Olen kohta valmistumassa sosiaalialalle ja nyt on omassa perheessä ongelmia:/

Luulin aina, että minä jaksan ja kykenen, mutta nyt nostan kädet ilmaan. Olen siis amkssa opiskelemassa ja valmistun pian. meillä on kaksi koululaista kotona ja miehellä ollut jo vuosia vaikea masennus. Eli hän ei tee mitään. Minä siivoan, laitan ruuat, ja hoidan raha-asiat, opiskelen, käyn töissä ja olen lasten kanssa. Mies lähinnä pelailee, valvoo yötä ja joskus on lasten kanssa. Mies käy terapiassa kyllä ja valoa on vähän näkyvissä. Ero ei ole vaihtoehto, koska ei kukaan masennu tahallaan. Raskasta on kyllä kun tulen kotin niin mies ei ole tehnyt mitään vaan on nukkunut kun lapset tulleet koulusta. On niille ruuan laittanut sentään kaapista, mutta ei siivoa tms.

Nyt en meinaa jaksaa enää, lapset ovat aina kotona, eivät käy yökylässä kuin pari kertaa vúodessa yhden yön. Mulla ei siis ole omaa aikaa. Ajattelinkin nyt että hakisin tukiperheen meille, että saisin kerran kuussa levätä. Olen käytännössä yh, vaikka mies paperilla onkin:/ Mitä ne mahtaa ajatella kun alan ammattilainen(melkein) hakee apua? Korniako?

 

Miehen vanhemmat ovat pitäneet lapsia välillä yön siis, omat eivät koskaan pidä. Mutta viimeaikoina sekin ollut niin väkinäistä että ei jaksa enää kysyä. Aina on joku meno mukamas. Ja meillä on kaksi kilttiä lasta, isojakin jo. Ja isovanhemmat nuoria. Mutta ei väkisin..Muutenkin anoppi sotkeutuu jatkuvasti asioihin ja pitää miestä otteessaan, soittelee joka päivä monta kertaa ja utelee asioita.

 

Ihminen se ammattilainenkin on. Mulla on lähipiirissä parikin sosiaalityöntekijää ja siviilissä ovat luonnollisestikin tavallisia maija meikäläisiä ongelmineen.

 

.ei kornia!
luulen tunnistavania ajatuksen tuntemuksesi takana..kasvatusalan ammattilaisena tunnen itteni vanhempana täysin epäonnistuneeks kun kolmas (viidestä lapsesta) sai ( pyynnöstäni) lähetteen ja ajan nuorisopsykiatrian polille.
Apua pitää hakea kun tuntee tarvitsevansa että pääsee tilanteista eteenpäin ja jaksaa sit tehdä niitä(vaativia) töitä..
Jaksamista arkeesi!

 

Mitä ne mahtaa ajatella kun alan ammattilainen(melkein) hakee apua? Korniako?


Tämä asia ei vaikuta millään tavalla sun jaksamisen loppumiseen ja sen myöntämiseen , saati avun hakemiseen.

 

Mahtaako ne mitään tukiperhettä antaa kun niistä kova pula? Ja katsovatko että kun olen itse alalla(kohta) että mun pärjäämiskyky on keskimääräistä parempi? Koitan ainakin, oisi ihanaa saada rauhassa olla joskus, ilman vastuuta. Juuri se vastuu kaataa minut tällä hetkellä, se että olen yksin kun puoliso sairas:/

 

silloin kun mies ei ollut sairas vielä niin jaksoin hyvin. Nykyään en meinaa jaksaa niin hyvin. En nyt huonostikaan, mutta epämääräinen ahdistus vaivaa.

 

sie oot töissä työntekijänä ja siviilielämä on oma lukunsa <3 ja siihen sie ja tein perhe nyt tuntuis tarviivan apuja..
tai voihan kääntää asiat niinkin ett mitähän ne ajattelis jos et hakis apuja kun selkeesti näät tarpeen ja tiedät miten homma pitäisi /olisi mahdollista hoitaa

 

kiitos rohkaisusta Huomenna heti soitan pelaan ja kyselen jos voitaisiin jonottaa sitä tukiperhettä. Antaisi se voimia kun tietäisi, että edes kerran kuussa joku jakaa vastuuta

 

Ainakin täällä tukiperheitä saa sos.toimen kautta vaan jos on lastensuojelun asiakkuus. Pelan kautta voi olla erilainen toimintatapa.

Mutta hyvinkin voisitte saada tukiperheen koska täälläpäin tosiaan on myös tukiperheitä pulaa, mutta on todella paljon lapsia joilla on liuta diagnooseja yms. joille on varmasti vaikeinta etsiä perhettä. Jos taas lapset ja vanhemmat ovat suhteellisen ok niin perhe varmasti löytyy.
(enkä väheksy lapsia joilla on diagnooseja ja vanhempia jotka ovat todella hankalia, mutta koska maksettava korvaus on pieni niin aika moni haluaa lapsia/perheitä joiden kanssa viikonloput sujuisivat kohtuullisen hyvin)

 

Mun mielestä on hyvä, jos alan amamttilaisella on myös omakohtaista kokemusta ongelmista. Moni, joka ei ole kokenut ongelmia, pitää heposti itseään muita parempana ihmisenä ja kuvittelee, että kaikki on vain omasta asenteesta kiinni. Kun itse on nähnyt ja kokenut, mistä on kyse, pystyy helpommin ohittamaan ennakkoluulot.

Mitä olen seuraillut ihmisiä, niin minusta tuntuu, ettei 100 % normaaleja ihmisiä olekaan. Kaikki tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän "sekopäitä". Itsekin olen kokenut masennuksen homealtistuksen seurauksena, kun en enää pystynyt nukkumaan.

 

Eihän se sun ammatillista osaamista vähennä jos miehelläsi on masennus, kyllä jos teidän perheen asiat on noin niinkuin suurinpiirtein ihmisten tiedossa niin jokainen ymmärtää että sä joudut aikalailla kestämään. Ja kuka tahansa uupuisi tuommoisen työkuorman alla.

Sun miehestä tekisi mieli sanoa että kun hän on ollut masentunut jo pitkään (eli on huilannut paljon) niin pikkuhiljaa häntä pitäisi kuntouttaa arjen askareisiin. Voisiko hänelle ajatella jotain muutakin kuin ruuan laiton? Koska vaikka olisikin niin että ne "isommat" asiat on ne jotka masennuksen on aiheuttaneet ja vie alaspäin, niin kuntoutuminen tulee myös pienten asioiden hoitamisesta ja niistä iloitsemisesta.

Tarkoitan sitä, että masentuneen on hyvä huilata ensin ja pitkään, kuukausia, saa vaan olla ja surra. Mutta vähitellen pitää osallistua arkeen.

 

Mitä ne mahtaa ajatella kun alan ammattilainen(melkein) hakee apua? Korniako?

Ammattilaisen avarmasti ymmärrät, miten hölmöä olisi jättää hakematta apua tai siirtää sitä kunnes tilanne vielä pahenee. Ihmisiä te ammattilaisetkin olette, ja kuten sanoit, kukaan ei masennu tahallaan, etkä sinä sosiaalialan ammattilaisena voi estää puolisoasi masentumasta.

Tsemppiä kovasti!

Varmaan tiedät, että täysi rytmittömyys ja "makaamaan jääminen" voi pahentaa masennusta, tai ei ainakaan auta toipumisessa, toivottavasti mies saisi vähän normaalimmasta rytmistä kiinni ja voisi osallistua edes vähän enemmän. Mulla itselläni oli vaikea masennus, kun olin esikoisen kanssa kotona. Mies jaksoi ihan älyttömästi tukea ja tsempata, laittoi esimerkiksi mulle aamulla kahvin ja leivän valmiiksi ennen töihin lähtöä ja herätti mut, oli kerännyt tavarat lattialta ja nostanut imurin valmiiksi esille, eli koitti helpottaa mulle sitä asioiden aloittamista, ja itselle tuli sit parempi olo, kun sai jotain aikaan. Ei varmasti ollut helppoa aikaa hänellekään, mutta yhdessä siitä selvittiin.

 

Et halua kuulla tätä tosiasiaa mutta kohta miehesi sairastuttaa niin sinut kuin lopun perheestään joten jos mikään muu ei tilanteeseen auta ja miehesi ei pääse osastolle on ehkä parasta hetkeksi muuttaa erilleen asumaan (onhan miehelläsi lääkitys? oletko oikeasti katsonut että hän syö lääkkeitä ettei vaan jemmaa poskeen ja sylje pois, hyvin tyypillistä masentuneelle siis),
ja EN TARKOITA EROA vaan sitä että mies vaikkakin on masentunut saattaapi jopa saada potkua pertsiilleen ettänyt on tilanteelle tehtävä oikeasti jotain ja nopeasti.

 

Ovatko lapset erityislapsia vai miksi et saa olla yksin? Itse saan olla yksin niin paljon kuin haluan, kun/vaikka on kouluikäisiä lapsia. Tekvät työtä kotona kuten muutkin perheen jäsenet.

 

Ei ole mitenkään häpeä hakea nyt apua. Jo lastesi takia, sekä oman jaksamisesi vuoksi ei toi noin voi jatkua, yksin ei kukaan jaksa taloutta ja lastenhoitoa pyörittää jatkuvasti. Jokainen tarvii joskus lomaa ja OMAA AIKAA. Minusta oma aika on edellytys luovuudelle, tehokkuudelle ja hyvinvoinnille. Muuten on kokoajan riittämätön ja stressaantunut olo, eikä saa nukutuksi. Puhu nyt miehellesi ja kehota häntä lääkäriin. Ja hanki tukiperhe tms.

 

Itse tiedän lastensuojelun sosiaalityöntekijän jolta on otettu huostaan kaikki neljä lasta. Edelleen työskentelee lasussa.

 

Ammattilainenhan juuri tunnistaa avun tarpeen ja osaa sitten hakea apua. Tyhmää olisi olla hakematta. Toivottavasti asiat rupeaa rullaamaan...

 

Masennus on vakava sairaus, eikä sitä saa väheksyä. Mutta kuten tuossa jo edellä sanottiin, miehesi pitää yrittää itsekin ottaa aktiivisempi rooli sairautensa hoidossa. Tuollainen valvominen ja pelailu ei todellakaan edesauta paranemista. Ei se paraneminen tule kuin salama kirkkaalta taivaalta, myös itsellä täytyy olla tahtoa.

Aluksi melkeinpä tekisi mieli suositella pariterapiaa. Ja sitten se mies on vaan saatava liikkeelle. Ettei hän nyt vain olisi jäänyt kiinni siihen sairaan rooliin liikaa.