Dera Davil
Keikkailin ympäri Suomea ja vähän Euroopassakin bändin kanssa. Musiikin tekeminen ja kaikki siihen liittyvät lieveilmiöt (huumeisiin sortuvia kavereita lukuunottamatta) oli hauskaa.
Kävin raamattuopistoa ja se oli yksi elämän parhaista vuosista ja tosi kasvattavaa. Pidin taiteilijavuosia kokeillen kuitenkin opiskelua. Seurusteluja mahtui mukaan myös kolmisen kappaletta. Kaikki vakavalla mielellä. Olin kyllä tosi lapsellinen ja sinisilmäinen ja vaalean punaiset lasit päässä tuolloin.
Alkoholiin ja päihteisiin en energiaani pistänyt. Pidimme bändiporukoiden kanssa hauskaa armottomasti, pelleillen ja revitellen ja etsien eri tapoja elää sortumatta kaavoihin, ja usein myös henkeviä jutellen ja keskustellen. Nyt kun miettii, niin kun alkoholi on sittemmin tullut kuvioon mukaan, niin se hauskanpito ei enää ole läheskään niin luovaa ja kivaa. Silloin sitä piti oikeasti hauskaa kun ei ollut vaan pää sekasin istumassa jossakin. Baarit tuli toki tutuiksi keikoilla. Ja koskaan ei voinut sanoa että olisi jotenkin vakava tai aikuinen.
Ja olihan se mukava päästä backstagelle aina juttelemaan suosikkiartistiensa kanssa maailman menosta ja oppi eri kulttuureistakin siinä.
Ammattiin opiskelu alkoi puolivälissä parikymppisyyttä ja siitä alkoi tietynlainen henkinen kasvu taas. Huomasin, että kun en ollut opiskellut, oli tietyssä mielessä jäänyt sinne lukiolaisen tasolle. Keikkailu jatkui. Tässä vaiheessa vaaleanpunaiset lasit haalistuivat pikku hiljaa pois. Mutta kyynistä minusta ei ole tullut.
Viimeisinä 2X-vuosina löytyi elämänkumppani ja esikoinenkin pulpahti maailmaan. Upeita vuosia ja on ollut mahtava katsella näin taakse päin sitä, miten paljon kasvoi ja ei tarvinnut haavoittaa kuitenkaan itseään. Parasta oli ehkä kaikki se, miten paljon eri ihmisiä kohtasi ja mitä kaikkea oppi keskustelemalla ja lukemalla. Ja nyt kolmikymppisenä ei edelleenkään ole mitenkään vakavahenkinen tai kaavoihin kangistunut
. Aikuinen? Ehkä juuri ja juuri.
Kävin raamattuopistoa ja se oli yksi elämän parhaista vuosista ja tosi kasvattavaa. Pidin taiteilijavuosia kokeillen kuitenkin opiskelua. Seurusteluja mahtui mukaan myös kolmisen kappaletta. Kaikki vakavalla mielellä. Olin kyllä tosi lapsellinen ja sinisilmäinen ja vaalean punaiset lasit päässä tuolloin.
Alkoholiin ja päihteisiin en energiaani pistänyt. Pidimme bändiporukoiden kanssa hauskaa armottomasti, pelleillen ja revitellen ja etsien eri tapoja elää sortumatta kaavoihin, ja usein myös henkeviä jutellen ja keskustellen. Nyt kun miettii, niin kun alkoholi on sittemmin tullut kuvioon mukaan, niin se hauskanpito ei enää ole läheskään niin luovaa ja kivaa. Silloin sitä piti oikeasti hauskaa kun ei ollut vaan pää sekasin istumassa jossakin. Baarit tuli toki tutuiksi keikoilla. Ja koskaan ei voinut sanoa että olisi jotenkin vakava tai aikuinen.
Ja olihan se mukava päästä backstagelle aina juttelemaan suosikkiartistiensa kanssa maailman menosta ja oppi eri kulttuureistakin siinä.
Ammattiin opiskelu alkoi puolivälissä parikymppisyyttä ja siitä alkoi tietynlainen henkinen kasvu taas. Huomasin, että kun en ollut opiskellut, oli tietyssä mielessä jäänyt sinne lukiolaisen tasolle. Keikkailu jatkui. Tässä vaiheessa vaaleanpunaiset lasit haalistuivat pikku hiljaa pois. Mutta kyynistä minusta ei ole tullut.
Viimeisinä 2X-vuosina löytyi elämänkumppani ja esikoinenkin pulpahti maailmaan. Upeita vuosia ja on ollut mahtava katsella näin taakse päin sitä, miten paljon kasvoi ja ei tarvinnut haavoittaa kuitenkaan itseään. Parasta oli ehkä kaikki se, miten paljon eri ihmisiä kohtasi ja mitä kaikkea oppi keskustelemalla ja lukemalla. Ja nyt kolmikymppisenä ei edelleenkään ole mitenkään vakavahenkinen tai kaavoihin kangistunut
. Aikuinen? Ehkä juuri ja juuri.