Nuorten ihmisten solmimat avioliitot

Menimme naimisiin kun olin 22, mieheni 24. Vuosia olimme olleet yhdessä ja pari vuotta kihloissa. Emme ole uskovaisia. En ollut raskaana, eikä ole vieläkään suunnitelmissa hetkeen, olen nyt 24. Olemme korkeasti koulutettuja ja hyvin elämässä pärjääviä ainakin jonkun mittapuun mukaan. Lapsia on suunnitelmissa todennäköisesti ennen kolmeakymmentä, mutta voin saada lapsia vielä kolmenkympinkin jälkeen. Nyt halutaan vielä elää itsellemme, tehdä töitä, todennäköisesti vaihtaa maatakin ja olla vastuussa vain itsestämme. Naimisiin menimme rakkaudesta sekä halusta elää ja kokea loppuelämä yhdessä.

Lapsia voi mun mielestä jokainen hankkia kun aika tuntuu oikealta, meillä se ei vielä tunnu. Jotenkin viihdytään niin hienosti tällä hetkellä kahdestaan ja nautitaan toisistamme ja tästä tämän hetkisestä elämästä vaikka ehdottomasti joskus haluammekin lapsia ja pidämme lapsista. Jos myöhemmin on lapsettomuusongelmia, niin sitten niitä on ja niitä voi olla myös nuorella ihmisellä.

 

mä menin 17 vuotiaana naimisiin ja 37 olen nyt .joten 30 vuotta ollaan oltu yhdessä ja lapsia 7.Eli 7 mun onnenluku.Menimme aikoinaan naimisiin oikeusministeriön luvalla ,nykyään naisenkin pitää olla 18 vuotias.Kyllä monet ihmettelivät ,mutta onnellisuutta on riittänyt.=)

 

Olin 21-vuotias mennessäni naimisiin. Ihan kaupunkilainen olen. Ei ollut mitään sen kummempia syitä, raskautta, uskontoa tai muuta. Yksinkertaisesti halu sitoutua loppuiäksi ja juhlistaa sitä.
Kaveripiiri ei ymmärtänyt ratkaisua mutta perhettä se ei yllättänyt. Nykyään ystävätkään eivät tuota enää jaksa kummastella, kun ei se naimisiinmeno sitten muuttanutkaan minua ihmisenä Ja nyt jo itsekin ovat alkaneet osa kihlautumaan.
Itse olen päässyt menovaiheen ohi ennen muuta kaveripiiriä ja alkanut haluta eri asioita ja perheen perustamista.

 

En kuulu vastaajaryhmään millään tapaa,
mutta en mä näe tätä minkäänlaisena kokonaisvaltaisena asiana.
Kyse on ihan yksilöistä ja ihmisten erilaisuudesta.

Jotkut haluavat sitoutua nuorena, ovat löytäneet oikealta tuntuvan kumppanin ja perheen perustaminen tuntuu luontevalta nuorena. Mikäs siinä.

Mutta kaikilla ei näin ole eikä siinäkään oo mitään kummallista.

 

meillä oli lapsi ja toinen tulossa kun mentiin naimisiin, mut ei todellakaan menty naimisiin sen takia :headwall:

 

Minä olin 21v ja mies 22v, kun menimme naimisiin. Olimme seurustelleet 2 vuotta ja tuntui vain hyvältä ajatukselta, että liitto siunattaisiin ja siten virallisettaisiin. En ollut raskaana eikä lapsista edes haaveiltu. Uskonnollista taustaa ei ole. Me vain halusimme niin kovasti olla aviopari. Nyt tulee 10v hääpäivä ja olemme edelleen hyvin onnellisesti naimisissa. Meillä on 3 lasta ja elämä tuntuu hymyilevän.

Olen varmaankin niin vanhanaikainen mutta minusta tuntuu oudolle, kun asutaan avoparina vuosikymmeniä yhdessä. Eihän avioliitto sinänsä mitään muuta mutta minä kokisin avoliiton vähän epäluottamuslauseena: ollaan nyt tässä yhdessä kunnes parempaa osuu eteen.

 

mä oli 19 ja mies 22 kun mentiin naimisiin. ihan suuresta rakkaudesta ja loppuiäksi. olin 25 kun erottiin hirveissä riidoissa kaikesta mahdollisesta. onneksi ei ollut lapsia.

uusi yritys: olin 28, mies 27 kun menin toisen kerran naimisin, taas suuresta rakkaudesta ja loppuiäksi. tyttö syntyi kun olin 31 ja erottiin kun olin 33. taas hirveet riidat kaikesta mahdolliststa vittumaisesta anopista huoltajuusriitoihin saakka. päätin ettei enää aviota minulla.

kuitenkin menin viime kesänä kolmanteen avioon. olen nyt 39, mies 45 ja neljänteen avioon. kummallakin menneisyys, lapsia, anoppeja sun muuta elämänkokemusta. olen toiveikas että tässä asiassa harjoitus olisi tehnyt mestarin ja kokemus luettaisiin meille hyödyksi. niin, ja taas mentiin naimisiin suuresta rakkaudesta ja loppuiäksi!!

 

Naimisiin voi mennä myös nuorena, mutta monellekaan se ei mielestäni ole järkevä vaihtoehto.

Itse olen 19-vuotiaana rakastunut hyvin tulisesti ja ollut periaatteessa myös valmis menemään naimisiin. Kolmen vuoden päästä suhde kuitenkin loppui omasta tahdostani, sillä tajusin ettei se ole ollenkaan sitä mitä elämältä halusin. Jos olisin kerennyt mennä naimisiin, olisin luultavasti ollut melko onnettomassa parisuhteessa loppuelämäni, sillä vaikka itse on valmis tekemään paljon suhteen eteen, ei se auta jos toinen on välinpitämätön.

Nyt olen 24 ja koen, että tiedän enemmän minkälaisessa parisuhteessa haluan olla, sillä kokemukset opettaa.. Itselle on jotenkin paljon selkeämpää, että mihin asioihin kiinnittää huomiota mahdollisissa kumppaniehdokkaissa ja kun on oppinut elämään myös yksin, on varaa odotella sitä "oikeaa" eikä tarvitse todellakaan paniikissa etsiä uutta kumppania.

Joillekin nuorena naimisiin meno on hyvä juttu ja liitto toimii, mutta on olemassa paljon ihmisiä, joiden on hyvä odotella vähän pidempään. Näkisin, että on osittain myös tuurista kiinni, että minkälaisia aikuisia kahdesta nuoresta kasvaa, joten toisilla onnistaa ja toisilla ei. Ja tarkoitan nyt lähinnä alle parikymppisenä solmittuja liittoja..

 

Jepjep kiva vähän lueskella että miten muilla. Tuohon keittiönoidan kirjoittamaan kommentoisin sen verran, että itse kangistun melkeen tähän 1980-luvun kaavaan. Olenhan opiskelemassa sairaanhoitaja-kätilöksi, hirveetä rahasampoa ja uraputkea minusta ei varmasti siis tule! Lasten hankkiminen myös koulutuksemme aikana on varsin kannustettua, mikä yllättää positiivisesti. Mies tosiaan insinööri ja enemmän uraansa suuntautunut, mutta molemmille työtä tärkeämpää on se oma perhe.

Talous on taattu, vaikka olisimme molemmat opiskelijoita, kun asunto on velaton. Vuosia nyt siis jo takana se 3, varmaan odotamme pari lisää ennen kuin mitään konkreettisia päätöksiä teemme. Ja eihän se elämä ole ruusuilla tanssimista tässäkään suhteessa, mutta kyllä rakkautta riittää