Miten voin välttää katkeroitumisen?

Viestiketju alueella 'Mitäs nyt? Aihe vapaa' , aloittaja vierailija, 18.02.2018.

  1. vierailija

    vierailija Vieras

    Olen eronnut hiljattain lasteni isän kanssa. Toinen lapsista on 4v toinen 8v. Lasten isä asuu töidensä takia 200km päässä. Hän on käynyt läpi omat kipuilunsa ja valtavan syyllisyyden, jota kantaa kun ei näe lapsiaan ja tietää minun hoitavan kaiken yksin. Hänellä on nyt uusi kumppani, 2kk ovat tunteneet. Lapsia tapaa kun ehtii, noin 1 kertaa kuussa keskimäärin 1-2vrkta. Lapset ikävlivät valtavasti. He soittelevat joka päivä, mutta mies ei tiedä lasten elämästä ja meidän arjesta käytännössä mitään. Hänellä oli unelma, se mitä nyt työkseen toteuttaa ja sen hän sai. Olen huomannut olevani valtavan katkera aivan kaikesta, enkä pääse ajatuksista irti millään keinolla. Olen aivan kiinni itse arjessa lasten kanssa, meillä ei ole mummoja ja pappoja lähellä apuna, ystäviä on paljon, heillä omat miehet, lapset, työt ja harrastukset. Minusta elämän ei kuulunut mennä näin ja olen surullinen. Lasten isällä on mahtava ura, työ jota rakastaa, rauhalliset aamut aamuteeveen ääressä, aikaa urheilla, loikoilla olympialaisia katsellen, käydä iltakävelyillä, kaupassa rauhassa, ravintoloissa syömässä, nukkua yöt heräämättä kenenkään painajaisiin, sunnuntain vapaapäivinä nukkua myöhään ja tehdä ja mennä juuri minne haluaa. Hänellä on vastuu vain itsestään. Tästä syystä hänellä on mahdollisuus myös uuteen kumppaniin, oli mahdollisuus ostaa kiva saunallinen kaupunkikoti, kaksio, jossa ei ole yhtään tavaraa jotka kertoisivat hänen olevan isä. Hän käy joko täällä katsomassa lapsia tai jos ottaa heidät luokseen, hän vie toisen matkalaukullisen lasten leluja, dvdeitä ja muita tavaroita viikonlopuksi luokseen..palauttaa lapset ja pyykkikassin sunnuntaina...

    Uusi kumppani on 10v minua nuorempi (auts), urheileva (koska on aikaa), panostaa itseensä kampaamoissa, kynsihuolloissa ja mitä olen kuvista nähnyt on vaatteetkin aina viimeistä huutoa. Tämän kaiken keskellä tunnen itseni aivan mitättömäksi, pieneksi ja maailman hylkäämäksi. Soitin viikko sitten lasten isälle epätoivoisena, että molemmat lapset oksentaa ja minäkin voin huonosti. Pyysin voisiko hän tulla jos menee itselläkin oksentamiseksi. Puhelun aikana selvisi, että hän on Prismassa uuden kumppanin kanssa ja minä romahdin, itkin ja huusin. Miettikää vittu Prismassa, kello 19.30 sunnuntai-iltana! ja SE oli mulle henkisesti liian rankka paikka siinä kohtaa. Koko sen illan valvoin ja mietin miten epäreilua kaikki on!? Pyyhin oksennusta matosta, itkin ja paijasin pieniä kipeitä lapsiamme...kokoajan mielessä, miksi hän saa olla Prismassa, hän syö nyt varmaan pasta-annosta kynttilänvalossa uuden naisensa kanssa, köllähtää sohvalle ja menee kainaloon nukkumaan.

    Tätä samaa valtavan katkeraa kipua tunnen kaiken aikaa. Lapsille puhun aina ja vain hyvää isästä, vaikka tekisi mieli huutaa että saatanan paska kusipää mulkku!! Ja kyse ei ole siitä ettenkö yrittäisi elää omaa elämääni ja olla katkeroitumatta, mutta mikään ei tunnu auttavan. :( Päivät ja arki on täynnä..olen töissä (josta pidän), hoidan lapset kouluun..päiväkotiin ja kotiin, hoidan kaupat, harrastuksiin kuskaamiset, kotityöt, iltaisin jaksan(ja vaikken jaksaisikaan) pelata afrikantähteä, luen wilmat, autan läksyt, puhtaat vaatteet valmiiksi aamuksi, sukset, luistimet ja uintikassin(paitsi sen yhden kerran kun unohdin ja itkin asiaa koko automatkan töihin), murehdin miten esikoinen pääsee koulusta kotiin, miten pärjää ne tunnit kunnes tulipalokiireellä ajan töistä kotiin, teen ruuan, illalla otan kainaloon sohvalle, luen sadut, suukotan ja rakastan niin pirusti. Viikonloppuna luistellaan, käydään saunassa, joskus nähdään mun ystäviä perheineen, on synttäreitä, köllöttelyä sohvalla. Me kolme, minä ja lapset, joka ikinen päivä. Harrastaa en voi, paitsi yöllä. Laihduin nälkäkurjeksi pahimman erokoettelemuksen ja surun aikana..nyt otan kiloja huolella takaisin, en ehdi edes lenkille ja herkuttelen iltaisin yksinäisyyteeni. Rakastin ennen lenkkeilyä, jumppia, salia..tunsin itseni terveeksi ja vahvaksi..nyt hengästyn kun vedän pienempää pulkassa 10metriä. Lapset ei halua lenkille rankan hoitopäivän jälkeen, keskenään en voi jättää, mistään jumpasta tai salista puhumattakaan. Vituttaa ja olen niin katkera kaikesta lasten isälle. Sieltä se taas instaan latasi kuvan itsestään 10km lenkin jälkeen jäällä auringossa. Mä vein tänään lapset luistelemaan ja istuin 20min jälkeen pienempi sylissä pukkarissa lämmittelemässä 30min kun sillä jääty varpaat. Illalla kysyin pulkkakyytiin jotta pääsisin kävelylle..itkuksi meni "siellä on niin tylsää ja kylmä ja mä en äiti haluuuuu!!!" Ok. Mut mä oisin halunnu...

    Yritän myös todella kovasti ajatella mitä kaikkea mahtavaa mulla on elämässä. Mistä kaikesta saan olla onnellinen ja kiittää. MUTTA KUN SE EI SILTI AUTA. Mieli huutaa vääryyttä ja en saa siltä rauhaa. HELP!?
     
    #1
  2. vierailija

    vierailija Vieras

    Voi kulta, hali! Koita jaksaa vähän aikaa, lapset kasvaa nopeaa. Henkisesti rankkaa jos jumiutuu loputtomiin miettimään miten iisiä ex- kumppanilla on vaikka tottahan se on ja ihan väärin ja suorastaan paskaa miten helposti osa miehistä ulkoistaa omat lapsensa, surullista. Ne viikonloput kun lapset isällään niin lataa akkujasi, tee kaikkea itsellesi kivaa.
     
    #2
  3. Sluibailija

    Sluibailija Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    17.01.2018
    Viestejä:
    967
    Saadut tykkäykset:
    90
    En osaa sanoa mitään viisasta mutta tässä on sulle iso hali :love::love::love: Kyllä sä selviät, sä pärjäät! Kaikki menee ohi. Sulla on kuitenkin ne lapset ja exäs menettää paljon. Todella paljon. Lapset kasvaa ja sä saat vielä paljon omaa aikaa.
     
    #3
  4. vierailija

    vierailija Vieras

    Nyt sinusta tuntuu pahalta, mutta voisin lyödä vetoa, että meillä jokaisella on omat ongelmamme ja vaikka entisen miehesi elämä näyttäisi ulkoapäin kuinka onnelliselta tahansa, et voi tietää millaisten ongelmien kanssa se perhe taistelee nyt tai tulee taistelemaan tulevaisuudessa.
    Elämä on yksilön kannalta tarkastellen hemmetin epäoikeudenmukainen juttu. Joku jää erossa yksin lasten kanssa, joku saa parantumattoman syövän, joku jää auton alle, joku menettää lapsensa ym. ym. ym. ym.
    Tarkastelet asioita liian lyhyellä tähtäimellä, sillä tälle pallolle ei ole vielä syntynyt yhtäkään ihmistä, jolle se elämä ei jossain vaiheessa kääntäisi sitä nurjaa puoltansa näkyviin.
    Exäsi antaa somessa kuvaa onnellisesta elämästä, mutta kymmenen/kahdenkymmenen vuoden päästä tilanne voi olla jo aivan toinen.
    Yksi todennäköinen skenario on, että hän erkaantuu lapsistaan liikaa, eikä koskaan saa kokea lastenne kanssa niitä onnen hetkiä jotka sinulle annetaan kuin tarjottimella, jos vain jaksat satsata tarpeeksi omaan hyvinvointiisi nyt ja tästä eteenpäin, sillä lapsesi voivat hyvin jos sinun asiasi ovat kunnossa :)
    Ainoastaan antamalla anteeksi entisellesi, pystyt pääsemään eroon katkeruudestasi, joka ei tee sinulle eikä lapsillesi hyvää tulevaisuudessa.
    En tiedä kuinka se käytännössä onnistuu, mutta omassa elämässäni olen huomannut kuinka vajavaisia me kaikki olemme ja teemme vääriä ratkaisuja ja virheitä elämässämme aina vain uudelleen.
    Olen itse eronnut useita kertoja, ottanut henkilökohtaiset tavarani ja lähtenyt taakseni katsomatta uusiin seikkailuihin, josta nyt vanhempana olen kokenut huonoa omaatuntoa ja katkeruutta.
    Opin kuitenkin antamaan omat tekoni itselleni anteeksi ja sen seurauksena ymmärsin kuinka kohtalon heiteltävinä me täällä kaikki olemme ja tajusin ettei minulla voi olla katkeruutta myöskään muita kohtaan.
    Yhtä ehjinä tai rikkinäisinä me täällä kaikki vaellamme aikamme ja sitä lyhyttä aikaa ei kannata tuhlata katkeruuteen tai vihaan.
     
    #4
  5. vierailija

    vierailija Vieras

    ...kuntosalilla olisi lapsiparkki <3
    Ja solarium. Ja hieroja...
     
    • Tykkään Tykkään x 1
    • List
    #5
  6. vierailija

    vierailija Vieras

    Kiitos te Vierailija ja Sluibailija. ❤ Heti jo se, että joku "kuuntelee" ja ymmärtää, antaa mielettömästi voimaa. Lapset kasvaa, aika parantaa...siihen mä yritän nyt uskoa. Ja toivon sydämestäni että tämä olo ei kestä enää kauaa...

    Ap
     
    #6
  7. vierailija

    vierailija Vieras

    Voi että mä niin tunnen sun tuskasi. Olet todella upea nainen ja mahtava äiti. Kaikella on tarkoituksensa ja siksi juuri sulle on annettu nyt vähän enemmän kestettävää. Sinun oma aikasi tulee vielä kunhan lapset kasvavat tuosta hiukan. Minulla oli lapset tosi pieniä kun erosin, alle 2 ja 3 -vuotias. Tosin minä halusin epäluotettavasta ja kännäävästä miehestä eroon. Hän muutti 1 km päähän ja "kosti" minulle siten, että ei tavannut lapsia lainkaan, jotta minulla ei olisi vapaa-aikaa. Eikä ollutkaan. Olin todella väsynyt pienten kanssa töiden jälkeen ja kun lapset olivat esim.vuorotellen kipeinä useamman päivän, pyysin häntä kerran tulemaan siksi aikaa, että pääsen käymään ruokakaupassa - lupasi tulla, mutta kun ei alkanut kuulua niin soitin perään niin hän olikin lähtenyt kavereiden kanssa lätkämatsiin. Parin vuoden jälkeen sain työpaikan toisesta kaupungista 200 km:n päässä ja vanhempi lapsi käy isällään kerran 2-3 kk:ssa ja nuorempi ei halua lainkaan. Joissain sukujuhlissa saatetaan nähdä niin nuorempi vierastaa isäänsä. Isompi (nyt 4:nnellä luokalla) sanoo että "sä olet maailman paras äiti, koska tiedän, että ajattelet aina meidän parasta". Hän myös on joutunut pettymään isänsä tyhjiin lupauksiin ja on sanonut, ettei luota tähän. Nyt voin jo hengähtää ja antaa aikaa itselleni jopa tunnin pari, sen aikaa lapset pärjää kyllä kahdestaankin. En ole enää yhtään katkera, vaikka eron jälkeen olin 3 vuotta kuin raivopää mielessäni, sillä vihasim miestä hänen kusipäisyytensä vuoksi ja mitä hän teki lapselleen, joka ikävöi isäänsä, vain kostaakseen minulle. Nyt hänellä ei ole suhdetta lapsiinsa, koska on itse mokannut. Minä en ajattele häntä enää lainkaan, olen saanut mielenrauhan ja hän on täysin yhdentekevä. Koita jaksaa, tulee kyllä vielä se hetki, jolloin tuo mies on ajatuksissasi pelkkää ilmaa ja katkeruus on poissa. Haleja sinulle.
     
    #7
  8. vierailija

    vierailija Vieras

    Oi mikä kirjoitus. Kiitos! Hirveästi viisaita ajatuksia ja sanoja. Otan tästä kopin, sitähän se elämä oikeasti todella on, hyvin epäreilua yksilöitä kohtaan. Ja ihan varmasti kaikki me täällä saamme osamme. Lasteni isäkin varmasti kantaa oman osansa...itse tässä elämäntilanteessa se on vain niin kovin vaikea nähdä..eikä sitä ehkä haluakaan nähdä oman "kurjuuden" keskellä.

    Ap
     
    • Tykkään Tykkään x 1
    • List
    #8
  9. vierailija

    vierailija Vieras

    Ei oo! Mä asun tuppukylässä! :D Täällä on uimahallin alakerran punttisali jossa haisee hiki ja solarium on viety romuttamolle 20v sitten :D
     
    #9
  10. vierailija

    vierailija Vieras

    ❤❤❤kiitos ja upeasti olet sinä selvinnyt. Ehkä minäkin.
     
    #10
  11. Sluibailija

    Sluibailija Aktiivinen jäsen

    Rekisteröitynyt:
    17.01.2018
    Viestejä:
    967
    Saadut tykkäykset:
    90
    Ihan varmasti selviät :) Ja jos sulla on mummoja, vaareja, tätejä tms toisessa kaupungissa niin kannattaa miettiä muuttoa...
     
    #11
  12. vierailija

    vierailija Vieras

    Miksi teillä ei ole viikko/ viikko -systeemiä? Tai sitten iskä saa maksaa kunnolla, että saat lastenhoitajan ja tilaisuuden levähtää. Pidä puolesi, äläkä ole uhri! Te MOLEMMAT olette yhtä paljon vastuussa.
     
    #12
  13. vierailija

    vierailija Vieras

    Lapset käsketään ulos mukaan jos haluat lenkille. Sanot että nyt mennään ja sillä siisti. Ei napinoita tai lastenohjelmien katselu vähenee, karkkipäivä tai jotain muuta. Pakko käyttää yh:nä välillä lahjontaa uhkailua ja kiristystä. Muuten ei pääse ikinä mihinkään. Ja se että pääset edes lenkille on myös lapsille hyväksi kun äiti voi hyvin.
     
    #13
  14. m1es

    m1es Tunnettu jäsen

    Rekisteröitynyt:
    01.10.2014
    Viestejä:
    6 886
    Saadut tykkäykset:
    909
    Harvinaisen massiivinen katkeruuden ja kateuden vuodatus. En ole koskaan ajatellut, että joku voisi olla kateellinen ostosten teosta Prismassa.

    Et kertonut mitään eron syistä tai siitä, kuka teki aloitteen - kadutko valintaasi? Koska aikaa ei voi kääntää taaksepäin, sinun täytyy lopettaa ex-miehesi elämän tarkkailu ja kadehtiminen eli elää omaa elämääsi, vaikka se olisikin köyhempää ja rajoitetumpaa kuin exälläsi tai hänen naisellaan. Vertalu vain katkeroittaa sinua.

    [​IMG]
     
    #14
  15. vierailija

    vierailija Vieras

     
    #15
  16. vierailija

    vierailija Vieras

    Laitetaanpa uudelleen kun jäi piiloon edellä vastaus.
    Harvinaisen typerä kirjoitus jopa miekkoselta. Mutta tarkoituksella varmaan..
    Ihan aiheesta saa ap olla väsynyt ja vihainen. Lapset on yhdessä aikanaan tehty. Vaikka lapsiaan rakastaisi yli kaiken niin se ei poista sitä tosiasiaa että arki uuvuttaa kun aina hoitaa kaiken itse ilman minkäänlaisia apuja.
    Toisen vanhemman täysin huoleton ja vapaa elämä on uupuneelle märkää rättiä naamaan, sen nyt tajuaa kaikki vähääkään empaattiset tai edes sympaattiset ihmiset.
     
    #16
  17. m1es

    m1es Tunnettu jäsen

    Rekisteröitynyt:
    01.10.2014
    Viestejä:
    6 886
    Saadut tykkäykset:
    909
    Totta kai ap saa olla väsynyt, vihainen ja kateellinen. Se vain ei vie häntä mihinkään. Sitä märkää rättiä ap hieroo itse naamaansa tuolla vertailulla. Miten hänen elämäänsä helpottaisi, jos exän uusi nainen olisi vanhempi, rumempi eikä kävisi kynsiään hoidattamassa? Tai jos ex ei katselisi urheilua tv:stä tai hänen työnsä olisi ikävä?

    Helpottaisivatko sympattiset ja empaattiset ihmiset sokean oloa puhkomalla muilta ainakin toisen silmän?
     
    #17
  18. vierailija

    vierailija Vieras

    Ei tietenkään katkeruus pitkittyessään mitään auta. Sen tiedostaa älyn tasolla. Mutta silloin kun ne tunteet jyllää ja ollaan huonossa paikassa niin tuntuu/tuntuisi kivalta kun joku sanoo sister i feel you.. ja sitten eteenpäin, päivä kerrallaan. Sitähän ap kyseli, miten pääsisi eteenpäin.
     
    #18
  19. vierailija

    vierailija Vieras

    Jos välimatkaa on 200 km niin vuoroviikot on vähän hankala järjestää.
     
    #19
  20. vierailija

    vierailija Vieras

    http://www.valonpolku.com/
    Tilaa Valonpolulta Enkelivisualisaatio. Sitä rauhassa kuunnellessa saa voimaa. Minäkin olen vielä hengissä, vaikka kovaa painolastia kannan harteillani. Meitä on monia, joilla on taakkaa tällä hetkellä aivan liikaa. Jokaisella on oma suojelusenkeli. Pyydä enkeleiltä apua aina, kun haluat. Muista myös kiittää. Tsemppiä ja kaikkea hyvää Sinulle ja Kaikille! :)
     
    #20
  21. vierailija

    vierailija Vieras

    Ymmärrän hyvin, tosin olen vielä naimisissa. Meillä elämä mennyt paljolti miehen ja hänen työn mukaan, töissä kun meillä muilla vapaata. Olen itse palanut osittain loppuun, apua pyytäessä en saa sitä vaan vihan kun syyllistän. Meillä piti olla yksi niistä harvoista yhteisistä illoista, niin mies päättikin jäädä yölle asti kavereiden kanssa saunomaan. Jos haluan seuraa niin en kelpaa miehelleni vaan joudun hakemaan sen muualta. Itsetunto aika nollassa kun kavereitakaan ei liikoja, väsynyt arkeen ja tunnen itseni riittämättömäksi. Ensi viikonloppuna lähden ulos ja ajattelin etten ole taas yksin, jos joku mun seurasta vielä kiinnostuisi. Yritetään itsemme takia olla katkeroitumatta, välitetään ja huolehditaan itsestämme.. Ehkä siten löytyy vierelle myös välittävä puoliso.
     
    #21
  22. vierailija

    vierailija Vieras

    Yksi vaihtoehto olisi jos lapset muuttaisivat isälle ja sinä tapaisit heitä. Näin arki ei kaatuisi sinun niskaasi ja voisit keskittyä itseesi.
     
    #22
  23. vierailija

    vierailija Vieras

    Niin, mitä jos lapset muuttaisivat isälleen. Mutta haluaisitko edes sitä? Saisit ainakin kostosi, tosin lasten kustannuksella.
     
    #23
  24. pilipali

    pilipali Jäsen

    Rekisteröitynyt:
    28.02.2014
    Viestejä:
    354
    Saadut tykkäykset:
    21
    Stemppiä. Varmastikin ihan luonnollisia tuntemuksia tuossa tilanteessa. Sun pitää vaan yrittää löytää omasta elämästä niitä positiivisiä puolia ja panostaa omaan hyvinvointiisi sen minkä voit.

    Ja kannattaisi varmaan lopettaa exän seuraaminen. Varsinkin esim instaan laitetaan vaan niitä elämän ihania puolia. Turha niihin on omaa elämää verrata.
     
    #24
  25. vierailija

    vierailija Vieras

    Ihmiset yleensä näyttää somessa vain sen minkä haluavat näyttää. Toisin sanoen sen mitä haluaisivat oman elämän olevan ja mitä uskovat toisten kadehtivan ajatellen että "tollasta elämää minäkin haluisin elää, hän on selvästi menestyny ihminen". Harvempi kertoo alemmuuden tunteistaan, laittaa huonoa kuvaa itsestään, kertoo hylkäämistään lapsista tai edellisyön oksennusmaratonista, uupumuksesta, katkeruudesta, pyykkivuorista ja siivottomassa kodista, selluliitista tai purkkihernekeitosta. Omaa elämää ei kannata verrata kenenkään some-elämään koska se harvoin on todellista.

    Vaikka se onkin uuvuttavaa ja vastuu piti alun perin jakaa kahden aikuisen kesken niin sulla on silti lapset. Lapsilla on sinut. Se kehen he turvaa. Loppuikänsä he muistaa miten äiti oli heidän tukena ja apuna. Ja kun pahin uupumus ja katkeruus ajan mittaan väistyy, aika lasten kanssa (vaikka sitä oksennusta siivoten) on se ainoa asia mitä et ikinä kadu vaan mistä voit olla kiitollinen. Ja sen puutetta sun exä tulee kaipaamaan.
     
    #25
Kaikki kentät ovat pakollisia
Luonnos tallennettu Luonnos poistettu

Jaa tämä sivu

Alibi
Anna
Deko
Dome
Erä
Hymy
Kaksplus
Kippari
Kotilääkäri
Kotiliesi
Koululainen
Ruoka.fi
Parnasso
Seura
Suomen Kuvalehti
TM Rakennusmaailma
Tekniikan Maailma
Vauhdin Maailma
Golfpiste
Vene
Nettiauto
Ampparit
Plaza
Muropaketti