

 

Niin, mutta miksi tarjota apua jos kumpikin melkein tietää että ei voi toista auttaa?

Mulle tulisi semmoisena äitinä entistä kurjempi olo. "Onko mun asiat niin huonosti että ventovieraidenkin pitää kysyä mikä on hätänä?" Se toisen kysymys voi nolata ja alleviivata sen toisen kurjaa tilannetta.
Sen sijaan arvostan sitä jos tutut tai puolitutut tai neuvola auttavat tai tarjoavat apua, koska silloin se menee oikein.
Eri asia on jos on jollakin kadulla sairaskohtaus, silloin pysähdyn auttamaan.

Eihän avun tarjoaminen tarkoita välttämättä sitä, että toinen ihminen olisi huono tai että toinen ei osaisi tai pärjäisi. Voihan sitä auttaa ihan vain ystävällisenä eleenä.

Jos ihan oikeasti itket julkisella paikalla, niin eikö se usein tarkoita sitä, ettei kaikki mene nyt ihan putkeen?

 

Hmm, pakko myöntää että enintään ehkä katsoisin kysyvästi.

 

Eihän avun tarjoaminen tarkoita välttämättä sitä, että toinen ihminen olisi huono tai että toinen ei osaisi tai pärjäisi. Voihan sitä auttaa ihan vain ystävällisenä eleenä.

Jos ihan oikeasti itket julkisella paikalla, niin eikö se usein tarkoita sitä, ettei kaikki mene nyt ihan putkeen?

Mä ajattelen jonkun tuntemattoman itkusta, että ok, tuolla ei mene kaikki putkeen, mutta tuo todennäköisesti pärjää sen asian kanssa, tuo kriisi menee joskus ohi, monia itkettää joskus julkisella paikalla. Mä luotan siihen ihmisen kykyyn päästä siitä yli omassa elämänpiirissään olevilla keinoilla.

Mutta se täytyy sanoa että riippuu siitä äidin olemuksesta että miten reagoin. Jos on muuten ok ja tasapainoisen näköinen äiti niin mulle tulee mieleen että semmoinen on tietoinen kaikista tukimuodoista ja hänellä on turvaverkot kunnossa, mutta jos on resuinen äiti niin sitten mietin että pärjääköhän tuo nyt elämässään. Väärin ajateltu, mutta en voi tuolle mitään.

T:eräs joka tosin joskus on itsekin ruokakaupassa homssuisena.

 

Mä ajattelen jonkun tuntemattoman itkusta, että ok, tuolla ei mene kaikki putkeen, mutta tuo todennäköisesti pärjää sen asian kanssa, tuo kriisi menee joskus ohi, monia itkettää joskus julkisella paikalla. Mä luotan siihen ihmisen kykyyn päästä siitä yli omassa elämänpiirissään olevilla keinoilla.

Mutta se täytyy sanoa että riippuu siitä äidin olemuksesta että miten reagoin. Jos on muuten ok ja tasapainoisen näköinen äiti niin mulle tulee mieleen että semmoinen on tietoinen kaikista tukimuodoista ja hänellä on turvaverkot kunnossa, mutta jos on resuinen äiti niin sitten mietin että pärjääköhän tuo nyt elämässään. Väärin ajateltu, mutta en voi tuolle mitään.

T:eräs joka tosin joskus on itsekin ruokakaupassa homssuisena.

No mitä sen resuisen näköisen äidin kohdalla sitten tekisit? Aloituksessahan ei näitä eritelty. Et kai tarkoita, että kävelisit siistin äidin ohitse, koska oletat hänen pärjäävän ja resuisen äidin ohitse, koska hän on resuinen?

 

Todennäköisesti paheksuisin ja tekisin mielessäni erilaisia ei-mairittelevia oletuksia naisen elämästä.

 

[QUOTE="M33";30391185]Todennäköisesti paheksuisin ja tekisin mielessäni erilaisia ei-mairittelevia oletuksia naisen elämästä.[/QUOTE]

???! Miksi ihmeessä paheksut väsynyttä ja surullista ihmistä.. ?

 

No mitä sen resuisen näköisen äidin kohdalla sitten tekisit? Aloituksessahan ei näitä eritelty. Et kai tarkoita, että kävelisit siistin äidin ohitse, koska oletat hänen pärjäävän ja resuisen äidin ohitse, koska hän on resuinen?

Kävelisin molempien ohi, mutta resuisen kohdalla miettisin että pitäisikö pysähtyä ja tarjota apua/ohjata avun piiriin. Tiedän että se huoliteltukin äiti saattaa suunnitella vaikka itsaria, mutta oletan että hän tietää enemmän tukimuodoista ja mun apu ei paljoa hyödyttäisi.