vierailija
Olen eronnut hiljattain lasteni isän kanssa. Toinen lapsista on 4v toinen 8v. Lasten isä asuu töidensä takia 200km päässä. Hän on käynyt läpi omat kipuilunsa ja valtavan syyllisyyden, jota kantaa kun ei näe lapsiaan ja tietää minun hoitavan kaiken yksin. Hänellä on nyt uusi kumppani, 2kk ovat tunteneet. Lapsia tapaa kun ehtii, noin 1 kertaa kuussa keskimäärin 1-2vrkta. Lapset ikävlivät valtavasti. He soittelevat joka päivä, mutta mies ei tiedä lasten elämästä ja meidän arjesta käytännössä mitään. Hänellä oli unelma, se mitä nyt työkseen toteuttaa ja sen hän sai. Olen huomannut olevani valtavan katkera aivan kaikesta, enkä pääse ajatuksista irti millään keinolla. Olen aivan kiinni itse arjessa lasten kanssa, meillä ei ole mummoja ja pappoja lähellä apuna, ystäviä on paljon, heillä omat miehet, lapset, työt ja harrastukset. Minusta elämän ei kuulunut mennä näin ja olen surullinen. Lasten isällä on mahtava ura, työ jota rakastaa, rauhalliset aamut aamuteeveen ääressä, aikaa urheilla, loikoilla olympialaisia katsellen, käydä iltakävelyillä, kaupassa rauhassa, ravintoloissa syömässä, nukkua yöt heräämättä kenenkään painajaisiin, sunnuntain vapaapäivinä nukkua myöhään ja tehdä ja mennä juuri minne haluaa. Hänellä on vastuu vain itsestään. Tästä syystä hänellä on mahdollisuus myös uuteen kumppaniin, oli mahdollisuus ostaa kiva saunallinen kaupunkikoti, kaksio, jossa ei ole yhtään tavaraa jotka kertoisivat hänen olevan isä. Hän käy joko täällä katsomassa lapsia tai jos ottaa heidät luokseen, hän vie toisen matkalaukullisen lasten leluja, dvdeitä ja muita tavaroita viikonlopuksi luokseen..palauttaa lapset ja pyykkikassin sunnuntaina...
Uusi kumppani on 10v minua nuorempi (auts), urheileva (koska on aikaa), panostaa itseensä kampaamoissa, kynsihuolloissa ja mitä olen kuvista nähnyt on vaatteetkin aina viimeistä huutoa. Tämän kaiken keskellä tunnen itseni aivan mitättömäksi, pieneksi ja maailman hylkäämäksi. Soitin viikko sitten lasten isälle epätoivoisena, että molemmat lapset oksentaa ja minäkin voin huonosti. Pyysin voisiko hän tulla jos menee itselläkin oksentamiseksi. Puhelun aikana selvisi, että hän on Prismassa uuden kumppanin kanssa ja minä romahdin, itkin ja huusin. Miettikää vittu Prismassa, kello 19.30 sunnuntai-iltana! ja SE oli mulle henkisesti liian rankka paikka siinä kohtaa. Koko sen illan valvoin ja mietin miten epäreilua kaikki on!? Pyyhin oksennusta matosta, itkin ja paijasin pieniä kipeitä lapsiamme...kokoajan mielessä, miksi hän saa olla Prismassa, hän syö nyt varmaan pasta-annosta kynttilänvalossa uuden naisensa kanssa, köllähtää sohvalle ja menee kainaloon nukkumaan.
Tätä samaa valtavan katkeraa kipua tunnen kaiken aikaa. Lapsille puhun aina ja vain hyvää isästä, vaikka tekisi mieli huutaa että saatanan paska kusipää mulkku!! Ja kyse ei ole siitä ettenkö yrittäisi elää omaa elämääni ja olla katkeroitumatta, mutta mikään ei tunnu auttavan. Päivät ja arki on täynnä..olen töissä (josta pidän), hoidan lapset kouluun..päiväkotiin ja kotiin, hoidan kaupat, harrastuksiin kuskaamiset, kotityöt, iltaisin jaksan(ja vaikken jaksaisikaan) pelata afrikantähteä, luen wilmat, autan läksyt, puhtaat vaatteet valmiiksi aamuksi, sukset, luistimet ja uintikassin(paitsi sen yhden kerran kun unohdin ja itkin asiaa koko automatkan töihin), murehdin miten esikoinen pääsee koulusta kotiin, miten pärjää ne tunnit kunnes tulipalokiireellä ajan töistä kotiin, teen ruuan, illalla otan kainaloon sohvalle, luen sadut, suukotan ja rakastan niin pirusti. Viikonloppuna luistellaan, käydään saunassa, joskus nähdään mun ystäviä perheineen, on synttäreitä, köllöttelyä sohvalla. Me kolme, minä ja lapset, joka ikinen päivä. Harrastaa en voi, paitsi yöllä. Laihduin nälkäkurjeksi pahimman erokoettelemuksen ja surun aikana..nyt otan kiloja huolella takaisin, en ehdi edes lenkille ja herkuttelen iltaisin yksinäisyyteeni. Rakastin ennen lenkkeilyä, jumppia, salia..tunsin itseni terveeksi ja vahvaksi..nyt hengästyn kun vedän pienempää pulkassa 10metriä. Lapset ei halua lenkille rankan hoitopäivän jälkeen, keskenään en voi jättää, mistään jumpasta tai salista puhumattakaan. Vituttaa ja olen niin katkera kaikesta lasten isälle. Sieltä se taas instaan latasi kuvan itsestään 10km lenkin jälkeen jäällä auringossa. Mä vein tänään lapset luistelemaan ja istuin 20min jälkeen pienempi sylissä pukkarissa lämmittelemässä 30min kun sillä jääty varpaat. Illalla kysyin pulkkakyytiin jotta pääsisin kävelylle..itkuksi meni "siellä on niin tylsää ja kylmä ja mä en äiti haluuuuu!!!" Ok. Mut mä oisin halunnu...
Yritän myös todella kovasti ajatella mitä kaikkea mahtavaa mulla on elämässä. Mistä kaikesta saan olla onnellinen ja kiittää. MUTTA KUN SE EI SILTI AUTA. Mieli huutaa vääryyttä ja en saa siltä rauhaa. HELP!?
Uusi kumppani on 10v minua nuorempi (auts), urheileva (koska on aikaa), panostaa itseensä kampaamoissa, kynsihuolloissa ja mitä olen kuvista nähnyt on vaatteetkin aina viimeistä huutoa. Tämän kaiken keskellä tunnen itseni aivan mitättömäksi, pieneksi ja maailman hylkäämäksi. Soitin viikko sitten lasten isälle epätoivoisena, että molemmat lapset oksentaa ja minäkin voin huonosti. Pyysin voisiko hän tulla jos menee itselläkin oksentamiseksi. Puhelun aikana selvisi, että hän on Prismassa uuden kumppanin kanssa ja minä romahdin, itkin ja huusin. Miettikää vittu Prismassa, kello 19.30 sunnuntai-iltana! ja SE oli mulle henkisesti liian rankka paikka siinä kohtaa. Koko sen illan valvoin ja mietin miten epäreilua kaikki on!? Pyyhin oksennusta matosta, itkin ja paijasin pieniä kipeitä lapsiamme...kokoajan mielessä, miksi hän saa olla Prismassa, hän syö nyt varmaan pasta-annosta kynttilänvalossa uuden naisensa kanssa, köllähtää sohvalle ja menee kainaloon nukkumaan.
Tätä samaa valtavan katkeraa kipua tunnen kaiken aikaa. Lapsille puhun aina ja vain hyvää isästä, vaikka tekisi mieli huutaa että saatanan paska kusipää mulkku!! Ja kyse ei ole siitä ettenkö yrittäisi elää omaa elämääni ja olla katkeroitumatta, mutta mikään ei tunnu auttavan. Päivät ja arki on täynnä..olen töissä (josta pidän), hoidan lapset kouluun..päiväkotiin ja kotiin, hoidan kaupat, harrastuksiin kuskaamiset, kotityöt, iltaisin jaksan(ja vaikken jaksaisikaan) pelata afrikantähteä, luen wilmat, autan läksyt, puhtaat vaatteet valmiiksi aamuksi, sukset, luistimet ja uintikassin(paitsi sen yhden kerran kun unohdin ja itkin asiaa koko automatkan töihin), murehdin miten esikoinen pääsee koulusta kotiin, miten pärjää ne tunnit kunnes tulipalokiireellä ajan töistä kotiin, teen ruuan, illalla otan kainaloon sohvalle, luen sadut, suukotan ja rakastan niin pirusti. Viikonloppuna luistellaan, käydään saunassa, joskus nähdään mun ystäviä perheineen, on synttäreitä, köllöttelyä sohvalla. Me kolme, minä ja lapset, joka ikinen päivä. Harrastaa en voi, paitsi yöllä. Laihduin nälkäkurjeksi pahimman erokoettelemuksen ja surun aikana..nyt otan kiloja huolella takaisin, en ehdi edes lenkille ja herkuttelen iltaisin yksinäisyyteeni. Rakastin ennen lenkkeilyä, jumppia, salia..tunsin itseni terveeksi ja vahvaksi..nyt hengästyn kun vedän pienempää pulkassa 10metriä. Lapset ei halua lenkille rankan hoitopäivän jälkeen, keskenään en voi jättää, mistään jumpasta tai salista puhumattakaan. Vituttaa ja olen niin katkera kaikesta lasten isälle. Sieltä se taas instaan latasi kuvan itsestään 10km lenkin jälkeen jäällä auringossa. Mä vein tänään lapset luistelemaan ja istuin 20min jälkeen pienempi sylissä pukkarissa lämmittelemässä 30min kun sillä jääty varpaat. Illalla kysyin pulkkakyytiin jotta pääsisin kävelylle..itkuksi meni "siellä on niin tylsää ja kylmä ja mä en äiti haluuuuu!!!" Ok. Mut mä oisin halunnu...
Yritän myös todella kovasti ajatella mitä kaikkea mahtavaa mulla on elämässä. Mistä kaikesta saan olla onnellinen ja kiittää. MUTTA KUN SE EI SILTI AUTA. Mieli huutaa vääryyttä ja en saa siltä rauhaa. HELP!?