Olin esikoisen syntyessä ystävä- ja tuttavapiirini ensimmäisiä lapsen saaneita. Ei ollut kauheasti kaikupohjaa, että miten tämä vanhemmuus hoidetaan. Ei nähtyjä yrityksiä ja erehdyksiä. Paljon opin oman kantapään kautta. Pian olen ollut äiti kahdeksan vuotta ja paljon olen saanut oppia myös toisen ja kolmannen lapsen synnyttyä. Kun ystävät ovat saaneet ensimmäisen lapsensa, olen pysähtynyt miettimään, mitä haluaisin jokaiselle äidiksi tulevalle sanoa – mitä minä olisin halunnut minulle sanottavan silloin, kun siirryin uuteen, hämmentävään elämänvaiheeseen. Sanottavaa olisi niin paljon. Haluaisin halata tuota kahdeksan vuoden takaista itseäni, antaa lämpimät villasukat ja sanoa, että kaikki selviää. Ja sanoisin myös muutakin.
Ole itsellesi armollinen
Vaadin helposti itseltäni paljon, niin myös äitiydessä. Helposti alan myös suorittaa asiaa kuin asiaa, ihan kuin kyseessä olisi joku (urhoollisuus?)kilpailu. Olen joutunut opettelemaan armollisuutta, sillä muuten äitiys muuttuu pelkäksi suorittamiseksi ja ennen pitkää väsyy. Veikkaan, että lapsi arvostaa enemmän läsnäolevaa äitiä kuin kireää suorituspaukkua. Jos olisin silloin yhden lapsen äitinä nähnyt, miten monen asian suhteen olen höveli ja rento nyt kolmen lapsen äitinä, olisin varmaan järkyttynyt. Olen oppinut armollisuutta ja olen oppinut valitsemaan taisteluni. Välillä ruokapöydässä on nakkia. Välillä ruutuaika paukkuu. Välillä ollaan koko päivä sisällä. Maailma ei siihen kaadu. Yritän parhaani ja se riittää. Välillä silti soimaan itseäni, kun en yllä huippusuorituksiin. Silloin yritän hiljentää syyllistävän äänen päässäni ja opetella lisää armollisuutta.
Se on vain vaihe
Tämä on ollut lohduttavin lause, jota olen äitiydessä kuullut. Kun vauva valvottaa ja valvottaa – se on vain vaihe. Kiukkupylly-uhma on vain vaihe. Kuuden vuoden esiteiniyskin on vaihe. Vaiheet seuraavat toisiaan. On helpompia ja vaikeampia vaiheita. Kun on hyvä vaihe, on hyvä osata nauttia siitä täysin rinnoin, sillä sitä saattaa hyvinkin seurata uhma-kiukku-kärty-vaihe, joka sekin on vaihe ja siitä selvitään sen voimalla, että se on vain tietyn aikaa kestävä vaihe. Olen hokenut ”tämä on vain vaihe”-mantraa valvottavan taaperon äärellä, oksennustaudin aikana, riitaisan uhman aikana ja sitten jossain kohtaa huomaa, että se vaihe on ohi. Se ei olekaan pysyvä olotila ja se on tiukassa kohdassa helpottava tieto.
Puhu ääneen
Esikoisen kohdalla jäin liikaa yksin. Pyörittelin asioita päässäni ja ajattelin olevani ehkä maailman ainoa ongelmineni ja ihan surkea äiti. Kunnes aloin puhua. Etsin äitikavereita, joilla oli äitikavereita. Kun uskalsin avata suuni jostain vaikeasta asiasta, vaikkapa synnytyksen aiheuttamista hitaasti toipuvista arvista, löytyikin yhtäkkiä kokemuksia, tarinoita ja selviytymiskertomuksia ihan samanlaisista tilanteista. Jos ei kaverilla ollut kokemusta, oli kaverin kaveri kokenut samaa. Auttaa, kun tietää, ettei ole yksin ja omat ongelmat eivät ole ainutlaatuisia vaan ihan perus-elämää. Mielessä myllertävät mörököllit muuttuvat pienemmiksi ja lopulta ihan selätettävän kokoisiksi. Pitää vain muistaa puhua.
Pidä itsestäsi huolta
Äitiydessä unohtaa helposti itsensä. Kirjoitin kuluneena talvena juuri tästä itsensä unohtamisesta täällä. On helpompaa muistaa tehdä ruokaa lapsille, viedä heitä ulos ja tarjota puhtaat vaatteet, kuin pitää itsestä huolta. On puurotahraa rinnuksissa, lenkille ei ole tullut lähdettyä viikkokausiin ja ruokakin on jotain pikaista tai lasten lautasten rääppeitä. Jos omasta hyvinvoinnista ei pidä huolta, ei pian jaksa pitää huolta lapsistakaan. On riipaistava itsensä irti kodista ja käytävä kävelyllä yksin tai ystävän kanssa. Pitää syödä hyvin, alhainen äidin verensokeri ei hyödytä ketään – ainakin minusta kuoriutuu nälkäisenä kulmakunnan Hulk. On pidettävä huolta omista ääriviivoistaan ja siitä, kuka on, jottei uuvu äitiyden vaatimuksissa ja unohda täysin omia unelmia. Kun pitää omista tarpeista huolta, voi paremmin. Tämä on tärkeää näyttää esimerkkinä myös lapsille – itseä pitää arvostaa, itsestä pitää pitää hyvä huoli, itseä ei saa sivuuttaa ja unohtaa.
Mitä toivoisit nyt, että sinulle olisi sanottu, kun sait ensimmäisen lapsesi? Entä mitä haluat sanoa tuoreille äideille?
Ihanaa ja armollista äitienpäivää!
Anni
Kommentit (2)
Sanoisin, että kaikki muuttuu koko ajan helpommaksi (koska opit tuntemaan lapsesi). Vastasyntynyt vauva on uusi ihminen, johon sulla on etuoikeus tutustua. Ja kun tulette tutuiksi, kaikesta tulee helpompaa. Tämä on sukua ”se on vain vaihe” – lauseelle.
Lisäksi sanoisin, että ”ootappa vaan, kun…” Ootappa vaan, kun se oppii nauramaan, SITTEN se vasta suloinen onkin! Ootappa vaan, kun se oppii kävelemään, SILLOIN sä vasta tiedät, miltä tuntuu haljeta ylpeydestä. Ootappa vaan, kun se tuo sulle ekan päiväkodissa askarrellun äitienpäiväkortin, SILLOIN sulla vasta meneekin roska silmään.
Koska pelottelu on turhaa, ja ihania, uusia asioita tulee vastaan koko ajan.
Juuri näin! Pelottelu on todellakin turhaa ja paljon, paljonpaljonpaljon on ihanaa!