Nuori lapseton
Lapsettomuus on valitettava kriisi ja ajaa ihmisen surun keskelle. Ja surussa ihminen on itsekkäimmillään, kun omalta pahalta ololta ei pääse niin vain pakoon.
Itsekin olen omassa lapsettomuudessa huomannut surun eri vaiheet: on vihaa, on surua, on alakuloa, hetkellistä pirteyttä, kaupankäyntiä ("jos alan olla entistä parempi ihminen, niin ehkä ansaitsen saada lapsen?") jne. Ja ne vaihtelevat välillä rajustikin.
Juuri nyt on vähän tuskaisan epävarma ja epätietoinen olo, ollaan ensi viikolla menossa viimein ekalle käynnille lapsettomuusklinikalle. Kaksi vuotta on meillä takana nyt, käytiin siis vuosi sitten ihan ensimmäiset tutkimukset, eli verikokeet läpi ja minultapa sitten löytyi keliakia.
Sitä olen nyt parannellut vuoden ja ollut kärsimätön, kun toivoin olevani kohtapian raskaana kun ohutsuoli korjaantuu. En tiedä miten kauan "kuuluisi" mennä, joten palaamme lääkärille tutkimaan asiaa.
Viime kierrossa koin ilmeisesti kemiallisen raskauden, sain aivanaivan haamujenhaamun kahteen eri merkkiseen raskaustestiin, mutta valitettavasti vuoto sitten alkoi päivä tämän jälkeen. Se teki mieheni erittäin toiveikkaaksi, samoin itseäni hieman. Surullinen tietysti olen siitä, ettei raskaus jatkunut pidemmälle. Ken tietää, ettei siinä vain ollut meidän ainoa tilaisuus. Toivon, ettei niin ole ja että jo tässä kierrossa saisimme uuden mahdollisuuden..
Tämän kahden vuoden aikana olen myös kokenut vihaa, hyvinkin paljon. Mutta en ole vihainen ihmisille, jotka saavat lapsia ja raskautuvat heti. Olen vihainen siitä, että miksi tämä on meille niin vaikeaa. Se ei siis kohdistu kehenkään ihmiseen, vaan tilanteeseen. Se vihan tunne tulee, kun henkinen väsymys ja "ei tästä tule mitään" -ajatus ottaa vallan.
Siskonikin sai lapsen tämän kahden vuoden aikana. Olin järkyttynyt hänen uutisestaan, kun kertoi sen hieman kyseenalaisella tavalla ja hetken piti olla kauempana, jotta sain kasattua itseni. Nyt lapsi syntynyt ja olimme siskonlapsen kanssa heti hyvää pataa keskenämme (itki alussa kaikkien muiden paitsi vanhempiensa ja minun sylissäni). Mainio pentu.
Eli itseni puolesta ainakin sanon, että en halua keneltäkään ottaa mitään pois tai toivo kenellekään mitään pahaa. Jos mietit lastasi ja ajattelet, kuinka tärkeä hän on sinulle ja kuinka ylpeä olet äitiydestäsi, niin ymmärrät varmasti miksi joku muukin (kuten minä) haluaa kokea saman.
Itsekin olen omassa lapsettomuudessa huomannut surun eri vaiheet: on vihaa, on surua, on alakuloa, hetkellistä pirteyttä, kaupankäyntiä ("jos alan olla entistä parempi ihminen, niin ehkä ansaitsen saada lapsen?") jne. Ja ne vaihtelevat välillä rajustikin.
Juuri nyt on vähän tuskaisan epävarma ja epätietoinen olo, ollaan ensi viikolla menossa viimein ekalle käynnille lapsettomuusklinikalle. Kaksi vuotta on meillä takana nyt, käytiin siis vuosi sitten ihan ensimmäiset tutkimukset, eli verikokeet läpi ja minultapa sitten löytyi keliakia.
Sitä olen nyt parannellut vuoden ja ollut kärsimätön, kun toivoin olevani kohtapian raskaana kun ohutsuoli korjaantuu. En tiedä miten kauan "kuuluisi" mennä, joten palaamme lääkärille tutkimaan asiaa.
Viime kierrossa koin ilmeisesti kemiallisen raskauden, sain aivanaivan haamujenhaamun kahteen eri merkkiseen raskaustestiin, mutta valitettavasti vuoto sitten alkoi päivä tämän jälkeen. Se teki mieheni erittäin toiveikkaaksi, samoin itseäni hieman. Surullinen tietysti olen siitä, ettei raskaus jatkunut pidemmälle. Ken tietää, ettei siinä vain ollut meidän ainoa tilaisuus. Toivon, ettei niin ole ja että jo tässä kierrossa saisimme uuden mahdollisuuden..
Tämän kahden vuoden aikana olen myös kokenut vihaa, hyvinkin paljon. Mutta en ole vihainen ihmisille, jotka saavat lapsia ja raskautuvat heti. Olen vihainen siitä, että miksi tämä on meille niin vaikeaa. Se ei siis kohdistu kehenkään ihmiseen, vaan tilanteeseen. Se vihan tunne tulee, kun henkinen väsymys ja "ei tästä tule mitään" -ajatus ottaa vallan.
Siskonikin sai lapsen tämän kahden vuoden aikana. Olin järkyttynyt hänen uutisestaan, kun kertoi sen hieman kyseenalaisella tavalla ja hetken piti olla kauempana, jotta sain kasattua itseni. Nyt lapsi syntynyt ja olimme siskonlapsen kanssa heti hyvää pataa keskenämme (itki alussa kaikkien muiden paitsi vanhempiensa ja minun sylissäni). Mainio pentu.
Eli itseni puolesta ainakin sanon, että en halua keneltäkään ottaa mitään pois tai toivo kenellekään mitään pahaa. Jos mietit lastasi ja ajattelet, kuinka tärkeä hän on sinulle ja kuinka ylpeä olet äitiydestäsi, niin ymmärrät varmasti miksi joku muukin (kuten minä) haluaa kokea saman.