Mun elämä pysähtyi viime perjantaina.
- Viestiketjun aloittaja Lasisilmä
- Ensimmäinen viesti
En löydä varmasti tarpeeksi sanoja, että voisin riittävästi lohduttaa. En myöskään voi täysin ymmärtää, kuin pahalta sinusta tuntuu. Ikävä on varmasti mielettömän kova ja mietteet siitä, että miksi näin kävi, pyörivät pitkään päässäsi. En voi kun yrittää ymmärtää ja lohduttaa, että jossain vaiheessa aurinkokin vielä paistaa.
Otan osaa! :hug:
Otan osaa! :hug:
Surullinen
Olen pahoillani.. 
Siinä pärjää kyllä. Vuosi sitten multa vietiin veli, joka oli tärkein ihminen maailmassa. Ei sitä surua varmaan ikinä unohda, aina tulee kyynel kun muistelee. Mutta se kipu ja suru jää vähemmälle ja lopulta tulee lähes suunnaton ilo niistä ketä vielä on jäljellä. Voimia.
Siinä pärjää kyllä. Vuosi sitten multa vietiin veli, joka oli tärkein ihminen maailmassa. Ei sitä surua varmaan ikinä unohda, aina tulee kyynel kun muistelee. Mutta se kipu ja suru jää vähemmälle ja lopulta tulee lähes suunnaton ilo niistä ketä vielä on jäljellä. Voimia.
minä
osanottoni..
mun pikkuveli 19v, kuoli kolarissa2005 kesällä, ymmärrän sun tuskan, itku tulee vieläkin välillä, kun asia pyörii mielessä. Se suru ei oo koskaan hävinny, sen kanssa oppii elämään
mun pikkuveli 19v, kuoli kolarissa2005 kesällä, ymmärrän sun tuskan, itku tulee vieläkin välillä, kun asia pyörii mielessä. Se suru ei oo koskaan hävinny, sen kanssa oppii elämään
Lämmin osanottohalaus sinulle :hug: Sitä varmaan pitkään miettii miksi rakas ihminen otetaan pois aivan liian varhain. Se on aina raskas paikka, kun rakas läheinen kuolee, oli hän sitten nuori tai vanha. Isäsi sai elää hyvän täysipainoisen elämän. Sinulla on hyvät muistot jäljellä joita ei oteta pois. Itke, kun itkettää ja tärkeätä on puhua myös tuntemuksist yhä uudelleen ja uudelleen. Tuska helpottaa ajan kanssa, mutta ei se ikävä koskaan häviä kokonaan. Eikä tarvikkaan.
Olen myös menettänyt oman isäni noin 15 vuotta sitten 50 vuotiaana myös aivan yllättäen. Isäni kuoli sydäninfarktiin. Itse myös surin sitä, että paljon jäi asioita keskustelematta eikä isäni kerinnyt nähdä perhettäni, edes miestäni :'(
Olen myös menettänyt oman isäni noin 15 vuotta sitten 50 vuotiaana myös aivan yllättäen. Isäni kuoli sydäninfarktiin. Itse myös surin sitä, että paljon jäi asioita keskustelematta eikä isäni kerinnyt nähdä perhettäni, edes miestäni :'(
Voi kiitos suuren suuri teille kaikille ihanille ihmisille!
Toden totta kaikkien lohduttavat sanat tuovat valoa ja ehkä jopa sitä uskoa elämän voittamiseen..
Tänään oltiin äidin ja velien kanssa jättämässä kuolinilmoitus, ja tilaamassa kukkavihot.
Mie kun tiiän että en saa pitkiä luettua, laitoin "Suo anteeksi isä kyyneleet nää. Ne rakkautta on ja ikävää"
Mutta tänään tajusin myös, miten ihmset repivät lisää tragediaa toisten surusta..
Eräs naapurin nainen tuli tuomaan äidille muistokukkia, ja sanoi nähneensä isän silloin pe aamuna ennen yhdeksää lenkiltä tulossa kotiin. Ja kun se ei voi pitää paikkaansa, me tiedämme sen. Isä vei aamulla äidin viideksi töihin, ja meni sitten aina vielä sohvalle nukkumaan, ja sen jälkeen lähti vasta valoisaan aikaan lenkille, yhdeksän jälkeen.
Kotona oli palanut koko aamun valot, mutta jälkiä ei vasta sataneessa lumessa ollut ollut, sen kertoi äidin ja isän naapurissa asuva serkkuni. Isän sisko oli ollut oven takana koputtamassa puoli kymmeneltä, ja valot oli yhä päällä ja ovi lukossa. Isä ei koskaan laittanut enää lenkiltä tultuaan ovea lukkoon.
Mutta ihmisten vaan pitää saada jollain lailla kai "päivitellä"..
Noh, tänä päivänä kyyneleitä on ollut aavistuksen vähemmän. Huomenna taas voi olla toisin. Siunauksen toimittava pappi tulee päivällä keskustelemaan puheesta. Meen taas aamusta äidille kun saan muksut kouluun...
Mutta äidin kanssa tänään juuri puhuttiin, niin tuo veljen pikkuinen päivänpaiste, Alina-tyttönen 6kk, auttaa jaksamaan. Häntä kun katsoo, hänen nauruaan ja tietämättömyyttään, väistyy raskaus rinnasta hetkeksi.
Toden totta kaikkien lohduttavat sanat tuovat valoa ja ehkä jopa sitä uskoa elämän voittamiseen..
Tänään oltiin äidin ja velien kanssa jättämässä kuolinilmoitus, ja tilaamassa kukkavihot.
Mie kun tiiän että en saa pitkiä luettua, laitoin "Suo anteeksi isä kyyneleet nää. Ne rakkautta on ja ikävää"
Mutta tänään tajusin myös, miten ihmset repivät lisää tragediaa toisten surusta..
Eräs naapurin nainen tuli tuomaan äidille muistokukkia, ja sanoi nähneensä isän silloin pe aamuna ennen yhdeksää lenkiltä tulossa kotiin. Ja kun se ei voi pitää paikkaansa, me tiedämme sen. Isä vei aamulla äidin viideksi töihin, ja meni sitten aina vielä sohvalle nukkumaan, ja sen jälkeen lähti vasta valoisaan aikaan lenkille, yhdeksän jälkeen.
Kotona oli palanut koko aamun valot, mutta jälkiä ei vasta sataneessa lumessa ollut ollut, sen kertoi äidin ja isän naapurissa asuva serkkuni. Isän sisko oli ollut oven takana koputtamassa puoli kymmeneltä, ja valot oli yhä päällä ja ovi lukossa. Isä ei koskaan laittanut enää lenkiltä tultuaan ovea lukkoon.
Mutta ihmisten vaan pitää saada jollain lailla kai "päivitellä"..
Noh, tänä päivänä kyyneleitä on ollut aavistuksen vähemmän. Huomenna taas voi olla toisin. Siunauksen toimittava pappi tulee päivällä keskustelemaan puheesta. Meen taas aamusta äidille kun saan muksut kouluun...
Mutta äidin kanssa tänään juuri puhuttiin, niin tuo veljen pikkuinen päivänpaiste, Alina-tyttönen 6kk, auttaa jaksamaan. Häntä kun katsoo, hänen nauruaan ja tietämättömyyttään, väistyy raskaus rinnasta hetkeksi.