Miksi YHlla ajatellaan olevan rankkaa?

Suurimmalla osalla lapset kuitenkin käyvät isällään. Silloinhan aikaa on itselleen enemmän kuin edes tarvitsisi.. :| Arjen hoito on monelle naiselle tuttua, etenkin jos on ollut kotiäitinä. Ihan yleisellä tasolla mietin, mikä siinä on sen ajattelutavan logiikka. Johtuuko se vain siitä, että suurin osa ihmisistä ei osaa nauttia elämästä ilman parisuhdetta ja tästä johtuen, ei niinkään arjen hoitamisesta, ajatellaan että YHlla on rankkaa?

Pohtii 3- ja kohta 1-vuotiaan (tällä hetkellä koti- ) äiti.

 

Samaa oon ihmetellyt. Silloin kun itse olin yh kahden lapsen kanssa, mulla oli tosi helppoa Elämä helpottui huomattavasti, kun sain exän pihalle. Ei siitä ollut kuin harmia.

 

hyviä tai huonoja hetkiä. Ei ole ketään kenen kanssa nauraa mitä hauskaa lapsi sanoi. Ei niistä lapsen hassuista tokaisuista kukaan nauti samalla lailla kuin äiti ja isä.

Ei ole ketään kelle itkeä kun lasta kiusataan, ketä toista riipaisee yhtä syvältä lapsen kiusaaminen kuin omaa vanhempaa?

 

hyviä tai huonoja hetkiä. Ei ole ketään kenen kanssa nauraa mitä hauskaa lapsi sanoi. Ei niistä lapsen hassuista tokaisuista kukaan nauti samalla lailla kuin äiti ja isä.

Ei ole ketään kelle itkeä kun lasta kiusataan, ketä toista riipaisee yhtä syvältä lapsen kiusaaminen kuin omaa vanhempaa?

Peesi. Ja minulla vielä mies, joka tosi ahkera kotitöissä, joten siltäkin pohjalta...

 

hyviä tai huonoja hetkiä. Ei ole ketään kenen kanssa nauraa mitä hauskaa lapsi sanoi. Ei niistä lapsen hassuista tokaisuista kukaan nauti samalla lailla kuin äiti ja isä.

Ei ole ketään kelle itkeä kun lasta kiusataan, ketä toista riipaisee yhtä syvältä lapsen kiusaaminen kuin omaa vanhempaa?

Eikö? Luokittelisin kyllä ystävät ja kaverit noitten hetkien jakamiseen

 

Olen itse ajatellut sen liittyvän arjen pyörittämiseen liittyviin kuvioihin. Esim. jos kahdesta lapsesta toinen äkillisesti sairastuu yön aikana, on herätettävä molemmat ja lähdettävä päivystykseen, kun taas parisuhteessa toinen lähtisi sairaan lapsen kanssa ja toinen jäisi terveen kanssa kotiin. Myös päivähoitoajat ovat varmasti järjestettävissä lyhyemmiksi, jos toinen voi hakea ja toinen viedä lapset tarhaan. Jos itse sairastuu, on toinen auttamassa. Jos väsyttää, on huolia tms., on toinen ihminen, jonka kanssa jakaa se kaikki.

Näin olen ainakin itse asian käsittänyt. Aika harvalla yksinhuoltajalla tuntuvat etävanhemman kanssa tapaamiset menevän nappiin joka kerta, eikä kaikilla tosiaan niitä ole lainkaan. Sitten yh:n asemaa vaikeuttavat tietysti nämä munahaukka -stereotypiat, tilastollisesti todennäköisesti huonompi taloudellinen tilanne, kaikenlaiset tutkimukset siitä, kuinka isättömät lapset kärsivät ongelmista x, y ja z...

 

no sellaiset pikkujutut tuli itellä huomattuu, et kukaan ei katso lastesi perään kun haluat käydä suihkussa tai paskalla meneekin hieman pidempään, sulla ei ole sitä toista aikuista auttamassa kun oot sairaana ja tarvitset lepoa, kaikki kotihommat on muutenkin tehtävä yksin, myös ne "miestenhommat" siis...
en välttämättä sano et se on rankkaa, mut auttajaa oisin toisinaan kaivannut eri tilanteisiin.

 

hyviä tai huonoja hetkiä. Ei ole ketään kenen kanssa nauraa mitä hauskaa lapsi sanoi. Ei niistä lapsen hassuista tokaisuista kukaan nauti samalla lailla kuin äiti ja isä.

Ei ole ketään kelle itkeä kun lasta kiusataan, ketä toista riipaisee yhtä syvältä lapsen kiusaaminen kuin omaa vanhempaa?

Eikö? Luokittelisin kyllä ystävät ja kaverit noitten hetkien jakamiseen

No onko se sitten sama asia kuin jakaa ne niiden lasten isän tai isäpuolen kanssa, jonkun kanssa joka elää sitä arkea lasten kanssa. Kyllä minäkin jaan kaikkea lasten hassutteluja ja niitä muitakin asioita ystävien kanssa mutta ei se ole samanlaista kuitenkaan kuin tuon lasten isän kanssa.

 

hyviä tai huonoja hetkiä. Ei ole ketään kenen kanssa nauraa mitä hauskaa lapsi sanoi. Ei niistä lapsen hassuista tokaisuista kukaan nauti samalla lailla kuin äiti ja isä.

Ei ole ketään kelle itkeä kun lasta kiusataan, ketä toista riipaisee yhtä syvältä lapsen kiusaaminen kuin omaa vanhempaa?

No minä olen yh, mutta en todellakaan tiedä mitä näillä tarkoitat! Soitan aina lasten isälle, jos lapsilla on huolia, suruja, iloja tms ja pystymme hyvin jakamaan ne asiat! Ja lasten isän lisäksi tietysti muut meille läheiset aikuiset.

 

Mun kaveri on YH ja sanoisin että hällä on välillä tosi rankkaa. Johtuen mm siitä että lapset eivät ole isällään ja toisella on krooninen sairaus joka vaatii jatkuvaa seurantaa ja hoitoa ja sairaala/lääkärikäynnit + terapiat päälle. Sitten on vielä ko lapsen pikkusisarus joka haluaa toki muutakin päiväänsä kuin lääkäreitä.
Lasten isovanhemmat ja muu lähisuku asuu kaukana joten ihan joka päiväiseen elämään ei heistäkään apua ole.
Ainoa tukiverkko on muutamat ystävät.

 

no sellaiset pikkujutut tuli itellä huomattuu, et kukaan ei katso lastesi perään kun haluat käydä suihkussa tai paskalla meneekin hieman pidempään, sulla ei ole sitä toista aikuista auttamassa kun oot sairaana ja tarvitset lepoa, kaikki kotihommat on muutenkin tehtävä yksin, myös ne "miestenhommat" siis...
en välttämättä sano et se on rankkaa, mut auttajaa oisin toisinaan kaivannut eri tilanteisiin.

Rehellistä tekstiä (itse olen siis naimissa)

 

MM - lapsen sairastaminen on varmasti rankkaa vaikka eläisi ydinperheessä :|

 

Mulla on 2 x1 "vapaailta" viikossa. Eli joka viikonloppu saan yhden vuorokauden lapsivapaata ja viikolla ex hakee kerran tytön päiväkodista ja vie sinne aamulla. Eli ruhtinaallisesti vapaa-aikaa, eikö. Mutta kun en halunnut sitä vapaa-aikaa hankkiessamme lapsen. Halusin ihmisiä joiden kanssa eläisimme yhdessä toisiamme tukien. Ja haluaisin jonkun joka tälläkin hetkellä auttaisi mua pitämään hermoni tuon uhmiksen kanssa. Mulla on vain yksi lapsi, enkä sanoisi että mulla on mitenkään rankkaa, tämä vaan ei ollut ihan se tarkoitus. Ei se vapaa-aika ole mikään itseisarvo ja mittari hyvinvoinnille. Kyllä naimisissaolevalla äidillä on sitä vapaa-aikaa yhtä paljon kuin mulla (jos asiat normaalilla tolalla). Ei ehkä totaalisesti lapsista vapaata, mutta te saatte tehdä ruokaa rauhassa kun mies leikkii lasten kanssa, te voitte käydä illalla kiskalla/lenkillä/kaverilla kun lapset nukkuu. Te voitte käydä pesutuvassa kun lapset nukkuu. Mies käy kaupassa jos te haette lapset hoidosta. Ja jos asiat on niinkuin normaalissa parisuhteessa, te ette halua olla jatkuvasti erossa miehestänne ja lapsistanne. Mutta kun tarve tulee, se onnistuu.

Et ehkä hakenut ihan näitä asioita aloituksellasi, mutta ajattelin vain sanoa nämä ajatukset... Rankkaa mulla tosiaan ei varsinaisesti ole, lähinnä ehkä henkisesti kurjaa välillä.

 

sitä minäkin olen miettinyt..miehen ex.llä on ainakin omaa aikaa.. joka toinen vkl lapset meillä ja viikolla 1-3 yötä ja kun muksujen pitäis olla vkl äitillään, ne onkin miehen vanhemmilla koko vkl..

 

Kyl mä myönnän olevani kateellinen yhelle yh kaverille kun tosiaan on aikaa itelle. Mut tiiän hällä olevan kyllä rankkaakin.

 

Mä koin rankkana sen että se arjen pyörittäminen oli ihan kokonaan mun vastuulla. Kaikki asiat piti hoitaa yksin.

 

Winhis - hain nimenomaan ihmisten ajatuksia, kiitos omistasi. Pohdiskelen tässä vain aikani kuluksi ihmisten erilaisia tarpeita ja ajattelutapoja elämästä..

 

Ei olekaan. Oma mielipiteeni on, että ihmiset eroavat "raskaasta perhe-elämästä" ja suoraan sanoen lapsista... saavat erossa paljon sitä kaipaamaansa omaa aikaa.

 

Musta taas tuntuu etten pärjäis päivääkään yh:na!
Meillä lapset sairastaa aina sillon kun isäntä lähtee ulkomaille duunimatkalle.

Tällä kertaa oli vaan 2pv reissu isännällä ja sinä aikana kerettiin tyttären kanssa käydä sikainfluenssa klinikalla. Onneksi sain pojalle hoitajan, mut viikon päästä samassa tilanteessa en enää sais hoitajaa.

Viime reissulla (10pv) tytöltä löyty kihomatoja.

Jokanen isännän reissu on ollu ihan tuskaa!

 

Ei olekaan. Oma mielipiteeni on, että ihmiset eroavat "raskaasta perhe-elämästä" ja suoraan sanoen lapsista... saavat erossa paljon sitä kaipaamaansa omaa aikaa.

Ei se ihan noinkaan mene. Minulla on aina ollut suhteissa ihan tarpeeksi omaa aikaa ja olen eronnut vain sen takia, että parisuhde ei ole toiminut. En kaipaisi lapsistani niin pitkiä eroja, mitä isällään ovat.

 

Suurimmalla osalla lapset kuitenkin käyvät isällään. Silloinhan aikaa on itselleen enemmän kuin edes tarvitsisi.. :| Arjen hoito on monelle naiselle tuttua, etenkin jos on ollut kotiäitinä. Ihan yleisellä tasolla mietin, mikä siinä on sen ajattelutavan logiikka. Johtuuko se vain siitä, että suurin osa ihmisistä ei osaa nauttia elämästä ilman parisuhdetta ja tästä johtuen, ei niinkään arjen hoitamisesta, ajatellaan että YHlla on rankkaa?

Pohtii 3- ja kohta 1-vuotiaan (tällä hetkellä koti- ) äiti.

Olen YH, ja ei minulla silti ole rankkaa. Lapsi ei käy isällään, isä käy meillä silloin kun ei ole mitään muutakaan, joten sitä vapaa-aikaa ei ole, mutten sitä kyllä kaipaakaan. Päivähoidon järjestely tosin tuo paljon tuskaa, kun minulla on vuorotyö, mutta lapsi ei ole vuoropäiväkodissa.

 

Ei olekaan. Oma mielipiteeni on, että ihmiset eroavat "raskaasta perhe-elämästä" ja suoraan sanoen lapsista... saavat erossa paljon sitä kaipaamaansa omaa aikaa.

Jotkut tekevät näin ihan hyvästä syystä. Mun mielestä onkin väärin, jos perheessä äiti tekee KAIKEN. Käy töissä, käy kaupassa, tekee ruuan ja siivoaa. Vie lapset hoitoon ja hakee sieltä. Järjestää joulun ja synttärit jne. Nukuttaa, herättää, pukee. Hoitaa yövalvomiset ja sairaat lapset. Tällöin sitä omaa aikaa todella ei ole ja yksinhuoltajana voi tietyllä tapaa ollakin helpompaa, jos lasten isä sitten ottaa niitä muksuja luokseen säännöllisesti (plus ei ole vittuilemassa koko ajan siinä vieressä... ) Mutta normaalissa suhteessa asiat ei ole näin ja omaa aikaa saa silloin kun sitä tarvitsee.

 

Olen totaaliyh, ja itse koen rankimmaksi sen, että lapsen asioita ei voi jakaa kenenkään kanssa. Vaikka minulla on paljon ystäviä ja läheisiä sukulaisia, ei heitä kiinnosta minun lapseni asiat niin paljon, että voisin pohtia heidän kanssaan esim. lapsen kasvatukseen liittyviä asioita.

 

On se rankkaa, ei ole sitä tukea olemassa silloin kun on sellainen kova väsymys. Sellainen väsymys joka iskee yleensä myöhään illalla, kun lapset on nukkumassa ja ne tiskit pitäisi vielä jaksaa tiskata tai vaatteet viikkailla.
Se tuntui myös niin pahalta, kun ei ollut sitä jolle hihkaista kun vauva teki jonkun uuden asian. Se on erilaista napata puhelin ja soittaa niinkin hölmöä asiaa kuin eka pissa potassa. Kun jollekin pitää saada nuokin kerrottua, ainakin minun.

 

On se oikeesti joskus tosi rankkaa. Kun lapset sairastaa, ei oo toista siinä tukemassa. Meillä kun useemman lapsen porukka käy oksennustaudin läpi ja minä siinä sivussa, niin ei siinä itse voi sairastaa punkan pohjalla niinku ehkä vois edes jonkun verran jos olis kumppani. Tai kun yksi lapsi katkaisee kätensä ja sen kanssa pitää lähteä iltaa vasten ensiapuun tietämättä kuinka kauan menee niin rankkaa on :/ murkku saa murkutus kohtauksen ja paiskoo ovia - ei oo ketään kenen kanssa jakaa tai että toinen ei niin ryytynyt ottais välillä ohjat :/ tai pienet nukkuu ja murkku ei tuu kaupungilta kotii, pitäis lähteä etsimään mutta kun ei oo sitä toista aikuista.
Kiva olis keskustella lasten kivoistaki jutuista toisen aikuisen kainalossa iltasella, mut kun ei oo.
Ja juu meillä ei se etä tapaa lapsia oikeestaan ollenkaan :/

Mut voittopuolisesti plussalla ollaan kun ei tarvi tapella eikä katella juoppoo röhkimässä sohvalla =)