Kirjoittelinkin jo tuonne toiseen ketjuun, mutta nyt iskee kauhea epätoivo... Olen siis 20-vuotias tuleva (jos kaikki menee hyvin) yksinhuoltaja. Sain muutama päivä sitten tietää, että kauan odotettu vauva olisi tulossa ensi keväänä. Mutta mies järkyttyikin nyt kun asiasta tuli todellista ja hän vetäytyi koko hommasta pois.
Olen järkyttynyt totta kai, mutta jos täytyy valita miehen ja vauvan väliltä niin valinta on erittäin helppo. Minulle on sinäänsä ihan sama onko mies mukana vai ei. En kaipaa sellasen käytöksen omaavaa ihmistä mun tulevan lapsen elämään. Mutta eniten harmittaa lapsen puolesta. Miten mä joskus kerron miksei hänellä ole isää. Koska isä ei halunnut sinua, isän mielestä hänen elämä on pilalla.
Miten tästä surusta ikinä selviää?
Mulla on myöskin aivan kamalat kivut ja pahoinvointia. Hyvä että uskallan koiraa ulkoiluttaa kun pelottaa, että tämä stressin ja itkun määrä aiheuttaa keskenmenon.
Olen järkyttynyt totta kai, mutta jos täytyy valita miehen ja vauvan väliltä niin valinta on erittäin helppo. Minulle on sinäänsä ihan sama onko mies mukana vai ei. En kaipaa sellasen käytöksen omaavaa ihmistä mun tulevan lapsen elämään. Mutta eniten harmittaa lapsen puolesta. Miten mä joskus kerron miksei hänellä ole isää. Koska isä ei halunnut sinua, isän mielestä hänen elämä on pilalla.
Miten tästä surusta ikinä selviää?
Mulla on myöskin aivan kamalat kivut ja pahoinvointia. Hyvä että uskallan koiraa ulkoiluttaa kun pelottaa, että tämä stressin ja itkun määrä aiheuttaa keskenmenon.
