Onko yhtään köyhien vanhempien lapsia?

Mulla taas äärimmäisen hyvin antavat aikaa lapsellemme minun appivanhempani vaikka ovatkin varakkaita. Sen sijaan omat köyhät vanhempani eivät ole ikinä pitäneet lapsista tai lapsenlapsista. Mielestäni miehelläni ollut hyvä lapsuus ja minulla erittäin huono.

 

Samoja kokemuksi mulla kuin Fang-Ann 75 koulussa kiusattiin ja harrastuksia ei ollut.

:hug: . Siitä on kiva yrittää itteensä alkaa aikuisena muokkaamaan alusta asti kun ei ole mitään ns normaalia pohjaa elämälle.

Luulen, että ennemmin sitä kiusaamista on ollut sen alkoholismin vuoksi. Tällaiset asia kiertää ja lapset on julmia. Voitte hyvin kuvitella, että monen vanhemmat on kieltäneet leikkimästä alkoholistien lasten kanssa. Ja vaikka olis miten köyhistä oloista, voi aina huolehtia puhtaudesta, vaikka olisikin käytetyt vaatteet. Eri asia on, jos vanhemmat eivät välitä...

Mä vielä kouluiässä kuvittelin meidän olevan keskituloisia, vaikka molemmat vanhemmat pienipalkkaisia duunareita. Myös minun ekassa lapsuuden kodissa oli vain ulkovessa eikä juoksevaa vettä. Ei siitä mitään traumoja tullut, kun vanhemmat oli kuitenkin työteliäitä.

 

Itselläni on keskituloiset vanhemmat, mutta mieheni on perheestä, jossa on aina eletty tosi pienellä rahalla. Ei sen takia, että mieheni vanhemmat olisivat olleet köyhiä vaan siksi, että mieheni isä ei osannut käyttää rahojaan oikein. Appi johtavassa asemassa työpaikallaan ja palkka ollu hyvä, mutta on aina tuhlannut rahansa lottoon, hedelmäpeleihin yms. Lisäksi kun mieheni oli pieni, joutui maksella elatusmaksuja kun ollut neljästi naimisissa (anoppi tän miehen neljäs vaimo). Anoppi teki töitä niska limassa pienellä palkalla ja elätti perheen.

Vielä tänäkin päivänä appi ja anoppi ovat köyhiä kuin kirkonrotat, apen rahat menee minne menee. Omalle perheelle siitä ei jää. Itselleni, kun oon toisenlaisista ympyröistä, on ollu opettelemista ymmärtämään anopin ajatusmaailmaa. Esim. moni lastenvaate, joka mun mielestä ja halpa, on anopin silmissä järjettömän kallis. Se ostaa aina halvinta mahdollista ruokaa eikä ymmärrä jos me halutaan ostaa jotain kalliimpaa ja laadukkaampaa.

Onneksi mieheni kohdalla köyhyys ei oo periytynyt vaan olemme keskituloisia ja lapsillamme on kaikki tarvittava. Ja ennenkaikkea mieheni osaa käyttää rahaa oikealla tavalla.

 

Samoja kokemuksi mulla kuin Fang-Ann 75 koulussa kiusattiin ja harrastuksia ei ollut.

:hug: . Siitä on kiva yrittää itteensä alkaa aikuisena muokkaamaan alusta asti kun ei ole mitään ns normaalia pohjaa elämälle.

Luulen, että ennemmin sitä kiusaamista on ollut sen alkoholismin vuoksi. Tällaiset asia kiertää ja lapset on julmia. Voitte hyvin kuvitella, että monen vanhemmat on kieltäneet leikkimästä alkoholistien lasten kanssa. Ja vaikka olis miten köyhistä oloista, voi aina huolehtia puhtaudesta, vaikka olisikin käytetyt vaatteet. Eri asia on, jos vanhemmat eivät välitä...

Mä vielä kouluiässä kuvittelin meidän olevan keskituloisia, vaikka molemmat vanhemmat pienipalkkaisia duunareita. Myös minun ekassa lapsuuden kodissa oli vain ulkovessa eikä juoksevaa vettä. Ei siitä mitään traumoja tullut, kun vanhemmat oli kuitenkin työteliäitä.

No mua kiusattiin köyhyyden, ei alkoholismin takia. Käsittelen asioita nyt kolmekymppisenä psykologilla, rakentaen itselleni vähitellen normaalia itsetuntoa. Mutta tästä en syytä vanhempieni köyhyyttä vaan koulukavereiden järjenköyhyyttä.

 

minulla on köyhät vanhemmat mutta mitään ei lapsuudessa puuttunut! ei ole arpia jäänyt ja olen itsekkin oppinut vähällä pärjäämään, ei se aina sitä sano jos on köyhyyttä ettei voisi asiat olla hyvin...

Aamen, näin meilläkin.

Kyllä, näin meilläkin. Meillä olit tosi tiukkaa kun olin pieni, rahaa alkoi tulla vasta kun olin jo muuttanut pois kotoa.

Meillä vanhemmat ei koskaan sanoneet että rahaa on vähän. Sanoivat vaan että on järkevää elää säästeliäästi ja ostaa käytettyä ja tarjouksessa olevaa.

Opiskelijana huomasin että varakkaiden vanhempien lapsilla oli suurimpia ongelmia rahan kanssa kun ei vaan olleet oppineet siihen että suu säkkiä myöten.

 

Minusta se ettei raha tuo onnea on köyhien sanonta. Kun menin mieheni kanssa naimisiin tajusin kuinka paljon helpompaa elämä on kun on rahaa. Ei tarvitse kaupassa laskea joka senttiä, rahat riittävät laskuihin, saa matkustella yms. Aluksi tuntui kuin olisi ollut lomalla ei huolia rahasta.

Totta tuokin on. Meillä on miehen kanssa niin, että ajoittain vain toinen töissä. Sen jälkeen, kun molemmat taas töissä huomaa herkästi eron, miten hyvin ne menot kasvaa

 

Mä en ole köyhästä perheestä, mutta siltin en ole saanut kaikkea. Mm. ajokortin maksanut itse, kesätyöt aloittanut nuorena, muuttanut pois kotoa 18 vuotiaana jne. Enkä koe sitä muuta, kuin hyväksi, että vanhemmat opettivat, ettei raha kasva puussa.

Näin se oli meilläkin. Nuorena opin ansaitsemaan rahaa, niin mainosten jaolla ja joulukuusien myynnillä ja milloin vanhusten mattojen pesulla kesällä. Nuorena jo opin, ettei sitä rahaa nuin vaan saanut. Oman asunnonkin hankin 18 vuotiaana ja pankkilainalla. Kunnon työtä on ollut jo 16 vuotiaasta asti ja nyt on työtaivalta ollut 24 vuotta.
Mitään ei omasta lapsuudesta puuttunut vaikka ei silloin -70 luvulla paljoa tarvinutkaan. Ruokaa oli aina ja puhtaat vaatteet.
Omille lapsillenikin olen opettanut, ettei se raha taivaalta tipu vaan ansaita se pitää. Ja jostain kumman syystä edelleen elän niin, ettei rahaa tuhlaannu.

 

:hug: ap:lle. Kokemuksistaan kannattaa puhua ja yrittää kuitenkin antaa anteeksi vanhemmilleen. Nyt olet itse vastuussa omasta elämästäsi, eikä sitä kannata pilata katkeruudella. Tosin tällaiset neuvot on aina helpompi antaa kuin toteuttaa...

 

Olen hyvin köyhästä yh-perheestä, en ole kärsinyt vaan kasvanut. Osaan arvostaa muutakin kuin rahaa ja olen huomannut miten pienellä tulee toimeen, ja mitkä muut seikat elämässä ovat niin paljon tärkeämpiä kuin raha. Aika ja rakkaus, näin ekoina tulee mieleen.

En ole kokenut kiusaamista enkä syrjintää - olen kotoisin suvaitsevaisesta Espoosta :saint:

 

Äiti oli viinaan menevä yh ja työtön tai joissain matalapalkkaisella lyhyitä pätkiä. Selvinäkin kausina rahan käyttö oli kauheeta. Kun jotain rahaa tuli niin sitä käytettiin surutta. Pitkiä aikoja että kaapit tyhjät, ei siis niin että ketsuppi loppu vaan että ei mitään syömistä. Joskus saatto olla ruuaksi hopea teetä ja tee leipiä, eli vettä, maito ja sokeria sekä paistettuja vehnäjauho, vesi kakkusia. Vaatteet oli aina jonkun vanhoja, harrastuksiin en päässy ennen kun sosiaali tantta makso ratsastus kortin ja vehkeet. kavereiden synttäreille ei joko kutsuttu tai sit ei päässy kun ei ollu rahaa lahjaan. Mulla on vielä pikkuvelikin ja se on säälittänny ja huolettannu siitä lähtien kun se synty.

 

minulla on köyhät vanhemmat mutta mitään ei lapsuudessa puuttunut! ei ole arpia jäänyt ja olen itsekkin oppinut vähällä pärjäämään, ei se aina sitä sano jos on köyhyyttä ettei voisi asiat olla hyvin...

Samoin täällä. Ainoa asia, mikä lapsuudesta ja köyhyydestä on jäänyt muistuttamaan nykypäiväänkin on suunnaton ihno kaikkea kateutta ja katkeruutta kohtaan.

Mulla on kyllä jäänyt sellainen ihmeellinen paniikkireaktio päälle että jos joudun lainkaan koskemaan säästötilille laittamiini rahoihin, on se jotenkin katastrofi ja tuntuu että rahat on heti kohta loppu vaikka ei oikeasti olisikaan. Siis tyyliin että säästötilille jää vielä reilusti rahaa, miehen tilillä on rahaa jne ja mua itkettää että rahat ei riitä.

Jotenkin jäi takaraivoon sellainen olo että aina pitää varautua kamalasti. Tiedostan tämän ja yritän toimia sitä vastaan, mutta ainakin omasta mielestä tää on ihan älytöntä.

 

Mulla jäi lähinnä vaatteista inhottavat muistot... Aina minulle ja sisaruksilleni naurettiin kun meillä oli rupuiset ja reikäiset vaatteet.. Koskaan meillä ei ollut uusia vaatteita. Ekan ihka uuden vaatteen ostin vasta 18-vuotiaana! Siihen asti käveltiin ja kuultiin kuluneesta repusta ynm. Sen takia lapsille ostan melkein vain uusia vaatteita.... En tiedä johtuuko tästä mutta en halua että omille lapsille nauretaan ja haukutaan niinkuin minulle ja sisaruksilleni..

 

Äitini oli yh ja rahat aina tiukilla, hyvä kun ruokaa oli päivittäin.. Olen onnellinen, että omat lapseni eivät moista joudu kokemaan.

yh:n lapsi olen minäkin. meillä ei ollu ruokaa päivittäin... usein päivän ainoa ruoka oli kouluruoka. muistan jo hyvin nuorena ajatelleeni, kuinka on hyvä että pikkusisko "joutuu" olemaan päiväkodissa, saa sielä useamman kerran päivässä ruuan, ei oo sitten pienellä niin hirvee nälkä illalla. itse olin monesti surullinen kun näin keväällä lapset puhuivat kuinka mennään äitin kanssa ostamaan lenkkareita, tai lukuvuoden alussa mentiin ostamaan kouluvaatteita. itse kun kuljin koko yläasteenkin samoissa farkuissa, liikkaankin oli yhdet rikkinäiset verkkarit. ala-asteella sentään sukulaisilta tuli vanhoja vaatteita. luokkaretket jäi välistä, niinkuin kaikki muukin maksullinen. toivoin hartaasti pääseväni markkinoille joskus, ostaisin ilmapallon. minuun tämä on jättänyt syvät arvet, varsinkin kun tuntui ettei äitiä kiinnostanut yhtään. eikä varmaan kiinnostanutkaan, koska tupakkaan oli aina rahaa, vaikka lapsille ei ollut edes kaurapuuroa. mutta töitä opin tekemään. ja turvautumaan vain itseeni.

 

Minulla taas niin että äitini joutui ensin yh-äidiksi yhdelle lapselle(minulle siis) ja mielestäni olimme järjettömän onnellisia kierrätyssohvilla sun muilla...Sitten äitini tapasi rikkaan miehen jonka kanssa elämämme tuli helvetiksi...Rahaa oli vaikka kuinka,matkusteltiin ,sain kalliita vaatteita ja matkustella ja kaikkea muuta tavaraa mitä muilla lapsilla ei ollut...silti aina kadehdin kaverini perhettä kaupungin vuokra-asunnossa jotka olivat aina hiukka pöhnässä mutta olivat yhdessä,pitivät hauskaa ja arvostivat lapsiaan. Minä sain kauniista kulisseista huolimatta hakkaamista,halveksuntaa enkä onnellisia lapsuusmuistoja

 

En ole köyhästä perheestä, yrittäjäperheestä, joskus rahaa enemmän joskus vähemmän. Uusi omakotitalo oli, aina ruokaa tarjolla, siistit puhtaat vaatteet, asialliset urheiluvälineet, harrastukset kustannettiin ja niissä kuljetettiin. MUTTA itsestään selvää oli (minullekin, siitä ei edes keskusteltu eikä olisi tullut mieleenkään toimia toisin) että heti kun sai mennä kesätöihin, menin ja aloin itse maksaa sen hetkisen harrastuksen(lumilautailun) ja ulkomaanmatkat, joihin perheessämme ei ollut koskaan aikaa ja aloin matkustella heti kun lupa irtosi. Heti kirjoitusten jälkeen muutin pois kotoa ja kaikki menoni olen aina itse kustantanut. Asuntolaina otettiin mieheni kanssa 22-vuotiaana eikä ole kummankaan vanhemmat takaamassa. Ikinä en ole odottanut taloudellista avustusta vanhemmiltani. Syntymäpäivänä, nimipäivänä ja jouluna saadaan rahaa (50-100euroa) tai lahjoja, joskus jotain arvokkaampaa tarpeellista esim joululahjaksi. Keskituloisia ollaan molemmat mieheni kanssa ja lapsi saa kaiken tarpeellisen ja asianmukaisen, mutta enpä ole ajatellut hänelle 25 vuoden päästä autoa ja taloa ostaa! Ja työelämää saa mennä opettelemaan, heti kun sen aika on!

 

No minäkin menin töihin heti kun pystyin. Mulla meni vaan liksa ihan ruokaan ja vaatteisiin. Ei edes sitä varten että haluaisi jonkun spesiaali vaatteen vaan kun ei mitään saanu. Mä muistan miten jo ihan pienenä varastin äitin taskuista kolikot ja jemmailin niitä johonkin. Kauheeta että ihan pikkusenakin piti huolehtia että on rahaa tai on nälkä. Ylä aste ajan kävin töissä koulun jälkeen. Ylä-asteen jälkeen muutin pois.

 

No meillä ei koskaan ylimääräistä rahaa ollut. Katkera olen kyllä siitä että muistan murkkuiässäkin kun mulla oli varmaan kahet ehjät sukat ja alushousut, ja muutenkin vaatteita tosi vähän. Mun mielestä sellaset asiat vaan pitää pystyä järjestämään et on vaatteita. Ala-asteella harrastin klarinetin soittoa, ja muistan miettineeni että mistä mä saan rahaa soittotunteihini, tai uusiin koulukyniin jne. Vaikka meillä olis miten vähän rahaa tahansa, niin lapseni tietoisuuteen en ikinä sitä tuo, ei kuulu lapsen murehtia sellaisia mitä itse olen lapsena murehtinut. Mutta nyt aikuisiässä musta on tullut sellainen että kaikki pitäisi silti saada ja mielellään heti. Kun lapsena en juuri mitään koskaan saanut, niin nyt haluaisin kaiken. Hyvänä esimerkkinä; mä olen ollut kotiäitinä 3.5 vuotta. Rahaa ei ole liiaksi ollut. Silti ollaan käyty pari kertaa etelässä, jostain mä ne rahat olen vaan kokoon kaapinut ja tinkinyt jostain muusta. Tarttis saada uus keittiö ja tarttis saada sitä ja tätä. Tosin en saa juuri mitään niistä mitä haluan, mutta pointti on se että en osaa olla yhtään tyytyväinen siihen mitä on, kun vaan haluan kaikkea siitä huolimatta että en ole töihin mennyt ansaitsakseni rahaa siihen kaikkeen. Vaikka ehkä luulisi että lapsena olis kasvanut siihen vähävaraisuuteen mutta paskat, mulla on juuri päinvastainen vaikutus ollut sillä. Meillä on todella pienet tulot mutta säästössä suht kivasti, että en meitä ihan köyhäksi kuitenkaan luokittelisi.

 

Ääh. Nyt kun luen näitä muiden juttuja, niin ei me kyllä niin köyhiä ole edes oltu. Tai siis, mun vanhemmat ei kumpikaan ollut töissä mut silti niillä jotenkin riitti rahat aika paljoon. Mä esim. sain ne levikset yläasteella :ashamed: En kyllä oikeasti tiedä mistä ne vanhemmat on ne rahat repinyt. Enkä koskaan kuullut vanhempien valittavan että rahat ei riitä tai että pitäisi joku lasku saada maksettua tai muutakaan eli en kyllä lapsena ole joutunut miettimään että miten pärjätään.. Toisin kuin täällä eräät.

Mutta äidiltäni olen kyllä oppinut sen, että pienelläkin rahalla pärjää ja voi elää mukavasti =) Joku muukin tässä ketjussa sanoi että opiskelu aikana ne rikkaammat ei pärjänneet ja sama kokemus on kyllä minulla. Huvitti joskus, kun itse eli täysin sillä opintotuella (ja asumistuella) ja luokkakaveri valitti miten tekee tiukkaa, vaikka vanhemmat maksoi vuokran, vaatteet ja puhelinlaskun ja käytännössä siis hänen rahat meni biletykseen

 

että vaihteeksi tälläsen tekstin krjoitit...milloin valitusta koulusta, rahasta, miehestä ym

 

Köyhyys oli sitä, että minnekään et voinut mennä kavereiden kanssa. Keksit tekosyitä, miksi et voinut lähteä tivoliin tai hampuilaiselle. Kaikki kesät ja syksyt oltiin metsässä keräämässä marjoja ja sieniä pakkaseen, että talvella oli syötävää. Köyhyys oli sitä, että pelkäsit mikä karhukirje taas tulee postissa. Sitä, ettet edes kysynyt saisitko uudet housut, sukat, pyörän...Koskaan ei tullut mieleenkään kysyä kesäleirille pääsemisestä. Kesätyö rahat menivät lukion kirjoihin ja vaatteisiin, yhtä ainutta kirjaa ei kukaan minulle ole ostanut. Ajokorttia ei ollut varaa ajaa, koska silloin säästettiin jo opiskelun asumiseen, jotta olisi varaa muuttaa siihen halvimpaan soluasuntoon, jonka sai.Köyhyys oli sitä, että tunsit koko ajan olevasi huonompi kuin muut.

 

Kai me köyhiä olimme, ensi alkuun. Asuimme isäpuoleni isoäidin ullakolla. Enimmillään kolme lasta ja kaksi aikuista yksiön kokoisissa tiloissa. Lapset nukkuivat vaatehuoneessa ja leikit tehtiin ulos. Ruokana oli usein puuroa tms. edullista. Ei sitä lapsena osannut sellaista ajatella. Vaatteita kierrätettiin serkuilta ja osa tehtiin itse. En sitä kuitenkaan itse köyhyytenä kokenut. Pikkuveljeni sai polkupyörän kerättyämme pulloja tarpeeksi kauan.

 

Varhaislapsuudessani olin. Vanhempieni koko omaisuus mahtui yhteen matkalaukkuun, kun aikoinaan maalta Helsinkiin muuttivat. Rahat on ensimmäisinä elinvuosinani tiukilla, mutta ei mulla ole muistikuvia siitä, että mulle olisi mitään traumaa asiasta aiheutunut. Aika samassa jamassa olivat kaikki helsinkiläislähiön lapset, joiden vanhemmat olivat maalta kaupunkiin muuttaneet. Olin noin 10 v, kun vanhempieni varallisuustaso alkoi nousta.

 

90-luvulla meidän perheeseen tuli köyhyys kun molemmat vanhemmat jäit työttömiksi yritysten mennessä konkurssiin. Köyhyys ei ruuan tai materianpuutteen muodossa niinkään vaikuttanut elämään. Ainoastaan puheet siitä et miten saa sen ja sen laskun maksettua ja onko nyt varaa ostaa esim. maitoa. Köyhät kaudet loppui oikeastaan samaan aikaan kun pääsin ylioppilaaksi. Muhun itseeni ajanjakso on vaikuttanut sitten etten ole uskaltanut ottaa lainaa, opiskelut on suoritettu pelkällä opintotuella ja niillä harvoilla palkoilla mitä tuli saatua. Tietysti on aina myös pelko et mitä jos itse joudun siihen tilanteeseen, et onko se jotenkin sisäänkirjoitettua.. et talous ei koskaan tule pyörimään kunnolla.

 

Itse olen ja eliniäiset arvet on köyhyys jättänyt.

Miten olet köyhyyden kokenut?

äitini on monen lapsen yh, isä koko ikänsä työtä vältellyt narsisti. (ei halunnut maksaa elareita joten on vältellyt työn tekoa, asuu vanhempieni yhdessä maksamassa velattomassa talossa).

Lapsena minulta ei puuttunut oikeastaan mitään. Äitini on viisas ja älykäs ja ahkera ja taitava ja raha riitti omakotitalon maksamiseen ja lapsille säästämiseen opiskelua varten. Söimme parempaa ruokaa kuin itse kykenen tarjoamaan, marjoja paljon, sekä kaikki itse tehtyä alusta loppuun. Tiesin, että jos oikeasti jotain haluan, säästössä on aina rahaa. Tosin en halunnut mitään koska minusta serkun vanhat vaatteet olivat kauniita ja hyväkuntoisia. Opin säästäväiseksi koksa äiti oli säästäväinen.

Ainoa mitä olisin toivonut ja mitä en saanut on harrastukset. Monilapsisessa yh-perheessä perheessä ei olisi ollut mahdollista kuljettaa kauemmas esim. balettiin tai ratsastamaan (asuimme pienen kunnan keskustassa).

Eli en koskaan kokenut olevani köyhä vaikka tavaraa ei ollut paljon. Eihän tavara ja raha tee rikkaaksi.

Jos olisi rikkaat vanhemmat niin olisihan se mukava viettää stressitöntä elämää vanhempien maksamassa asunnossa. Mutta lapsena minulta ei puutunut mitään kovin oleellista.

Jopa toimeentulotuella ahkerat ja viisaat maahanmuuttajat elävät rikasta elämää, syövät hyvin ja mitään ei puutu. Usein se köyhyys on sieltä omasta päästä lähtöisin suomessa, jossa palkkatyötä verotetaan niin paljon, että toimeentulotuki asumistuen kanssa ei siitä paljon eroa.

 

Minusta se ettei raha tuo onnea on köyhien sanonta. Kun menin mieheni kanssa naimisiin tajusin kuinka paljon helpompaa elämä on kun on rahaa. Ei tarvitse kaupassa laskea joka senttiä, rahat riittävät laskuihin, saa matkustella yms. Aluksi tuntui kuin olisi ollut lomalla ei huolia rahasta.

Mutta ymmärrät varmaan, että rikaskin voi olla onneton. Minulle onni on mielentila, asenne; ei riippuvainen materiasta.