En jaksa enää masentunutta miestäni! Milloin on lupa luovuttaa, kun mikään ei riitä?

Masentunutkin kaipaa vaihtelua elämään eikä vain istua siinä tv:n ääressä. Vaikka se masentuneelle onkin lähes ylitsepääsemättömän vaikeata lähteä siitä tv:n äärestä mihinkään.

Eli jos pystyt houkuttelemaan mukaan jonnekin vaikka kävelyille tai mihinkä tahansa pikku juttuihinkin niin se helpottaa hieman masennukseen. Mutta älä kuitenkaan pety ja osoita pettymystä jos masentunut kieltäytyykin ihan loppuvaiheessa lähtemästä.

Pikkuisten asioiden tekemisen kautta se masennus voi alkaa rakoileen. Toki jos mies on masennuksen lisäksi jäärä niin eihän siinä onnistu mikään taivuttelu ja eikä oikein auta enää kuin ravistella hereille keskustelemalla eron mahdollisuudesta. Jollei sekään jääräisyyttä nöyristä niin eipä siihen masennukseen mahdu kuin yksi ihminen joka voi jatkaa yksin sipuloitumistaan.

 

[

Tunnen muutamia masennusdiagnoosin saaneita ja joskus, kun jotain jaksavat tehdä, se on jotain omaa kivaa, harrastus tms. vaikkei sitäkään tietysti pitkään. MIKÄÄN oikea, aikuisen velvollisuus ei kiinnosta yhtään - kotityöt vaikka.


Tää on niin täät, kun ei teidetä asiasta mitään! Tiedätkös että masentuneelle annetaan lääkärissä yleinen neuvo, että tehdä ainoastaan sitä, mitä jaksaa ja huvittaa. Mikään oikea velvollisuus ei kiinnosta, koska sitä ei yksinkertaisesti jaksa/pysty tekemään. Ei mitään velvollisuuksia. Ja jos joutuu taistelemaan oman pääkopan kanssa siitä, että jaksaa pysyä hengissä, on kotityöt pientä sen rinnalla

jaa, ei mulle vaan sanottu että tee vain se mitä huvittaa.. mulle sanottiin että pyri tekemään asioita normaalisti, siis pakolliset.. ettei asiat huonone.
myöskin terapiassa kehoitettiin miettimään niitä asioita jotka ilahduttaa, tekemistä joka saa paremmalle tuulelle ja sanottiin että joka päivä pitäisi saada niitä hyviä tekemisiä jotta jaksaa tehdä ne pakolliset.
nimenomaan sanottiin ettei saa jäädä makaamaan ja pyörittelemään niitä asioita yksin päässä koska tilanne ei sillä parane, päin vastoin

 

voisiko sairaalajakso olla paikallaan? voisi toimia koko perheen eduksi

 

Vaikea on pysäyttää maailma masentuneen ympäriltä niin kauaksi kunnes hän paranee. Kaikkea masennusta pahentavaa tapahtuu ympärillä,vaikka terve puoliso kuinka yrittäis hoitaa.

ei pidä hoitaa vaan tukea. niin että kohdataan ne tapahtumat yhdessä ja opitaan molemminpuolista ymmärrystä. hoitajat on erikseen.

jos masentunut kykenee mihinkään eikä puoliso kadehdi eikä yritä parantaa eikä vajoa syyllisyyteen, siitä on jo enempi iloa ku yh:na olla

 

Moniako lääkkeitä puolisosi ottaa?

Masennukseen yhtä ja muihin vaivoihin muita.
Tiedän,kaikki vaikuttaa kaikkeen.

 

Masennuksen tasoja on niin erilaisia. Osalta masennus vie toimintakyvyn täysin, osa toimii konemaisesti ja kutakuinkin normaalisti, osa pystyy tekemään vain sen mikä on aivan välttämätöntä. Kun mä masennuin, makasin kaiken sen ajan makuuhuoneessa, minkä mies oli kotona. Mutta miehen ollessa töissä mun oli pakko huolehtia lapsesta, joten konemaisesti "huolehdin" lapsesta tehden vain ihan välttämättömimmät. Kun vihdoin kehtasin kertoa masennuksestani muillekin, sain äitini useana päivänä viikossa luokseni siksi aikaa, kun mies oli poissa.

Kun pikku hiljaa parannuin, mies sairastui. Hänen hoitonsa oli muhun verrattuna mielestäni huonompaa, sai kyllä lääkkeet mutta terapia puuttui. Eikä ole mielestäni vieläkään ennallaan. Mies sairastui todennäköisesti siksi, että oli niin kauan joutunut toimimaan sekä isänä, äitinä että vaimon hoitajana. Voimavarat hupeni, ja alkoi itsekin toimia kuin kone. Ja kun mä parannuin, hän antoi itselleen luvan luovuttaa.

Mä kiitän miestäni siitä, että hän ei luovuttanut kanssani. Mutta olisin kyllä ymmärtänyt, jos hän ei ole jaksanut ja olisi lähtenyt muualle. Toisaalta kun hän itse sairastui, hän ymmärsi mua ihan eri tavalla ja tänäkin päivänä on helpompi huomata toisesta pienetkin uupumisen merkit. Jos ihminen ei ole koskaan mieleltään sairastunut, hän ei voi tietää eikä ymmärtää, millaista se on. Joku laskuista johtuva harmi, erosta johtuva alakulo tai läheisen menettämisestä johtuva suru ovat ihan eri asioita. Toki nekin voivat masennukseen johtaa, mutta noita edellä mainittuja tulee jokaiselle elämän aikana. Normaalisti ihminen pystyy niistä selviämään, hänellä on siihen työkalut. Mutta masennuksesta harvemmin kömmitään yksinään ylös, siihen tarvitaan lääkitystä ja paljon, paljon terapiaa.

 

pitäis järjestää masennusleirejä, joissa sais molemmat puolisot purkaa sielua ja sydäntä?

 

Masennuksesta ei kannata olla kade. Siinä kun voi käydä niin että lapset otetaan pois.

 

sama täällä menossa, vuoden verran kestänyt ja tuntuu että masennun itsekin.
Tai olenkin jo masentumaan päin..
Ajattelen eroa päivittäin.
Mies ei käy enää edes töissä.

 

[QUOTE="Neith";25382491]jaa, ei mulle vaan sanottu että tee vain se mitä huvittaa.. mulle sanottiin että pyri tekemään asioita normaalisti, siis pakolliset.. ettei asiat huonone.
myöskin terapiassa kehoitettiin miettimään niitä asioita jotka ilahduttaa, tekemistä joka saa paremmalle tuulelle ja sanottiin että joka päivä pitäisi saada niitä hyviä tekemisiä jotta jaksaa tehdä ne pakolliset.
nimenomaan sanottiin ettei saa jäädä makaamaan ja pyörittelemään niitä asioita yksin päässä koska tilanne ei sillä parane, päin vastoin[/QUOTE]

Mulle sanottiin että tee vaan mitä jaksat, ja mikä tuntuu hyvältä. Mutta kuten todettoon, niin masennustyyppejä on erilaisia, ja joissain vaiheissa onnistuu tehdä kaikkea, joissain ei

 

sama täällä menossa, vuoden verran kestänyt ja tuntuu että masennun itsekin.
Tai olenkin jo masentumaan päin..
Ajattelen eroa päivittäin.
Mies ei käy enää edes töissä.

Niin, eli masennus on jo niin pahana ettei pysty olla töissä. Onneksi on saanut sairaslomaa

 

sama täällä menossa, vuoden verran kestänyt ja tuntuu että masennun itsekin.
Tai olenkin jo masentumaan päin..
Ajattelen eroa päivittäin.
Mies ei käy enää edes töissä.

Nyt vasta pääsin uudestaan koneelle.

Miten sinä jaksat? Olen minäkin hieman alakuloisempi, mutta yritän tehdä paaljon sellaisia asioita, joista minä pidän. Olen vähän jo luovuttanut miehen persuksille potkimisen kanssa, mutta tänään yllätyin todella, kun hän lähti mukaan lasten leikkipuistoon.

Miehellä on lääkitys, muttei mitään muuta apua juuri, lääkkeiden tehosta hän ei osaa sanoa mitään. Kerran kuussa suunnilleen käy juttelemassa "mukavia"... Sairaalassa oli osastolla 2 viikkoa viimevuoden puolella ja tuntui että 2-3vko meni todella hyvin, mutta sitten alkoi taas toi mörköily.


Se on mielestäni pahinta kun puhun jostain asiasta innoissani ja toinen on naama nurinpäin, eikä selvästikään kiinnosta mitä minulla on asiaa. On sellainen olo ettei tuo minusta välitä...

Minäkin olin joskus aikaa sitten masentunut, mutta sitten päätin ottaa pääni pois perseestäni ja alkaa normaaliksi.

 

[QUOTE="a.p";25383582]Nyt vasta pääsin uudestaan koneelle.

Miten sinä jaksat? Olen minäkin hieman alakuloisempi, mutta yritän tehdä paaljon sellaisia asioita, joista minä pidän. Olen vähän jo luovuttanut miehen persuksille potkimisen kanssa, mutta tänään yllätyin todella, kun hän lähti mukaan lasten leikkipuistoon.

Miehellä on lääkitys, muttei mitään muuta apua juuri, lääkkeiden tehosta hän ei osaa sanoa mitään. Kerran kuussa suunnilleen käy juttelemassa "mukavia"... Sairaalassa oli osastolla 2 viikkoa viimevuoden puolella ja tuntui että 2-3vko meni todella hyvin, mutta sitten alkoi taas toi mörköily.


Se on mielestäni pahinta kun puhun jostain asiasta innoissani ja toinen on naama nurinpäin, eikä selvästikään kiinnosta mitä minulla on asiaa. On sellainen olo ettei tuo minusta välitä...

Minäkin olin joskus aikaa sitten masentunut, mutta sitten päätin ottaa pääni pois perseestäni ja alkaa normaaliksi.[/QUOTE]

Eli kun sulla oli lievä masennus, josta selvisit ominavuin, et voi ymmärtää ihmistä joka voi olla paljon syvemmässä jamassa. Marttyyriys ei auta, mutta jos mielestäsi ero auttaa, niin tee se!

 

Itsellä vakava masennus, ja ymmärrän miestäsi täysin. Kukaan, joka sitä ei ole kokenut, ei pysty käsittämään sitä olotilaa.
Ei siinä tilassa naurata - jaksa huolehtia mistään - apaattisuus kuuluu tilaan - itseinho ja itsetuhoajatukset.

Kaikkein pahinta on se, että joku hoputtaa, eikä anna tilaa parantumiselle. Se on totta että se vaatii toiselta, ja onneksi itselläni ei ole puolisoa, sillä en jaksaisi enää ajatella hänen tunteitaan, kun omassa selviytymisessä on ihan tarpeeksi

tuota vaikka olisi masentunut,se ei oikeuta siihen että ei millään lailla huomioi puolisoansa!! se että on itsekeskeinen ei ole masennuksen syytä vaan joko luonteenpiirre tai puhdasta välinpitämättömyyttä. Vai väitätkö että masentunut ihminen=idiootti? minä väitän että masentuneella on iha sama ymmärrystaso kuin ei masentuneella(paitsi psykoottinen masennus,mutta siitä ei ollutkaan kyse). Eli vaikka se puoliso ei jaksa tehdä fyysisesti asioita,niin kyllä se jaksaa sanoa kauniin sanan vaimolle/miehelle,halata,pyytää kuuntelemaan ja puhua!

Eli kyllä käsitän olotilan,mutta se ei oikeuta ihan kaikkeen!

 

Sulla on lupa luovuttaa silloin, kun susta siltä tuntuu.

 

[QUOTE="a.p";25383582]Nyt vasta pääsin uudestaan koneelle.

Miten sinä jaksat? Olen minäkin hieman alakuloisempi, mutta yritän tehdä paaljon sellaisia asioita, joista minä pidän. Olen vähän jo luovuttanut miehen persuksille potkimisen kanssa, mutta tänään yllätyin todella, kun hän lähti mukaan lasten leikkipuistoon.

Miehellä on lääkitys, muttei mitään muuta apua juuri, lääkkeiden tehosta hän ei osaa sanoa mitään. Kerran kuussa suunnilleen käy juttelemassa "mukavia"... Sairaalassa oli osastolla 2 viikkoa viimevuoden puolella ja tuntui että 2-3vko meni todella hyvin, mutta sitten alkoi taas toi mörköily.


Se on mielestäni pahinta kun puhun jostain asiasta innoissani ja toinen on naama nurinpäin, eikä selvästikään kiinnosta mitä minulla on asiaa. On sellainen olo ettei tuo minusta välitä...

Minäkin olin joskus aikaa sitten masentunut, mutta sitten päätin ottaa pääni pois perseestäni ja alkaa normaaliksi.[/QUOTE]

mä tiedän tunteesi elin tuollaisen kanssa vuosia, sähköhoito oli se mikä miehen paransi! ei oo enään vuosiin syönyt lääkkeitä. Mistään psykologeista ei ollut mitään hyötyä, minäkin osaan kysyä että miltä sitten tuntui,voi harmillista.Entä sitten? kauheeta. No onneksi se on taakse jäänyttä aikaa,mutta muistan että eniten mua korpesi se että kaikkien muiden kanssa ollessaan kanssakäymisissä hymyili mutta mulle ei koskaan,minä olin kuin ilmaa!minulle ei halunnut mies puhua,eikä halunnut muutakaan,olin tarpeeton. ja se oli pahempaa kuin mikään muu.

Lääkitys ei siis selvästi auta,ok,moniako on kokeiltu?? vaatikaa toista,ja sitä sähköhoitoa jos lääkkeet ei auta,pääsette normaaliin elämään.

 

Suosittelen että katsot tätä sivua,kenties löydät itsellesikin tukiverkon ja jaksatte yhdessä parempaan huomiseen
http://www.omaisten.org/

 

[QUOTE="minnie";25383945]tuota vaikka olisi masentunut,se ei oikeuta siihen että ei millään lailla huomioi puolisoansa!! se että on itsekeskeinen ei ole masennuksen syytä vaan joko luonteenpiirre tai puhdasta välinpitämättömyyttä. Vai väitätkö että masentunut ihminen=idiootti? minä väitän että masentuneella on iha sama ymmärrystaso kuin ei masentuneella(paitsi psykoottinen masennus,mutta siitä ei ollutkaan kyse). Eli vaikka se puoliso ei jaksa tehdä fyysisesti asioita,niin kyllä se jaksaa sanoa kauniin sanan vaimolle/miehelle,halata,pyytää kuuntelemaan ja puhua!

Eli kyllä käsitän olotilan,mutta se ei oikeuta ihan kaikkeen![/QUOTE]

Entäpä jos masentunut on siinä tilassa ettei pysty puhumaan? Oletko itse kokenut masennuksen? Et voi käsittää milläänlailla olotilaa, jos et ole sitä itse kokenut!

" Kyllä se jaksaa sanoa kauniin sanan.." ,Mitä paskaa oikeasti! Pahimmassa tilassa ihminen ei jaksa edes puhua. Mutta kannattaa erota, jos ei jaksa, ja jos ei ymmärrä

 

Nämä ei kyllä tajua sitten mistään mitään joiden mielestä masentunut voi päättää mitä jaksaa tehdä ja mitä ei. Ja joku kateellinen masentuneelle? Ei saakeli sentään. Toivotaan että saisit masennuksen ja pääsisit makaamaan. Voi tosin olla karmaiseva yllätys millaista se henkinen tuska siinä sairaudessa on.
Ja kamala ketju muutenkin. Sairautta PUOLI VUOTTA takana ja nyt jo mietitään että ukko pihalle. Laittaisitteko samalla tavalla syöpäpotilaankin pihalle kun ei parane tarpeeksi äkkiä? Jos tuo on eron syy niin suhteessa ei ole rakkautta ollutkaan. Itse olen luvannut niin myötä-kuin vastoinkäymisissä. Ja mulla on niiiiiiin maailman ihanin ja paras puoliso. Vakavan masennuksen myötä koko perhe joutui kamalaan tilanteeseen ja hän on tukenut. Kantanut ja tukenut ja hoitanut lapsia. Ja minä olen hakenut apua ja saanut. Sitten parempana hakenut aktiivisesti apua ja hoitoa ja antanut miehen puolestaan levätä kun olen paremmaksi tullut. Lapsia ja miestäkin on huomioitu monin eri tavoin, oman aktiivisuuden ansiosta sekin. Joku sanoi että masennus on pysyvä tila. Sairastuin 2008 ja olin tosi, tosi pohjalla. Kun elimistö ja psyyke pettää niin se pettää. Silloin ei enää sisulla nousta. Ja nyt 2012 olen muuttunut paljon ihmisenä, sairaus on takanapäin mutta jatkan terapiaa silti, en halua sairastua uudelleen ja meidän suhde on vaan vahvistunut <3 Kiitän miestäni usein jaksamisesta, tiedän että hän on maailman paras...

 

[QUOTE="vieras";25384071]Nämä ei kyllä tajua sitten mistään mitään joiden mielestä masentunut voi päättää mitä jaksaa tehdä ja mitä ei. Ja joku kateellinen masentuneelle? Ei saakeli sentään. Toivotaan että saisit masennuksen ja pääsisit makaamaan. Voi tosin olla karmaiseva yllätys millaista se henkinen tuska siinä sairaudessa on.
Ja kamala ketju muutenkin. Sairautta PUOLI VUOTTA takana ja nyt jo mietitään että ukko pihalle. Laittaisitteko samalla tavalla syöpäpotilaankin pihalle kun ei parane tarpeeksi äkkiä? Jos tuo on eron syy niin suhteessa ei ole rakkautta ollutkaan. Itse olen luvannut niin myötä-kuin vastoinkäymisissä. Ja mulla on niiiiiiin maailman ihanin ja paras puoliso. Vakavan masennuksen myötä koko perhe joutui kamalaan tilanteeseen ja hän on tukenut. Kantanut ja tukenut ja hoitanut lapsia. Ja minä olen hakenut apua ja saanut. Sitten parempana hakenut aktiivisesti apua ja hoitoa ja antanut miehen puolestaan levätä kun olen paremmaksi tullut. Lapsia ja miestäkin on huomioitu monin eri tavoin, oman aktiivisuuden ansiosta sekin. Joku sanoi että masennus on pysyvä tila. Sairastuin 2008 ja olin tosi, tosi pohjalla. Kun elimistö ja psyyke pettää niin se pettää. Silloin ei enää sisulla nousta. Ja nyt 2012 olen muuttunut paljon ihmisenä, sairaus on takanapäin mutta jatkan terapiaa silti, en halua sairastua uudelleen ja meidän suhde on vaan vahvistunut <3 Kiitän miestäni usein jaksamisesta, tiedän että hän on maailman paras...[/QUOTE]

Tässä on asiaa! Ja todellakaan kukaan ei tiedä, mitä se on, ellei ole itse kokenut!!

 

Rehellisesti sanottuna miehen masennus on usein sitä, että maataan vain sohvalla ja möllötetään, vaimo saa hoitaa KAIKEN muun ympärillä. Naisen masennus on, että yritetään SILTI hoitaa koti ja perhe, vaikka mikä olisi. Harva masentunut äiti pystyy niin apaattiseksi ja flegmaattiseksi heittäytymään mitä masentunut isä voi. Toki on myös poikkeuksia, mutta kyllä tämä on pääsääntö. Miehillä se vastuuntunto vain loppuu aikaisemmin mitä naisilla ja sen jälkeen vaimoilla on sitten yksi (se hanakalin) lapsi muiden lisäksi hoidettavana. :/

 

[QUOTE="minä";25384096]Rehellisesti sanottuna miehen masennus on usein sitä, että maataan vain sohvalla ja möllötetään, vaimo saa hoitaa KAIKEN muun ympärillä. Naisen masennus on, että yritetään SILTI hoitaa koti ja perhe, vaikka mikä olisi. Harva masentunut äiti pystyy niin apaattiseksi ja flegmaattiseksi heittäytymään mitä masentunut isä voi. Toki on myös poikkeuksia, mutta kyllä tämä on pääsääntö. Miehillä se vastuuntunto vain loppuu aikaisemmin mitä naisilla ja sen jälkeen vaimoilla on sitten yksi (se hanakalin) lapsi muiden lisäksi hoidettavana. :/[/QUOTE]

Ai nyt siihen masennukseen jo pystyy heittäytymään, tai olla heittäytymättä #nauraa#

 

Puoli vuotta on kuitenkin aika lyhyt aika.
Toivottavasti miehesi saa apua,että pääsee nauttimaan perhe-elämästä.lapset ovat pieniä niin vähän aikaa.

Mulla on ihana mies,mutta ´masentunut´ hänkin on ollut,vuoden ajan.Tästä aikaa jo 10 vuotta kohta,eli oltiin paljon nuorempia silloin,ja mies kokeili serkkunsa kanssa jotain ainetta (huumetta?). En tiedä siitä sen tarkemmin, mutta vuoden verran oli apaattinen ja masentunut,ei jaksanut mitään. Töissä kävi kuitenkin. Kohtalaisen raskasta aikaa mutta rinnalla pysyin (vaikkakin oltiin tod.nuoria, ja olisin itse halunnut juhlia ym)
Kun meni ohi lopulta, kaikki on mennyt hyvin ja perhekin perustettu

 

[QUOTE="vieras";25384071] Kun elimistö ja psyyke pettää niin se pettää. Silloin ei enää sisulla nousta. Ja nyt 2012 olen muuttunut paljon ihmisenä, sairaus on takanapäin mutta jatkan terapiaa silti, en halua sairastua uudelleen ja meidän suhde on vaan vahvistunut <3 Kiitän miestäni usein jaksamisesta, tiedän että hän on maailman paras...[/QUOTE]

Kuule kyllä se on JUURI SE SISU, jolla sieltä noustaan! Itsellä myös vaikea masennus takana ja juuri sillä sisulla välillä lähes konttasin vessaan pesemään hampaat, kun olin päättänyt, että joka päivä hampaani pesen, oli mikä oli. Mitään muuta minulla ei ollut kun juuri se sisu.

Oma lääkärini sanoi, että rutiineista tulisi yrittää pitää kiinni ja sisulla sen tein parhaan kykyni mukaan.

 

Ai nyt siihen masennukseen jo pystyy heittäytymään, tai olla heittäytymättä #nauraa#

Heittäytymään?

Et tainnut ymmärtää tekstiäni, sillä sen pointti oli, että useimmilla äideillä ei ole yksinkertaisesti "varaa" sairastaa samalla lailla mitä isillä...