vierailija
Olen kotona puolivuotiaan vauvan kanssa. Nautin kotona puuhailusta ja vauvan kanssa seurustelusta ja leikkimisestä, käydään muutamassa vauvakerhossakin. Kotona olemisessa ei siis sinänsä ole mitään vikaa, mutta vauvan tulon jälkeen olen joutunut luopumaan kaikista harrastuksista ja se on alkanut harmittamaan yhä enemmän. Olen harrastanut ja kilpaillut koirieni kanssa, käynyt kuntosalilla ja juossut pidempiäkin matkoja. Tuntuu että kaikki työ mitä olin vuosien ajan tehnyt koirien kouluttamiseksi ja oman kuntoni eteen valuu nyt hukkaan kun en pääse tekemään mitään..
Periaatteessa mies voisi hoitaa lasta, samoin vartin ajomatkan päässä asuva anoppi, mutta kumpikaan ei osaa hoitaa vauvaa niin että pidemmäksi ajaksi voisin vauvan hoitoon jättää. Vauva on ollut isän hoidettavana ja anoppilassa hoidossa lyhyitä n. tunnin aikoja kun olen käynyt kampaajalla tai lyhyesti lenkillä, ja aina jos vauva on alkanut jostain syystä itkemään, kumpikaan ei ole saanut rauhoitettua vauvaa vaan vauva on huutanut suoraa kurkkua siihen asti että mä olen palannut. Eikä vauva sinänsä ole edes mitenkään hankala luonteeltaan, hän on ollut hoidossa omien vanhempieni luona puoli päivääkin ongelmitta. Ongelma on että omat vanhempani asuvat 400 km päässä..
Kun vauva itkee, miehellä ja anopilla on tapana vain lähinnä kommentoida vauvalle että "noh eihän sulla nyt mitään hätää ole" ja heiluttaa vähän kättä tai jalkaa.. Ja kun vauvan huuto vain yltyy, yrittävät jollain loruleikillä saada ikään kuin vauvan unohtamaan hätänsä. Miestä olen neuvonut ottamaan vauvan tiiviisti rintaa vasten ja puhumaan rauhallisella matalalla äänellä jolloin vauva kyllä nopeasti tyyntyy, mutta mies enemmänkin loukkaantuu mun neuvoista eikä tosiaankaan tee niin kuin neuvon. Anopille en tiedä miten asiasta kohteliaasti sanoisin.. Muutenkaan en oikein luota kumpaankaan vauvan hoidossa, omat vanhempani keskeyttävät muut puuhansa heti kun vauva alkaa itkemään, mutta mies ja anoppi menevät vauvan luokse sitten kun muilta töiltä ehtivät, jolloin vauvan itkukin on jo ehtinyt yltymään pienestä kitinästä suoraksi huudoksi (näin on usein käynyt esim. silloin kun mä olen ollut suihkussa).
Mulla ei siis käytännössä ole vauvalle mitään hoitopaikkaa, että pääsisin rauhassa käymään kuntosalilla tai koirien kanssa treeneissä. Kaukaisemmilta tuttavilta tuntuu vaikealta pyytää apua, kun en voi kertoa ettei mies vain osaa hoitaa vauvaa ja mun pitäisi keksiä tekosyitä niin molemmille osapuolille, ettei mies/anoppikaan loukaannu etten luota heidän hoitoonsa..
Onkohan muilla ollut samanlaisia ongelmia...?
Periaatteessa mies voisi hoitaa lasta, samoin vartin ajomatkan päässä asuva anoppi, mutta kumpikaan ei osaa hoitaa vauvaa niin että pidemmäksi ajaksi voisin vauvan hoitoon jättää. Vauva on ollut isän hoidettavana ja anoppilassa hoidossa lyhyitä n. tunnin aikoja kun olen käynyt kampaajalla tai lyhyesti lenkillä, ja aina jos vauva on alkanut jostain syystä itkemään, kumpikaan ei ole saanut rauhoitettua vauvaa vaan vauva on huutanut suoraa kurkkua siihen asti että mä olen palannut. Eikä vauva sinänsä ole edes mitenkään hankala luonteeltaan, hän on ollut hoidossa omien vanhempieni luona puoli päivääkin ongelmitta. Ongelma on että omat vanhempani asuvat 400 km päässä..
Kun vauva itkee, miehellä ja anopilla on tapana vain lähinnä kommentoida vauvalle että "noh eihän sulla nyt mitään hätää ole" ja heiluttaa vähän kättä tai jalkaa.. Ja kun vauvan huuto vain yltyy, yrittävät jollain loruleikillä saada ikään kuin vauvan unohtamaan hätänsä. Miestä olen neuvonut ottamaan vauvan tiiviisti rintaa vasten ja puhumaan rauhallisella matalalla äänellä jolloin vauva kyllä nopeasti tyyntyy, mutta mies enemmänkin loukkaantuu mun neuvoista eikä tosiaankaan tee niin kuin neuvon. Anopille en tiedä miten asiasta kohteliaasti sanoisin.. Muutenkaan en oikein luota kumpaankaan vauvan hoidossa, omat vanhempani keskeyttävät muut puuhansa heti kun vauva alkaa itkemään, mutta mies ja anoppi menevät vauvan luokse sitten kun muilta töiltä ehtivät, jolloin vauvan itkukin on jo ehtinyt yltymään pienestä kitinästä suoraksi huudoksi (näin on usein käynyt esim. silloin kun mä olen ollut suihkussa).
Mulla ei siis käytännössä ole vauvalle mitään hoitopaikkaa, että pääsisin rauhassa käymään kuntosalilla tai koirien kanssa treeneissä. Kaukaisemmilta tuttavilta tuntuu vaikealta pyytää apua, kun en voi kertoa ettei mies vain osaa hoitaa vauvaa ja mun pitäisi keksiä tekosyitä niin molemmille osapuolille, ettei mies/anoppikaan loukaannu etten luota heidän hoitoonsa..
Onkohan muilla ollut samanlaisia ongelmia...?