En jaksa enää masentunutta miestäni! Milloin on lupa luovuttaa, kun mikään ei riitä?

[QUOTE="minä";25384133]Kuule kyllä se on JUURI SE SISU, jolla sieltä noustaan! Itsellä myös vaikea masennus takana ja juuri sillä sisulla välillä lähes konttasin vessaan pesemään hampaat, kun olin päättänyt, että joka päivä hampaani pesen, oli mikä oli. Mitään muuta minulla ei ollut kun juuri se sisu.

Oma lääkärini sanoi, että rutiineista tulisi yrittää pitää kiinni ja sisulla sen tein parhaan kykyni mukaan.[/QUOTE]

Et kärsinyt muistinmenetyksistä, kun pystyit pitämään rutiineista kiinni?

 

Mulla on mies myös masentunut; diagnooseina on keskivaikea masennus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Välillä tilanne on aika lailla normaali, välillä mies on todellakin ahdistunut (enemmän ahdistunut kuin masentunut). Silloin kaikki asiat on huonosti; talo lahoaa niskaan ja homesieni leviää, autot ei toimi, naapuri on perseestä, muut ihmiset ihan pellejä ja mikään ei kannata. Se on todella ahdistavaa seurata vieressä. Silloin käy mielessä ajatus, että pitäisikö lähteä. Mutta en mä oikeasti halua kuitenkaan lähteä - mä kokisin menettäväni enemmän kuin mitä mä sillä lähtemisellä saavuttaisin.

Mies on käynyt jo vuosikausia terapiassa, jossa se vatvoo vaikeaa isäsuhdettaan ja muita ongelmiaan. Sen myötä mä olen havainnut, että kannata enemmän ns. ratkaisukeskeistä psykoterapiaa kuin miehen psykoterapeutin antamaan ns. psykodynaamista terapiaa. Mies on nyt vuosia ja vuosia junnannut siellä terapiassa, eikä mun silmiin näy edistystä. Mä olen ihmisenä enemmän sellainen, että menneeseen ei pidä jäädä asumaan, vaan ne asiat pitää kohdata ja sitten siirtyä eteenpäin. Mies nyt on kohdannut kohta viisi vuotta niitä asioita siellä, ja mun mielestä sen pitäisi vaan osata päästää irti.

Mutta AP, tue sitä miestäsi, ja PIDÄ HUOLI ITSESTÄSI! Sun miehesi ongelmat eivät ole sinun, etkä sinä voi vaikuttaa niihin. ÄLÄ SAIRASTU miehesi rinnalla. Puhu jollekin, oli se sitten ystävä tai ammattiauttaja, mutta älä juutu miehesi sairauteen.

 

[QUOTE="minä";25384161]Heittäytymään?

Et tainnut ymmärtää tekstiäni, sillä sen pointti oli, että useimmilla äideillä ei ole yksinkertaisesti "varaa" sairastaa samalla lailla mitä isillä...[/QUOTE]

Loppupeleissä ei ole enää kyseessä, onko varaa, koska masennus saattaa viedä niin huonoon kuntoon, että se on sitten sairaalahoito, jos ei muuta

 

Et kärsinyt muistinmenetyksistä, kun pystyit pitämään rutiineista kiinni?

Kyllä kärsin. Ei se estänyt pyrkimystä rutiineihin.

 

Loppupeleissä ei ole enää kyseessä, onko varaa, koska masennus saattaa viedä niin huonoon kuntoon, että se on sitten sairaalahoito, jos ei muuta

Tämä lienee itsestään selvyys. Tätä ennen on kuitenkin paljon asteita.

 

[QUOTE="minä";25384229]Tämä lienee itsestään selvyys. Tätä ennen on kuitenkin paljon asteita.[/QUOTE]

Ei välttämättä. Se romahdus saattaa tulla yllättäen ja nopeasti. Ihmisellä kun on monesti tapana kieltää totuus, tai ei itse näe muutoksia itsessään, minkä taas muut näkevät

 

Jos teillä on ollut 9 kuukautta makuuhuoneen lamppu pimeänä, niin mikset ole vaihtanut sitä uuteen? Nyt se lamppu rassaa joka päivä teitä molempia ja joka päivä saatte siitä lisää voimaa vaipua yhä syvemmälle masennukseen ja itsesääliin.

Minun mieheni on ollut vakavasti masentunut ja on selvinnut siitä ja pärjää hyvin ilman lääkitystä. Puoli vuotta tai vuosi on lyhyt aika parantua. Lääkitystäkään ei siinä ajassa ehdi välttämättä saada kohdilleen.

 

[QUOTE="a.p";25383582]Nyt vasta pääsin uudestaan koneelle.

Miten sinä jaksat?

EN tiedä. lasten takia ehkä.
Mä vaan oon päättänyt välittää itsestäni enemmän.

mua niin loukkaa kun miestä ei kiinnosta seksi, ei läheisyys, ei mikään.
masentavaa kun suihkuun saa suurinpiirtein käskeä, töissä ei tosissaan ole yli vuoteen käynyt, aiemmin väitti käyvänsä ja lopulta paljastui ettei ollutkaan.
Lääkkeitä käyttää kyllä, rauhottavia silloin kun saa niin liikaa kerralla, kun kuulemma ei ne annokset auta mitä lääkäri määrää.

 

[QUOTE="minä";25384133]Kuule kyllä se on JUURI SE SISU, jolla sieltä noustaan! Itsellä myös vaikea masennus takana ja juuri sillä sisulla välillä lähes konttasin vessaan pesemään hampaat, kun olin päättänyt, että joka päivä hampaani pesen, oli mikä oli. Mitään muuta minulla ei ollut kun juuri se sisu.

Oma lääkärini sanoi, että rutiineista tulisi yrittää pitää kiinni ja sisulla sen tein parhaan kykyni mukaan.[/QUOTE]

Niin että kun sinä et ole niin pohjalla käynyt että sisu on riittänyt niin muutkin pärjää sisulla? Hehhehee taas näitä palstan besserwissereitä. Minä menin sisulla monen monta vuotta, mutta sitten kun se romahdus tapahtui niin se todella tapahtui ja se oli menoa sitten suoraan osastohoitoon moneksi viikoksi. Sieltä sitten pikkuhiljaa ylöspäin mutta kun kroppa ja mieli pettää niin se pettää. Kun ei lääkitys eikä mikään auta heti siinä tilanteessa niin saatikka sisu Ei järki sellaiseen riitä. Tämä sairaus on muuten tuonut hyvin paljon ymmärrystä ja empatia minuun ihmisenä, kaikkiin se ei toki vaikuta samalla tavalla...

 

[QUOTE="a.p";25383582]Nyt vasta pääsin uudestaan koneelle.

Miten sinä jaksat?

EN tiedä. lasten takia ehkä.
Mä vaan oon päättänyt välittää itsestäni enemmän.

mua niin loukkaa kun miestä ei kiinnosta seksi, ei läheisyys, ei mikään.
masentavaa kun suihkuun saa suurinpiirtein käskeä, töissä ei tosissaan ole yli vuoteen käynyt, aiemmin väitti käyvänsä ja lopulta paljastui ettei ollutkaan.
Lääkkeitä käyttää kyllä, rauhottavia silloin kun saa niin liikaa kerralla, kun kuulemma ei ne annokset auta mitä lääkäri määrää.

Miksi sua se loukkaa, jos tiedostat että masennuksen oireisiin kuuluu seksihalujen loppuminen?

 

Ei välttämättä. Se romahdus saattaa tulla yllättäen ja nopeasti. Ihmisellä kun on monesti tapana kieltää totuus, tai ei itse näe muutoksia itsessään, minkä taas muut näkevät

Jep. Juuri näin. Minä tosiaan menin myös sillä sisulla monta vuotta (tyhmä!!!!) ja sitten kun se romahdus tuli niin se oli menoa. Kaksi päivää ja olin suljetulla osastolla.

 

[QUOTE="vieras";25384426]Niin että kun sinä et ole niin pohjalla käynyt että sisu on riittänyt niin muutkin pärjää sisulla? Hehhehee taas näitä palstan besserwissereitä. Minä menin sisulla monen monta vuotta, mutta sitten kun se romahdus tapahtui niin se todella tapahtui ja se oli menoa sitten suoraan osastohoitoon moneksi viikoksi. Sieltä sitten pikkuhiljaa ylöspäin mutta kun kroppa ja mieli pettää niin se pettää. Kun ei lääkitys eikä mikään auta heti siinä tilanteessa niin saatikka sisu Ei järki sellaiseen riitä. Tämä sairaus on muuten tuonut hyvin paljon ymmärrystä ja empatia minuun ihmisenä, kaikkiin se ei toki vaikuta samalla tavalla...[/QUOTE]

Näinhän se on; ei ymmärretä, että kaikilla se ei mene noin. Liekö tämäkin yksi pätemisen aihe?

 

siksi se loukkaa koska mun halut ei oo mihinkään kadonneet.

 

[QUOTE="vieras";25384450]Jep. Juuri näin. Minä tosiaan menin myös sillä sisulla monta vuotta (tyhmä!!!!) ja sitten kun se romahdus tuli niin se oli menoa. Kaksi päivää ja olin suljetulla osastolla.[/QUOTE]

Mä menin myös. otin liikaa kaikesta vastuuta; sisulla! Vaan kun pohja tuli, ja menin niin huonoon kuntoon, ei sisu edes käynyt mielessä, eikä mikään muukaan

 

siksi se loukkaa koska mun halut ei oo mihinkään kadonneet.

Ymmärrätkö ja hyväksytkö täysin miehesi tilan, vai pidätkö sitä vaan tilana; missä mies voi ottaa itseään niskasta kiinni, ja sormia napsauttamalla saada asiat ennalleen?

 

Ymmärrätkö ja hyväksytkö täysin miehesi tilan, vai pidätkö sitä vaan tilana; missä mies voi ottaa itseään niskasta kiinni, ja sormia napsauttamalla saada asiat ennalleen?

Hyväksyn ja ymmärrän. Ollaan käyty yhdessä juttelemassa ja itse käyn juttelemassa. Mä vaan en jaksa en.
Se kai on sallittua että jaksaminen loppuu jossain vaiheessa.

 

[QUOTE="...";25384491]Hyväksyn ja ymmärrän. Ollaan käyty yhdessä juttelemassa ja itse käyn juttelemassa. Mä vaan en jaksa en.
Se kai on sallittua että jaksaminen loppuu jossain vaiheessa.[/QUOTE]

No tottakai on. Siksi sanoinkin aikasemmin että onneksi en ole parisuhteessa, koska mua ei varmasti jaksaisi kukaan, ja mä en jaksaisi ketään. Kun ahdistus on pahimmillaan, en pysty puhumaan mitään jne

 

Sinulla on lupa luovuttaa siinä vaiheessa kun tuntuu että itse lähdet vajoamaan. Kenelläkään ei ole lupaa sinua syyllistää siitä ettet jää odottamaan että itse olet pian samassa jamassa. Vihkivalakaan ei velvoita pistämään omaa elämää hyllylle odottamaan vuosiksi, jotta toista voisit yrittää pinnalla pitää.

Tsemppiä elämääsi ja rohkeutta tehdä oikeita ratkaisuja.

 

Raskasta se on masentuneen kanssa elää, ja mielestäni on oikeus erota ennen kuin itse sairastuu. Etenkin jos on lapsia niin on terveen puolison velvollisuus pitää itsensä siinä kunnossa, että pystyy pitämään lapsista huolta. Jos ei muuta keinoa ole niin sitten vaikka eroamalla. Puoli vuotta on kuitenkin minusta hyvin lyhyt aika masennuksen ollessa kyseessä...

Minun mieheni on myös masentunut. Tai oikeampi diagnoosi minun mielestäni olisi epävakaa persoonallisuushäiriö (tai yleistynyt ahdistuneisuushäiriö), ja ehkä lisänä lievemmän sorttinen masennus. Tätä on nyt kestänyt reilu pari vuotta (olemme olleet yhdessä viitisen vuotta ja mies oli ensimmäiset 3 vuotta oikein hyvässä kunnossa, tiesin kyllä hänen taustastaan), ja joinain päivinä/viikkoina mietin eroa. Esimerkiksi tällä viikolla, kun hän on ollut lomalla ja valvonut kaikki yöt ja nukkunut päivät. Hän sairastui uudestaan kun olin raskaana, ja välillä menee paljon paremmin, välillä taas huonommin. Tämä syksy on kuitenkin ollut todella raskas, olen ollut kaikesta vastuussa yksin täällä kotona, koska miehen kaikki voimat menevät opiskelemiseen. On upeaa, että hän pystyy opiskelemaan, mutta luoja että olen puhki välillä. Lapsella on allergia ja hän valvottaa, ja lisäksi olen kokenut suuren menetyksen tänä aikana. Kuitenkin hän on aivan upea isä ja välillä myös se tavattoman upea mies johon rakastuin, enkä haluaisi luovuttaa. Välillä kuitenkin tuntuu että on pakko, että en itse sairastu. Yritän nyt sinnitellä päivästä päivään, koska mies on hakenut isolla volyymilla apua muutama kuukausi sitten ja elän toivossa että se auttaa.

Ap; saa luovuttaa jos ei jaksa. Sinuna ehkä yrittäisin vielä vähän kauemmin jaksaa, vaikka tiedän mitä se voi olla. Oletko itse ottanut tukiverkkosi (toivottavasti sinulla on) käyttöön? Itse olen nyt puhunut monelle ystävälle tästä tilanteesta ja myös äidilleni, ja se auttaa. Tiedän, että konkreettista apua on saatavilla hätätilanteessa useammaltakin ystävältä, ja äitini on iso apu. Voimia sinulle paljon!

 

Mitä jos et luovuta ihan kokonaan, vaan siirrät vaan vastuun miehen parantumisesta ja hänen tukemisestaan hänen muille läheisilleen? Miten miehen vanhemmat, sisarukset auttavat tilanteessanne? Sinulla on liian suuri työ yrittää huolehtia itsestä, lapsista ja vielä miehestä. Keskity siihen mitä voit tehdä, huolehdi itsestäsi ja lapsista. Koska jos sinultakin menee voimat, ei lapsilla ole ketään joka jaksaa.

 

Siis viekö masennus joiltakin myös aivot vai mikä osaa ihmisistä vaivaa??? Kyllä se perkele juuri on se sisu, joka minut piti vaikeassa masennuksessani hengissä. Sairaalajaksotkin ja juuri ne romahdukset jaksoin sen avulla. Jokainen sairaus, myös vaikea masennus, tarvitsee henkisiä voimavaroja jos mitä parantuakseen. Lääkkeiden, hoidon, jne lisäksi se on kaiken a ja o. Pyhällä hegelläkö te "besserwisserit" luulette selvinneenne hengissä omista masennuksistanne???

 

Miehesi ei selvästikään saa riittävää hoitoa masennukseensa.

Mutta ei masennus silti ole syy pysyä yhdessä. Toivottavasti miehesi tilanne kohenee, saa tarvitsemaansa apua ja sinäkin näet taas sen ihmisen, josta tuntuu joskus hyvältä.

 

[QUOTE="minä";25384757]Siis viekö masennus joiltakin myös aivot vai mikä osaa ihmisistä vaivaa??? Kyllä se perkele juuri on se sisu, joka minut piti vaikeassa masennuksessani hengissä. Sairaalajaksotkin ja juuri ne romahdukset jaksoin sen avulla. Jokainen sairaus, myös vaikea masennus, tarvitsee henkisiä voimavaroja jos mitä parantuakseen. Lääkkeiden, hoidon, jne lisäksi se on kaiken a ja o. Pyhällä hegelläkö te "besserwisserit" luulette selvinneenne hengissä omista masennuksistanne???[/QUOTE]

Siis mitä sä nyt sössötät? Ensin kehuit että sisulla selvisit ja sitten yhtäkkiä olitkin sairaalassa? Mitä helvettiä sä siellä sairaalassa teit kun sisun avulla selvisit? :O Vai huvikseenko menit kokeilemaan? Ehkä meillä on selviämisestä sitten hiukkasen eri käsitykset Minut piti hengissä se ajatus että masennuksen takia ei kannata kuolla. Se on sairaus johon on saatavana apua ja josta voi selvitä. Sisun kanssa sillä ei ollut yhtään mitään tekemistä siinä vaiheessa kun olin osastohoidossa. Sitten kun aloin voimaan paremmin ja saamaan voimavaroja niin olen tehnyt paljonkin asioita elämässäni jotta parantuisin ja voisin hyvin. Mutta en koekaan että siinä vaiheessa olisin ollut enää vaikeasti masentunut

 

[QUOTE="vieras";25384426]Niin että kun sinä et ole niin pohjalla käynyt että sisu on riittänyt niin muutkin pärjää sisulla? Hehhehee taas näitä palstan besserwissereitä. Minä menin sisulla monen monta vuotta, mutta sitten kun se romahdus tapahtui niin se todella tapahtui ja se oli menoa sitten suoraan osastohoitoon moneksi viikoksi. Sieltä sitten pikkuhiljaa ylöspäin mutta kun kroppa ja mieli pettää niin se pettää. Kun ei lääkitys eikä mikään auta heti siinä tilanteessa niin saatikka sisu Ei järki sellaiseen riitä. Tämä sairaus on muuten tuonut hyvin paljon ymmärrystä ja empatia minuun ihmisenä, kaikkiin se ei toki vaikuta samalla tavalla...[/QUOTE]

Tiedoksesi sinulle hehhehee besserwisser, että tekstissäsi ei ollut mitään sellaista mitä en ole itse kokenut. Naurettavaa, että jotkut masennuksesta edes joten kuten selvinneet eivät vieläkään tajua oman mielen aktiivista roolia (sisua) omassa paranemisprosessissa. Ei se ole sisua, että monta vuotta porskuttaa ja kieltää masennuksen, vaan se, että siitä sairaudestaan yksinkertaisesti selviää hengissä!!! Sisua on se, että päivä toisensa jälkeen päättää, että tänään en vedä itseni hirteen. Ja aivan totta. Sekin on päätös, ei mikään tahdoton ja väistämätön tapahtuma.

 

[QUOTE="vieras";25384284]Jos teillä on ollut 9 kuukautta makuuhuoneen lamppu pimeänä, niin mikset ole vaihtanut sitä uuteen? Nyt se lamppu rassaa joka päivä teitä molempia ja joka päivä saatte siitä lisää voimaa vaipua yhä syvemmälle masennukseen ja itsesääliin.

Minun mieheni on ollut vakavasti masentunut ja on selvinnut siitä ja pärjää hyvin ilman lääkitystä. Puoli vuotta tai vuosi on lyhyt aika parantua. Lääkitystäkään ei siinä ajassa ehdi välttämättä saada kohdilleen.[/QUOTE]

Siis se koko härpäke puuttuu edelleenkin mihin se lamppu kiinnitetään! johdot roikkuu katosta ja mä en osaa laittaa ite, enkäö yletä, tai ees tajuu!