Äiti joka vihaa leikkimistä

1-vuotias taapero roikkuu nilkassa ja selvästi kinuaa äitiä leikkimään. Neuvolan hoitaja kyselee, että joko rakentelemme yhdessä palikoista torneja. No siis.. olen aika huono tässä asiassa. En osaa leikkiä, enkä halua leikkiä, leikin vain silloin kun on ”pakko”. Yleensä kaadan lelulaatikon keskelle olohuoneen lattiaa ja taapero saa itse tutkia leluja samalla, kun siivoan tai hörppään kupin kahvia. Silloin tällöin heittelemme palloa sisällä, mutta totuus on, että en osaa leikkiä lapseni kanssa.

Tarvitseeko äidin olla hyvä kaikessa?

Itse leikin lapsena ylä-aste ikään asti Barbeilla ja vaikka millä muulla. Leikin todella paljon ja viihdyin useita tunteja hiljaa huoneessani leikkimässä. Harvoin edes kaipasin leikkikaveria, vaikka sellainen kelpasi kyllä mukaan.

Ehkä olen saanut yliannostuksen leikkimisestä,

koska se ei tunnu enää yhtään omalta jutulta?

Olen äiti joka pitää ulkoilusta, maalaamisesta, piirtämisestä tai askartelusta. Käyn mielelläni leikkipuistoissa tai levitän mustikasta tehdyn ”maalin” ja paperia kylpyhuoneen lattialle ja istun siellä lähmimässä paperia taaperon kanssa. Taaperon kasvaessa isommaksi lähden innoissani potkimaan palloa, tai pelaamaan ulkopelejä, mutta en näe itseäni heiluttamassa dinosaurusta joka ärjyy, ajamassa pikkuautoilla tai juttelemassa nuken äänellä lapselle. Eikö joitain hommia saa ulkoistaa muille?

Siitä huolimatta, etten ole itse juuri koskaan leikkinyt lapseni kanssa aktiivisesti, hän on oppinut kaikki tarvittavat taidot ja kehittyy hienosti. Bonuksena lapsi viihtyy hyvin yksin, häntä ei tarvitse viihdyttää koko ajan. Meillä on leluja ja ne saavat näkyä! Tottakai lapsi tarvitsee leikkiä ja leikkikaveria, mutta meillä nämä työt on ulkoistettu isälle, mummoille ja tädeille. Kiitos siis teille, jotka osaatte ajella autoilla pitkin mattoa päristellen ja rakennatte hienoja torneja palikoista. Minä pääsen pesemään käteni siitä hommasta.