Tartuin kynään muuttaakseni oman elämäni

Yleisin kysymys kysymysboksissa on; miksi kirjoitat blogia? Mikä sai sut aloittamaan? Tässä postauksessa avaan hyvin pitkästi syyn bloggaamiselle. Varoitan, että postaus sisältää paljon myös rankkoja vaiheita elämästäni. Tartuin kynään muuttaakseni oman elämäni.

Rahan takia?

Sitä saatetaan herkästi luulla, että bloggaaja kirjoittaa kolikot silmissä ja ilmaisen tavaran toivossa. Sitä saatetaan miettiä miksi heitän oman elämäni peliin ja avaan kaikki kaikille. Siispä tässä postauksessa kerron teille omasta blogistani, itsestäni ja siitä miksi täällä ruudun takana avaan ajatuksiani. Vähän aina pelottaa laskeutua tänne syvemmälle tasolle, mutta tiedän myös, että lukijoissa on aivan huippuja ihmisiä, joihin luotan täysillä. Antaa huutelijoiden huudella, koska tämä on elämäni ja totuus siitä.

Some ei ole koko totuus

Some on maailma, joka ei kerro koko totuutta tai näytä suurinta prosenttia ihmisestä seuraajilleen. Olen vuosia jo törmännyt siihen ilmiöön, jossa livenä tavatut ihmiset toteaa, etten ole yhtään sellainen kuin luultiin. Toisaalta taas täällä netin puolelle luen mitä erikoisempia versioita itsestäni ja siitä mitä ihmiset luulevat tietävänsä. Sitä sanotaan, että vaikuttajat ovat pinnallisia, kaikki putoaa ilmaisena eteen ja esimerkiksi juuri mut pitäisi pudottaa jalustalta kokeilemaan aitoa elämää.

Moniko yllättyy, kun kerron aloittaneeni tämän blogin vuosia sitten, koska koin suurta tarvetta kirjoittaa enkä sen takia, että halusin päästä tahkoamaan rahaa? Joku yksinäisyyden, epävarmuuden ja haparoivan tarpeen yhdistelmä lennätti kädet näppäimistölle. Sillä tiellä ollaan edelleen ja siitä alkoi oman elämäni haltuun ottaminen.

Haastava lapsuus

Elin melko haastavan lapsuuden enkä ole syntynyt kultalusikka pakaroiden välissä. Siihen kuului oma sairasteluni ja sairastuminen lopulliseen tautiin. Siihen kuului oman isäni hylkääminen ja huumeisiin kuoleminen. Lapsuuteeni kuului koulukiusaaminen, niukka varallisuus ja oma haastava persoonani. Elin kriisistä toiseen ja jotenkin jossain vaiheessa kaikki oli vain liikaa. En enää jaksanut lähellä tapahtuneiden itsemurhien sekä kuolemien jälkeen ymmärtää elämää ja ahdistuin valtavasti. Voisin melkein väittää, että tiedän mitä on olla pohjalla jossain siellä jalustan alla liiskattuna. Elämäni ei ollut ruusuilla tanssimista.

En oikein tiedä, mikä tarkalleen ajoi kirjoittamaan, mutta siltä ajalta muistan tuoreen äidin, joka oli todella yksinäinen. Aloitettu blogi olikin väylä kanssakäymiseen, asioiden purkamiseen ja vain selviämiseen.

Kenenkään elämää ei pitäisi kadehtia

Osa on sanonut pitävänsä elämääni mahtavana ja mua hienona tyyppinä. Jotkut sanovat myös avoimesti kadehtivansa meidän elämää tai sitä mitä olen. Silloin aina pysähdyn miettimään, että mikä tekee tästä elämästä niin ihmeellistä? Ei kannata ajatella tai kadehtia ketään, koska oikeasti minäkin olen vain todella tavallinen tyttö. Ja niin on jokainen muukin vaikuttaja somessa. Olen se sellainen tyttö, joka on pelännyt kuollakseen sosiaalisia tilanteita, ei osaa välttämättä ystävystyä nopeasti ja saa helpoistakin asioista joskus liian vaikeita. Olen kömpelö, pelokas ja joskus myös aivan mielettömän heikko ihmispersoona. Se, että uskallan puhua kameralle ajatuksiani, ei kerro koko totuutta siitä epävarmuudesta, joka usein jyllää sisälläni arjessa.

Siksi yritän jatkuvasti muistuttaa ihmisiä siitä, että maailma ei aina ole helppo pala purtavaksi. Myös me, jotka näytetään pärjäävämme emme pärjää aina.

Elämäni synkimmät hetket

En vieläkään tähän ikään mennessä ole kerännyt tarpeeksi rohkeutta olla niin avoin. On paljon asioita, joita pitäisi vielä käsitellä pois. Osittain kirjoitan käsitelläkseni sekä ymmärtääkseni. Olen käynyt läpi elämässäni viiltelyt, juopottelut ja itsemurhapuheet. Olen ollut tikattuna, kannettuna pois sillan kaiteelta ja vaikka mitä mieletöntä! Olen sekoillut, lukkiutunut kotiin ja käynyt aivan äärirajoilla. En vieläkään ymmärrä kaikkea menneestäni, mutta löysin joskus keinon kanavoida ajatuksiani juuri siinä kuluvassa hetkessä ja se on tämä blogi. Joskus vaikeina päivinä valvon öisin klo 04.30 ja kirjoitan blogia, jotta selviän elämän pienistä sekä suurista möröistä. Tänä päivänä tekstit käsittelevät välillä paljolti vain ostoksia, sisustamista tai vaatteita, koska on helpompi tie valita ne kepeät aiheet näiden synkkien sijaan. Tein vuosia sitten sen virheen, että toin omasta elämästäni someen liikaa vaikeita asioita esille ja kaiken vertaistuen ohella sain taakakseni myös pahaa. Se paha oli suistaa saavutetun elämänhallinnan suoraan alas siltä sillan kaiteelta.

Hengitän kirjoittamisen kautta. Oli postaus syvällinen tai teidän silmissänne pinnallinen. Oli postaus yksityinen tai sellainen, jonka julkaisen kaikkien nähtäville, se on tuonut päivääni merkitystä sekä happea.

Olen tänä päivänä onnellinen, mutta en valmis

Olen tänä päivänä onnellinen ja karistanut suuren kipollisen mörköjä roskakoriin. Olen löytänyt itsestäni vertaistuen kautta introverttiyden, erityisherkkyyden ja ehkä myös vähän aistiherkkyyksiä. Tämän kaiken itsetutkiskelun olen suorittanut esimerkiksi kirjoittamisen kautta ja siksi tämä blogi jäi elämääni vahvana. Kaiken hyvän keskellä taistelen silti edelleen öiden pieniä mörköjä sekä pitkiä päiviä vastaan ja tarvitsen jotain tärkeää sisältöä tähän elämänvaiheeseen. Se sisältö on kirjoittaminen, kuvaaminen ja oman itseni ilmaisu blogimaailman kautta. Haluan olla muutakin kuin äiti päivästä toiseen ja esimerkiksi kirjoitan täysin intohimosta kirjoittamiseen.

Blogi toi helpotusta työtilanteeseen

En aloittanut blogia rahan takia, mutta olen tosi iloinen, että siitä on tullut työni. Olen ollut työkyvytön henkisesti ja kokenut suurta voimattomuutta palata töihin elämäni vaikeimmilla hetkillä. Pelkäsin joskus, ettei mikään korjaisi sitä. Tästä syystä en voi olla kuin kiitollinen siitä kaikesta, mitä blogi on mahdollistanut. Sen tarjoama eheytyminen ja aikalisä ovat auttaneet saamaan omaa maailmaani kohti parempaa ennen kuin joudun palaamaan muun livemaailman keskelle. Nyt tiedän kykeneväni jo normaaliin työelämään, kun sen aika koittaa.

Erilainen – hieman haastava persoona

Kuten alussa sanoin, tiedän olevani haastava persoona. En ole aina niin rakastettava, helposti lähestyttävä tai samanlainen kuin muut ihmiset ympärillä. Olen vähän säikky, epäluuloinen ja jännitän esimerkiksi toisen ihmisen kosketusta. Olen ollut pitkään henkisesti heikko tyyppi, joka olisi voinut murtua palasiksi tuntemattoman pahasta sanasta kadulla. Valitsin pitkään kotisohvan terveyteni edelle, koska pelkäsin sitä kahdenkeskistä hetkeä lääkärin kanssa. Nämä kaikki piirteet eivät ole seuranhakulistan kärkipäässä ja tosi usein huomasin kadottavani ystäväni. Kukaan ei jaksa loputtomiin ja siksi yritinkin jatkuvasti kehittyä ihmisenä. En halunnut lopunelämääni olla raskas, mutta ymmärrän silti arvostaa myös niitä erilaisia piirteitäni sen ohella. Minä riitän, vaikkakin voin myös kehittyä.

Realismi ei ole aina se, mitä ihminen haluaa kuulla. En silti aina osaa olla sanomatta asioita suoraan. Pessimismi karkoittaa ihmiset, mutta en silti usko minkään onnistumiseen ennen sen onnistumista. Vetäytyminen saatetaan ymmärtää väärin, mutta en vain yksinkertaisesti aina jaksa ja pysty vieläkään.

Tällainen minä todella olen

Tässä minä olen. Minä niin spesiaalia elämää elävä bloggaaja. Alastomana teidän edessä. Käsivarteni on arvilla, sydän on kuorutettu menetysten kivuilla. Livepuhetta korostaa ujon ihmisen aneemisuus ja tekstejä ajoittainen jännitys. Teen kuitenkin parhaani ja otan elämääni haltuun. Käsittelen synkät muistot ja ajatukset kirjoituksen tuomalla euforialla. Täytän arjen tyhjät kohdat mestariotoksilla ja luon itselleni onnistumisen tunnetta elämässä, kun joku kehuu kuvaani. Todistan sen, että kannatti tapella pois mustasta aukosta ja valita elämä. Blogi on ollut ihan oma haasteeni, jossa otan elämäni haltuun pala palalta. Ensin loin uskon itseeni, sitten saavutin jotain ja loin kaikelle merkityksen. Samalla harjoittelin ihmissuhteita, kanavoin valtavaa empatian määrää ympärilleni ja tutustuin muihin ihmisiin. Ennenkaikkea halusin sanoa sanottavani ihmisille vanhemmuudesta ja siitä, jos moni kokee huonommuutta jossain asiassa. Halusin tukea, tarjota vertaistukea ja olla läsnä sellaisia ihmisiä varten, jotka sitä kaipaavat.

Kenenkään ei tarvitse jäädä mutaan makaamaan. Minä tartuin kynään muuttaakseni oman elämäni ja siksi olen tässä kirjoittamassa. En ilmaisten tavaroiden takia, vaan siksi koska mä valitsin elämisen kuolemisen sijaan.

Somen voima

Somessa on voimaa. Se voima näkyy negatiivisuudessa ja siinä, että halutaan takertua ihmisiin kiukun tahmaamilla käsillä. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi joku valitsee käyttää voimakasta somea tähän. Mitä sitten, jos toinen onkin erilainen kuin sinä? Mitä saavutetaan sillä, että haukutaan ihmistä sen vaikeimmista vuosista? On mielettömän epäempaattista haukkua toista tasapainottomaksi idiootiksi, koska samanlailla mielenterveyteen liittyvä sairaus on itsestään riippumaton kuin flunssakin. Onneksi somen voima näkyy myös positiivisena. Olen lukemattomat kerrat itkenyt niiden viestien äärellä, joita olen saanut. Ne itkut ovat olleet liikuttuneita ja kiitollisia. Olen monet kerrat päässyt jakamaan teidän ensihetkiänne synnytyssalissa, lohduttamaan vaikeassa elämäntilanteessa ja kertomaan jotain tärkeää omasta elämästäni. Somen vuorovaikutus on vahva eikä välittämistä estä kilometrit ihmisten välillä. 

Muistetaan, että vuorovaikutusta on monenlaista. Osa kontakteista tapahtuu kasvotusten ja osa viestien välityksellä. Kummallakin on yhtä paljon väliä. Kuusi vuotta taaksepäin en uskonut löytäväni ystäviä. Nyt niitä on ympärilläni monia niin täällä somessa kuin livessäkin. Kiitos tästä matkasta teidän kanssanne.

SEURAA MYÖS INSTAGRAM @operaatioaiti