Veisitkö lapset katsomaan kuollutta, jos he niin itse tahtovat?

Olivat 4v ja 6v nähdessään ukkini arkussa. Turha mystifioida kuolemaa, ei se ole traumaattinen näky, vaan hyvästit joka hyödyttää omaisia surutyössä. Lapset olivat 9v ja 7v nähdessään reaktioni yllättävään suru-uutiseen pikkuveljeni menhdyttyä. En peitellyt mitään, mutta keskustelimme paljon.

Meillä kuolema on lopullinen ja siksi ainut elämämme niin arvokas.

:flower:

 

Kun et ole itsekään nähnyt niin siksi et veisi lastakaan. Kuolema on täysin luonnollinen asia. Kuvittelet vainajan olevan jotenkin kammottava. Itse olen sinua nuorempi ja nähnyt kymmeniä vainajia.

Näköjään TÄLLÄKIN asialla voi yrittää päteä...

 

jos kerta itse haluavat, niin veisin

 

meidän lapset ikähaarukalla 5-16 olivat 1,5 viikkoa saattohoitamassa rakasta mummolaan 24/7 sairaalassa ja näkivät myös mummon kuolevan ja tämän jälkeen tyhjän kuoren josta sielu oli päässyt taivaan kotiin. ei noille traumoja jäänyt ja pitivät mummon poispääsyä luonnollisena asiana, vaikka paljon mummoa ikävöivätkin.

 

Veisin, jos lapset itse haluaisivat vainajan nähdä.

Tilanne voisi toki olla toinen jos en itse olisi koskaan nähnyt vainajaa ja jotenkin epäilyttäisi että reakoisin näkemääni tavalla joka lapsia voisi pelottaa/hämmentää. Suru tai itku ei minusta kuitenkaan olisi sellainen tilanne jota lapset eivät voisi tai saisi nähdä.

 

Jos eivät oo liiemmin herkkiä niin veisin katsomaan. Tuntuu et nykyään ei viedä lapsia katsomaan edes vanhuksia joten vanhuus ja kuolema on nykyihmisille useimmille jopa aika vieras asia. Tiedän tän kun oon töissä eräänlaisessa hoitokodissa. 30vanhusta täällä asuu ja yhtä niin todellakin vain yhtä käydään säännöllisesti katsomassa. Jos tätä ei oteta lukuun niin ennen joulua hoitokodissamme ei vieraillut 5kk ainoatakaan omaista. Enkä usko et nää 29vanhusta on kaikki voinu olla niin huonoja vanhempia että sen takia ei käy lapset katsomassa.

 

Veisin. Olen työni puolesta vainajia nähnyt, eikä siinä ole mitään pelottavaa. Työssäni olen myös ollut monta kertaa näyttämässä vainajaa ja lapsia siellä myös on ollut. Lapset eivät helposti ymmärrä kuoleman lopullisuutta ja vainajan näkeminen voi helpottaa oloa ja auttaa ymmärtämään. Tietysti jos tietäisin että lapsi olisi kovin herkkä, niin sitten ehkä harkitsisin. Mutta jokainen äiti tuntee omat lapsensa.

 

Ihan mielenkiinnosta: Oletteko koskaan kysyneet lapseltanne miltä tuo vainajan näkeminen on tuntunut ja mitä tunteita herättänyt?

Vein 3 ja 5-vuotiaat katsomaan kuollutta mummoaan, enkä ole kysellyt että miltä tuntui. Itse päättelin teon oikeaksi siitä, että "koska mummo tulee takaisin?" -kysymykset loppuivat siihen päivään ja pääsimme kuolema- ja kaipauskeskusteluissa uudelle tasolle. Noin pienille ei asia konkretisoidu ihan helpolla, joten oli erittäin hyvä asia näyttää heille mummon kuoret.

Mulle aikuisena kuolleen näkeminen ei ollut erityisen "kova paikka", joskin tietysti hermostuttava ja äärimmäisen surullinen. Koin, etten mennyt sinne itseni takia, vaan nimenomaan lasteni edun vuoksi. Kouluikäinen ymmärtää ja pelkää kuolemaa eri tavalla kuin pikkulapsi ja sen ikäinen saisi itse päättää, haluaako nähdä vainajan.

 

Veisin. Lapselle tulee kuolemantapauksen johdosta paljon kysymyksiä ja lapsen ei ole hyvä jäädä epätietoisuuteen esimerkiksi siitä mihin kuollut menee tai miltä hän näyttää nyt kuolleena. Liika epätieotoisuus ja lapsen "varjelu" kuolemalta saattaa lapsen mielessä herättää pelkoa, josta lapsi ei edes välttämättä puhu. Näissä asioissa suoruus on hyvästä, niin ettei lapselle esimerksi jää sellaista mielikuvaa että kuollut läheinen vaikka nukkuu tai on mennyt käymään jossain kaukana. Turha aliarvioida lapsen kykyä kohdata totuudenmukaisesti ja luonnollisesta kuolema.

 

Tottakai veisin, etenkin jos lapset itse haluaisivat. Eiväthän noin pienet sitä ehkä oikein ymmärrä, mutta tuollaiset tilanteet auttaa ymmärtämään kuolemaa paremmin ja ettei se ole mitenkään mitään mitä pitää pelätä ja mistä pitää vaieta.

 

tuossa aikaisemmin oli puhetta että joillekkin lapsille, varsinkin pikkupojille, voi ruumiin näkeminen olla ajatuksissaan kovin jännittävä ällöjuttu ja siksi sitä vainajaa halutaan mennä katsomaan.

tuli vaan mieleen että tällaisessakin tapauksessa se ruumiin näkeminen voisi olla hyväksi. nimittäin näkevät ettei se ruumis ole verinen, vihertävä, puolimätä raato.

 

Ihan mielenkiinnosta: Oletteko koskaan kysyneet lapseltanne miltä tuo vainajan näkeminen on tuntunut ja mitä tunteita herättänyt?

Sitä tilannetta ei ole edes tullut vastaan että olisin lapsia vienyt vainajaa katsomaan, mutta siitä on kyllä lasten kanssa keskusteltu miltä vainaja näytää, millä tavalla hän on arkussa ym. Uskoisin että puhuisin lasten kanssa tilanteesta jälkikäteenkin mutta ennenkaikkea "valmistaisin" heitä tilanteeseen etukäteen siitä huolimatta että he itse tahtoisivat vainajan nähdä.

 

Lapseni näkivät isomummonsa kuolleena ollessaan 2-, 4- ja 6-vuotiaat ja isoukkinsa vuotta myöhemmin. Varsinkin isoukin näkeminen oli heille helpottava kokemus: ukki näytti kuolleena niin rauhalliselta verrattuna siihen, miltä näytti tuskissaan sairaalassa pari viikkoa aiemmin. Viimeiseksi muistoksi jäi kaunis ja rauhallinen kuva molemmista vainajista, lapset nyt aikuisia, eivätkä muistele pahalla sitä, että menimme perheenä yhdessä hyvästelemään isovanhemmat.

 

Ihan mielenkiinnosta: Oletteko koskaan kysyneet lapseltanne miltä tuo vainajan näkeminen on tuntunut ja mitä tunteita herättänyt?

Omasta kokemuksestani voin kertoa, että vainajan näkeminen tuntui ahdistavalta, pelottavalta ja kauhistutti hiukan se, ettei ukki näyttänytkään nukkuvalta vaan leuka ja naama oli jotenkin vääntynyt. Parin serkkuni kanssa saatiin käydä katosomassa kun hartaasti pyydettiin. Jälkikäteen toivoin, etten olisi mennyt katsomaan. Taisin olla jotain 10-11-vuotias tuolloin.

Omaa isääni menin aikuisena katsomaan ja osasin varautua siihen, että hän näyttää erilaiselta... Tuo kokemus oli ihan positiivinen mutta omaa lastani en vienyt katsomaan. Ehkä siitä ukin näkemisestä oli siis jotain hyötyä kuitenkin? Mene ja tiedä. Toisaalta kuitenkin olisi enemmän kuin ok, jos en lapsena olisi yhtään kuolluttä nähnyt.

Tuo on muuten täysin totta, että kuva kuolleesta piirtyy muistiin lähtemättömästi ja se kuva puskee aina sieltä niiden elävien muistikuvien edelle. Vielä 30v jälkeenkin ukista nousee elävästi mieleen se kuva arkussa.

T

 

Omasta kokemuksestani voin kertoa, että vainajan näkeminen tuntui ahdistavalta, pelottavalta ja kauhistutti hiukan se, ettei ukki näyttänytkään nukkuvalta vaan leuka ja naama oli jotenkin vääntynyt. Parin serkkuni kanssa saatiin käydä katosomassa kun hartaasti pyydettiin. Jälkikäteen toivoin, etten olisi mennyt katsomaan. Taisin olla jotain 10-11-vuotias tuolloin.

Omaa isääni menin aikuisena katsomaan ja osasin varautua siihen, että hän näyttää erilaiselta... Tuo kokemus oli ihan positiivinen mutta omaa lastani en vienyt katsomaan. Ehkä siitä ukin näkemisestä oli siis jotain hyötyä kuitenkin? Mene ja tiedä. Toisaalta kuitenkin olisi enemmän kuin ok, jos en lapsena olisi yhtään kuolluttä nähnyt.

Tuo on muuten täysin totta, että kuva kuolleesta piirtyy muistiin lähtemättömästi ja se kuva puskee aina sieltä niiden elävien muistikuvien edelle. Vielä 30v jälkeenkin ukista nousee elävästi mieleen se kuva arkussa.

T

Tuosta lopusta olen kyllä eri mieltä. Olen nähnyt molemmat vanhempani vainajina arkuissa, isäni ensin ja myöhemmin äitini. Isäni näytti nukkuvalta, rauhalliselta ja äiti taas hyvinkin vieraalta. Mutta kummankaan kohdalla ei tämä ole se näky, jolla heidät muistan, vaan kyllä ne muistot tulevat sieltä elävästä elämästä, ehdottomasti.
Ja kyllä, veisin lapseni katsoman vainajaa, olen aina vienyt omanikin. Ei ihmistä tarvitse pelätä kuolleena, jos ei tarvinnut elävänäkään.

 

Tuo on muuten täysin totta, että kuva kuolleesta piirtyy muistiin lähtemättömästi ja se kuva puskee aina sieltä niiden elävien muistikuvien edelle. Vielä 30v jälkeenkin ukista nousee elävästi mieleen se kuva arkussa.

No ei mulla puske. Yhteisiin vuoskymmeniin mahtuu miljoonittain muistikuvia, joten sinne se kuva kuolleesta asettuu muiden joukkoon ihan sulavasti. Omalla läheiselläni viimeiset ajat sairaalassa olivat niin ahdistavia, että meille omaisille oli suorastaan rauhoittavaa nähdä vainaja levollisena ja tuskistaan päässeenä. Ei enää kamppailua ja kärsimystä.

 

Kuolleen omaisen näkeminen on usein tärkeää jotta surutyö etenee. Nähdessään ne jätetyt kuoret tosiaan tajuaa, että se rakas ihminen ei ole enää tässä. Mutta jos kuolema on tapahtunut väkivaltaisesti, ihminen on vaikkapa hukkunut tai kuristunut kuoliaaksi, en suosittele - saatikka jos omainen on pahoinpidelty kuoliaaksi.

Maalla 70-luvulla kasvaneena näin aina ruumiit arkussa. Kun kylässä tai sukulaisissa joku kuoli, vaelsi kulkue avoimen arkun sivuitse, minä isäni sylissä myös. 18-vuotiaana vanhainkodin kesäsijaisena opin jo itse ns. laittamaan kuolleita (katsottavaan kuntoon).

Ei kuolema ole pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua.

 

[QUOTE="jenni";29546704]No ei mulla puske. Yhteisiin vuoskymmeniin mahtuu miljoonittain muistikuvia, joten sinne se kuva kuolleesta asettuu muiden joukkoon ihan sulavasti. Omalla läheiselläni viimeiset ajat sairaalassa olivat niin ahdistavia, että meille omaisille oli suorastaan rauhoittavaa nähdä vainaja levollisena ja tuskistaan päässeenä. Ei enää kamppailua ja kärsimystä.[/QUOTE]

Juuri näin.

 

En vienyt omaa lastani katsomaan isänsä ruumista, koska hän on aika herkkä lapsi.
Lapsi oli silloin vähän alle 8v.

 

Minulla on omakohtainen kokemus, kun kävin 7v:na katsomassa tätiäni. Ennen hautajaisten alkua oli mahdollisuus käydä katsomassa vainajaa. Äitini ja isäni kielsivät minua mennä katsomaan (äiti kävi katsomassa omaa siskoaan). Tätini oli 29 v, kun jäi moottoripöyrän alle. Minä menin sitten ilman lupaa katsomaan yksinään. Siitä jäi kammo pitkäksi aikaa: / Nukuin pidemmän aikaa pikkuveljen vieressä, kun pelotti yöllä. Mieleeni on jäänyt keltaiset kasvot ja verijälkeä kasvoissa.

Veljeni otti 6 v lapsensa katsomaan meidän isää. Lapsi ihmetteli miksi ukki on kylmä. Nyt tämä lapsi on jo aikuinen, eikä hänelle jäänyt vainajan katsomisesta kammoa. (isäni kuoli 50 v sydäninfarktiin).

 

Ottaisin lapset mukaan. Olin itse vähän vanhempi, kun oma mummoni kuoli. Olimme mukana kappelissa ja tilaisuus oli kaunis, siitä jäi hyvät muistot, ei yhtään pelottavat. Mummo näytti nukkuvalta ja mukana oli ihan lähimmät ihmiset, jopa hautaustoimiston mies oli sukulainen. Laulettiin virsi ja silitettiin kättä vielä viimeisen kerran.