Onks muita samanlaisia? Mulla ei oo yhtään kaveria.

Jotain tuttuja on joiden kanssa nähdessä voin vaihtaa muutaman sanan mutta ei ketään sellaista kenelle voisin vaikka soittaa.
En oikeastaan kavereita kaipaakaan, mutta just yks päivä mietin että mulla ei oo ketään kelle kertoa jos meille tulisi ero, olisin raskaana tms. Isoja uutisia. Ja minkäänlaista tukiverkkoa isovanhempia lukuunottamatta meillä ei ole.

 

Hei. Täällä kohtalo toveri. Onneksi on nuo lapset minulla, elämän valo. kaikkea hyvää sinulle.

 

Minä oon samanlainen, ei oo kavereita, ei oo ystäviä.
Sukulaiset -mummit ja ukit- löytyy, mutta ei ketään sellasta ystävää jonka kanssa vois shoppailla tmv. ihan tyhmää

 

niin siis jatkoa olis tosi kiva, jos olis joku jonka kanssa jännittäis raskautumista, jolle vois avautua jos on miehen kans riitaa jne. mut ku ei oo niin ruikutan sitten netissä

 

Jep täällä samanlainen. Äiti soittaa mulle viikottain, anoppi kerran kuussa tai kahdessa, siskot joskus..Yhtään kaveria ei ole.. Ennen ei niin haitannut mutta nyt on alkanut todenteolla ahdistamaan..ETtä mikä kumma itsessä on vikana kun ystäviä vaan ei saa..

 

minullakaan ei ole ystäviä, mutta en kaipaakaan niitä. Normaalia tämä ei ole, mutta johtuu siitä että lapsuudessakaan en saanut pitää ystäviä (isäni oli pahimman luokan väkivaltainen narsisti ja rajoitti elämäämme monella tavalla) ja sitä myötä sitä oppi, että kaikesta pitää elämässä selvitä itse ja yksin.

 

Minun ystävät asuvat kaikki 400 kilometrin päässä. Avioerostani puhuin vähän nettinkautta, mutta muuten purin hammasta ja itkin yksin. Kavereita on vähän hankala saada aikuisiällä ja kun en nykyisessä tilanteessa voi edes muuttaa takaisin synnyinseuduille niin täytyy vain kestää.

 

Menkää nyt siitä kahville tutustumaan! Sitten soitatte muille kerran viikossa ja kysytte miten menee? Onko vaikeata? x)

 

Ei mullakaan oo kavereita. PAri ystävää on mut asuuvat ihan toisella puolella Suomea joten heitä näkee ehkä kerran kahteen vuoteen. Heistä ei siis paljon apua oo yksinäisyyteen.

 

sama täällä. Löytyy kyllä jotain kavereita, joiden kanssa vaihtaa muutama sana, mutta ne parhaat ystävät asuu kaukana, eikä jaa arkea kanssani. Shoppailukavereita ei ole, ja olen totaalisen yksin, vain lapset seuranani. mistä päin olette muut yksinäset?

 

Menkää nyt siitä kahville tutustumaan! Sitten soitatte muille kerran viikossa ja kysytte miten menee? Onko vaikeata? x)

ei mun kaveri varmaan kukaan edes haluais olla, oon nimittäin vl. =) ja muista vl:stä en oo koskaan kavereita saanu, mikälie sitte syynä..

 

sama täällä. Löytyy kyllä jotain kavereita, joiden kanssa vaihtaa muutama sana, mutta ne parhaat ystävät asuu kaukana, eikä jaa arkea kanssani. Shoppailukavereita ei ole, ja olen totaalisen yksin, vain lapset seuranani. mistä päin olette muut yksinäset?

Joensuusta olen minä.

 

Lapsia mullakin on liuta. Ja ihana mies. Sisaruksia mulla ei ole. Äiti soittaa kerran pari viikossa mutta eipä se niin musta oo kiinnostunut, lasten kuulumisia kyselee. Isän kanssa nähdään tai soitetaan muutaman kerran vuodessa.
Ei mua sinänsä häirihte, tykkään olla yksin ja shoppailukin on kivampaa yksikseen. Jotenkin vaan hassua havahtua että vuosien varrella kaikki on jäänyt, osaan olen ottanut etäisyyttä tarkoituksella, osa jäänyt muuten vaan.

 

Tuntuu että yksinäisen isän on vielä vaikeampi saada kavereita, varsinkin jos työpaikalla ei ole oman henkisiä ihmisiä.

 

[QUOTE="vieras";23610833]Tuntuu että yksinäisen isän on vielä vaikeampi saada kavereita, varsinkin jos työpaikalla ei ole oman henkisiä ihmisiä.[/QUOTE]

Jotenkin kuvittelin, että isän olis helpompi, olin siin väärässä

 

Ei oo mullakaan, ikinä en oikein pääse sisään leikkikenttien äitirinkeihin, jotenkin en vaan osaa jutustella. Olisi tosi kiva jos ois kavereita joiden kanssa voisi soitella ja kyläillä. Mut ei oo aikuisiällä helppo tutustua, lapsena oli kyllä kavereita, mutta nyt kaikki muuttaneet, eikä ole tullut pidettyä yhteyttä

 

ei mun kaveri varmaan kukaan edes haluais olla, oon nimittäin vl. =) ja muista vl:stä en oo koskaan kavereita saanu, mikälie sitte syynä..

Minulla on pari uskossa olevaa kaveria, on ollut jo 9 vuotta. Tosi mukavia naisia ovat, ei heillä ole mitään pakkotarvetta kertoa jeesuksesta. Aikalailla samat ilot ja surut heilläkin...

 

Jotenkin kuvittelin, että isän olis helpompi, olin siin väärässä

Siis ei minullakaan ole mitään "tutkimustietoa" aiheesta .. Miehet eivät vain oikein kutsu toisiaan kävelylle tai luokseen kahville. Kaljoittelu kavereita toki löytyisi baareista, mutta en usko heistä löytyvän tukea.. Pitäisi kai hankkia jokin harrastus, harmiksi olen aina ollut surkea joukkuepeleissä.

 

ei mun kaveri varmaan kukaan edes haluais olla, oon nimittäin vl. =) ja muista vl:stä en oo koskaan kavereita saanu, mikälie sitte syynä..

Kuules nyt ! Aikuinen ihminen ei välitä toisen uskonnollisesta vakaumuksesta. Maailmassa on paljon asioita, mitä voi tehdä yhdessä, vaikkei hengelliset näkemykset kohtaakaan. Ainakin omalta kohdaltani voisin väittää, että lestadiolaisuudessa ei ole mitään, mikä saisi mut kääntymään kannoillani. Mutta jotta mun ystävyyteni sujuisi kenen tahansa ihmisen kanssa, uskonnosta riippumatta, niin sen ystävän täytyy hyväksyä mut sellaisena kuin olen eikä yrittää taivuttaa mua omaan uskoonsa tai omiin arvoihinsa. Esimerkiksi jos me olisimme ystäviä, sä et saisi puuttua mun telkkarinkatsomiseen tai ehkäisyn käyttöön Tai jos olisit muslimi, niin meillä olisi joulukinkku pöydässä siitä huolimatta . Ystävyyssuhteet toimii parhaiten silloin, kun niihin ei sotketa uskontoa tai politiikkaa.

 

yksi yksinäinen äiti Kymenlaaksosta.. Olisis mukava saada shoppailu ja kahvi seuraa muistakin kuin vain omasta pojasta..

 

Sama homma. Sukulaisia ja sisko kyllä löytyy, mutta en näe heitä sillai kavereina. Nykyään yksi kaveri mutta asuu toisella puolella kaupunkia niin ei kovin usein kylästellä.
Soittelemaan olen tosi huono, en tykkää yhtään puhelimessa puhua joten yhteen kaveriin välit loppuivat kun hän muutti kauemmas toiseen kaupunkiin.

En oikein ymmärrä että miten leikkipuisto tutuista tulis kavereita? Olen kyllä monen kanssa jutellut, samoin naapureitten, mutta miten niistä voi syntyä kaverisuhteita? Valaiskaa minua. Vai onko jollakin vaan sattunut niin hyvin että juuri siittä leikkipuistosta on löytynyt samanhenkinen ihminen? Itelle ei ole niin käynyt.

 

Siis ei minullakaan ole mitään "tutkimustietoa" aiheesta .. Miehet eivät vain oikein kutsu toisiaan kävelylle tai luokseen kahville. Kaljoittelu kavereita toki löytyisi baareista, mutta en usko heistä löytyvän tukea.. Pitäisi kai hankkia jokin harrastus, harmiksi olen aina ollut surkea joukkuepeleissä.

Miten olis vaikka kerho tai lapselle joku uusi harrastus? Monet aikuisten seurat ovat hyvinkin lapsiystävällisiä ja sieltä löytyy myös isiä jotka ottaa lapset mukaan ja tekevät jotain yhdessä, esim. pyörily/valokuvaus/melonta- seura.

 

Sama homma. Sukulaisia ja sisko kyllä löytyy, mutta en näe heitä sillai kavereina. Nykyään yksi kaveri mutta asuu toisella puolella kaupunkia niin ei kovin usein kylästellä.
Soittelemaan olen tosi huono, en tykkää yhtään puhelimessa puhua joten yhteen kaveriin välit loppuivat kun hän muutti kauemmas toiseen kaupunkiin.

En oikein ymmärrä että miten leikkipuisto tutuista tulis kavereita? Olen kyllä monen kanssa jutellut, samoin naapureitten, mutta miten niistä voi syntyä kaverisuhteita? Valaiskaa minua. Vai onko jollakin vaan sattunut niin hyvin että juuri siittä leikkipuistosta on löytynyt samanhenkinen ihminen? Itelle ei ole niin käynyt.

Nimenomaan niin, että samanhenkinen ihminen sattuu kohdalle. Kyllä sen siinä tilanteessa äkkiä huomaa, kenen kanssa on helppo jutella. Kynnys voi tosin olla korkea ehdottaa tapaamista jatkossakin vaikka samaan leikkupuistoon? Itse olen tavannut mukavia äitejä vauvaharrastuksen parissa.

 

Minä olen myös yksin. Mies on paras ystävä ja tuki, ja äidin kanssa soittelen ja kyläilen, mutta ei ole ystäviä joille soittaa muuten vaan tai käydä kävelyllä, tai edes jutella netissä. Pintapuolisia kavereita löytyy, jotka facebookissa tykkäilevät, muttei yhtään sellaista joka kuuntelisi huolia ja auttaisi, tai jonka huolia itse saisin kuunnella. Harmittaa. Entinen paras ystävä on jäänyt etäiseksi osittain äidiksi tuloni myötä, ja osittain siitä syystä että olen joutunut pettymään häneen niin monta kertaa. Päivät menee kotona lapse kanssa tuohutessa, niin toivoisin että joskus olisi joku aikuinen myös seurana. Tai että iltaisin ja viikonloppuisin voisi käydä kahvilla jonkun kanssa.
Mieheni on yhtä yksinäinen, mutta hänellä on työ, jossa näkee työkavereita, ja siitä olenkin sitten kateellinen. Sitten tulee riitoja eikä hänestäkään enää ole pitkään aikaan ollut ystäväksi. Onneksi pääsen ehkä syksyllä opiskelemaan, jospa sieltä löytyisi edes jonkinlainen kaveri, vaikka muut ovatkin varmaan muutaman vuoden nuorempia.

 

Oli muuten yllätys että meitä löytyy näinkin monta, luulin olevani ainoa. Ulkona kun käy näkyy äitejä jotka ovat ystävien kanssa tai juttelevat niiden kanssa puhelimessa..