Rauhallinen ja et suutu koskaan

Kyselin jokin aika sitten minun instagramissa  @_terhin_  storyn puolella millaisia oletuksia seuraajillani minusta on. Kaikista eniten minulle laitettiin, että olet rauhallinen, et suutu koskaan, hermostut harvoin, omaat pitkän pinnan, et korota ääntäsi tai huuda. Näitä tuli monen monta kertaa ja siinä vastaillessa kyselin meidän isommilta lapsilta, että meneekö se näin.

Ja kyllä, olen nykyisin rauhallinen. Aikoinaan olin aika räväkkä ja menevä. Ja nykyisinkin, mutta riippuu niin seurasta tietty, että millä tavalla siinä seurassa käyttäytyy, mutta kyllä he oikeassa olivat, olen rauhallinen. Ja rauhallisuus on ihan hyväkin ja kyllä se räväkkyys sieltä välillä esiin tulee.

Omaan tavallaan aika pitkän pinnan tietyissä asioissa ja tietyissä en taas yhtään. En tykkää huutamisesta yhtään ja koitan välttää sen ihan viimeiseen asti. Yleensä äänen avautuminen tapahtuu silloin, kun minulla on migreeni ja useista toistoista huolimatta pidetään jatkuvaa mekkalaa. Ja joskus ilman särkyäkin, jos samasta asiasta useasti sanominen ei tuota tulosta.

Se, että on rauhallinen, ei tarkoita ettei koskaan suuttuisi

Yleensä, kun hermostun tai suutun, en huuda vaan meillä aletaan siivota. Tästä lapsetkin mainitsivat, että yleensä jos hermostut, niin se tarkoittaa siivoamista. Se on mun tapa ollut purkaa hermostumista ja sitten se tarkoittaa, että koko porukka on siinä mukana. Itseäni kyllä huvittaa tämä, mutta se on toimiva tapa, kun huutaminen ei kuitenkaan mihinkään johtaisi.

Eli kyllä suutun, olisi täysi mahdottomuus, jos välillä ei suuttuisi. Tähän arkeen, kun mahtuu ihan todella paljon erilaisia tunteita ja meillä on kotona sallittua näyttää ne kaikki. Lasten on hyvä nähdä myös ne aikuisen tunteet, eikä niitä tarvitse mitenkään tukahduttaa.

Somessa ja täällä blogissa näkyy lopulta vain palasia meidän elämästä. Olen halunnut pitää someni ja blogin positiivisena ja iloisena paikkana, jonne tulla purkamaan ajatuksia. Tietysti joukkoon tulee aina ripauksia ei niitä kivoja asioita ja niitä jotka ärsyttää jne. Ei täällä missään hattarassa kuitenkaan eletä. En kuitenkaan halua päivittää niitä hetkiä, kun hermostun.

Niitä olettamuksia lukiessani sain todeta, että hyvin on välittynyt kuitenkin se millainen ihminen minä olen. Instagramiin koitan lisätä storyihin enemmän höpöttelyä, mutta sanotaanko, että haastetta riittää niiden tekemiseen. Ei nimittäin ihan aina ole sellaista hiljaista hetkeä, että niitä saisi toteutettua.

Kurkkaa myös:
Blogiin päätyy vain pieni pala meidän elämää