Yksitoista keskenmenoa, ja sitten vielä kolme – Pauliina oli haaveillut suurperheestä, mutta saikin kaksi pientä ihmettä
Pauliina Orrensuon lapsettomuustaival kesti vuosia. Ennen lastensa syntymää hän joutui omakohtaisesti näkemään, mikä asia terveydenhuollossa kaipaa muutosta.
Muiden naisten katseista päätellen Pauliinan tuskanhuuto oli kantautunut odotushuoneeseen asti. Edes Pauliina ei ollut tiennyt, että hänestä voisi lähteä sellainen ääni.
Hetkeä aiemmin vastaanottohuoneessa Pauliina oli anellut lääkäriä tekemään jotain. Vauva ei voinut olla kuollut, ei saanut olla. Mutta sykettä ei vain löytynyt.
Tämä oli jo kymmenes kerta, kun Pauliina oli menettänyt lapsen.
Ultraäänitutkimuksen jälkeen Pauliina ja hänen puolisonsa Mika ohjattiin samaan odotustilaan, jossa istui raskaana olevia ja synnyttämään tulleita. Kätilöt toivat synnyttäjille pillimehuja. Kukaan ei kysynyt Pauliinalta, tarvitsisiko hän jotain.
Pian Pauliinalle ehdotettiin, että lääkkeellinen kohdun tyhjennys tehtäisiin synnyttäneiden osastolla, jonne hän voisi jäädä myös toipumaan. Pauliina kieltäytyi ja vaati päästä päivystysosastolle. Hän ei olisi kestänyt kuunnella vastasyntyneiden itkua.
Odottamaton järkytys
Jo pikkutyttönä Pauliina oli kirjoittanut kouluaineeseensa, että hän haluaisi olla vain äiti. Hän tahtoisi aviomiehen, omakotitalon, koiran ja monta lasta.
Vahva hoivavietti heijastui myös Pauliinan uravalintaan. Valmistuttuaan varhaiskasvatuksen opettajaksi hän kouluttautui vielä diakoniksi ja kirkon nuorisotyön ohjaajaksi. Koulutus ja kokemukset kirkon sururyhmien vetäjänä opettivat, millaista oli kohdata surevia ihmisiä.
– Ammatillinen taustani suojasi minua myöhemmin omien kokemusteni käsittelyssä. Etukäteen en kuitenkaan aavistanut, että minusta tulisi surutyössä myös kokemusasiantuntija.
Pauliina ja hänen ex-puolisonsa alkoivat yrittää lasta, kun Pauliina oli kolmekymppinen. Ensimmäinen keskenmeno oli järkytys, jonka mahdollisuutta Pauliina ei ollut osannut ajatellakaan.
Pauliina alkoi etsiä kiivaasti tietoa aiheesta. Hän sai selville, että pienelle osalle naisista tulee toistuvia keskenmenoja.
– Mielessä kävi häivähdys, että mitä jos minä olenkin yksi niistä naisista. Huoli ja pelko iskivät heti. Ajattelin kuitenkin, että sellaista ei varmaan voi tapahtua minulle, vaan sellaisia asioita tapahtuu vain muille.
Psykologi ja psykoterapeutti Mirka Paavilainen toteaa, että keskenmenon kokeneet usein pelkäävät menetyksen toistumista. Hän kommentoi aihetta yleisellä tasolla ottamatta kantaa Pauliinan tapaukseen.
Onnistuneen raskauden ja synnytyksen mahdollisuus on seuraavassa raskaudessa korkea jopa kolmannen keskenmenon jälkeen, noin 60–80 prosentin luokkaa. Siitä huolimatta Paavilaisen mukaan tieto ei välttämättä helpota vauvaa toivovan pelkoa.
– Jos menetyksen on kokenut raskaasti, voi herätä pelko, miten pärjää seuraavan mahdollisen pettymyksen kohdatessa.
Toisen, kolmannen ja neljännen keskenmenonsa jälkeen Pauliinalle alkoi valjeta, että hän sittenkin saattaisi kuulua epäonnekkaisiin ”muihin”.
Suru ei väistele
Arviolta 1–3 prosenttia lasta toivovista pareista kohtaa toistuvia keskenmenoja. Keskenmenojen syy jää pimentoon jopa yli puolessa tapauksista.
Terveydenhuollossa ei Pauliinan mukaan huolestuttu asiasta, koska hänellä ei ollut vaikeuksia tulla raskaaksi. Munasarjat olivat normaalit eikä Pauliina kärsinyt endometrioosista. Ainoaksi selitykseksi jäi huono tuuri, joten pariskuntaa kehotettiin jatkamaan yrittämistä.
Pauliinan viides ja kuudes raskaus saivat alkunsa lapsettomuushoidoissa, mutta kumpikin raskauksista meni kesken. Lisäksi ilmeni, etteivät hoidoissa käytettävät hormonivalmisteet sopineet Pauliinan keholle. Piikitettävät hormonit aiheuttivat hänelle poikkeuksetta laskimotukoksen.
Lapsettomuushoidot lopetettiin tuloksettomina puolta vuotta ennen kuin Pauliina ja hänen miehensä erosivat. Ennen avioeroa he kokivat vielä yhden keskenmenon, jo seitsemännen menetyksensä.
– Lapsettomuus on iso kriisi, mutta monesti miehen näkökulma jää edelleen huomaamatta ja hoitamatta terveydenhuollossa. Sen pitäisi muuttua. Lapsettomissa pariskunnissa on tosi paljon myös parisuhteen rikkoutumisia sen takia, että toinen tai molemmat eivät kestä tilannetta, Pauliina pohtii.
Myös Mirka Paavilainen on työssään havainnut, että keskenmenojen hoidossa miesten kokemus usein sivuutetaan. Taustalla lienee ajatus siitä, että koska keskenmeno ei fyysisesti tapahdu miehelle, hänen roolinsa kutistuu naisen tukijaksi.
– Ei suru väistele ihmisiä, jotka eivät ole kokeneet kehossaan keskenmenoa. Yhtä lailla mieskin on voinut kiintyä kohtuvauvaan voimakkaasti.
Lisäksi se parisuhteen osapuoli, joka ei ole fyysisesti kokenut keskenmenoa, voi Paavilaisen mukaan tuntea epävarmuutta siitä, osaako hän tukea keskenmenon saanutta puolisoaan oikein tai riittävästi.
Lue myös: Näin oloa voi helpottaa, kun negatiivinen raskaustesti aiheuttaa pettymyksen
Hiljaisuus huoneessa
Pauliina tapasi nykyisen kumppaninsa Mikan vuonna 2016. Pauliina alkoi odottaa lasta puolen vuoden kuluttua ensitapaamisesta.
Kahdeksas raskaus meni kesken. Ja yhdeksäs. Ja kymmenes. Myös yhdestoista raskaus päättyi ennen aikojaan.
Kaikki Pauliinan keskenmenot tapahtuivat raskausviikkojen 8–13 välillä. Yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat keskeytyneitä keskenmenoja. Se tarkoittaa, että sikiö on kuollut kohtuun mutta ei ole poistunut sieltä. Silloin ei välttämättä tule verenvuotoa tai muitakaan oireita, vaan surullinen uutinen selviää vasta ultraäänitutkimuksessa.
Pauliinalle ei tullut oireita, vaan hän ja Mika menivät ultraäänitutkimuksiin takertuneina siihen toivoon, että ehkä tällä kertaa kaikki menisi hyvin.
– Jotkut lääkärit olivat vaikeina ja vain yrittivät etsiä sykettä, toiset sanoivat heti, että kesken on mennyt. Kaikkein vahvimmin muistan ne hetket, kun lääkäri oli ihan hiljaa ja olen itse nähnyt liikkumattoman sikiön ruudulla. Lopulta lääkäri on sitten sanonut, että olen tosi pahoillani, mutta täältä ei löydy sykettä.
Toistuvat pettymykset vaikuttivat Pauliinaan voimakkaasti.
– Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että oksennan ja saan paniikkikohtauksen aina, kun vain näenkin ultralaitteen. Ilman Mikaa en olisi selvinnyt niistä tilanteista.
Psykologi ja psykoterapeutti Mirka Paavilainen toteaa, että keskenmenon kokeminen voi aiheuttaa trauman. Keskenmeno voi olla monilta osin hallitsematon kokemus. Esimerkiksi suuri verimäärä tai yllättävän kova kipu voivat järkyttää ja johtaa traumaattisen oireiluun, Paavilainen kuvailee.
Vaikeita tunteita voi Paavilaisen mukaan syventää entisestään se, että aiheesta monesti vaietaan. Kokemus on niin intiimi, etteivät läheisetkään usein tiedä, mitä esimerkiksi tuttu pariskunta käy läpi. Vertaistuen etsiminen tai lähipiirille asiasta kertominen ovat Paavilaisen mukaan monille hyödyllistä toipumisessa.
Miksi surevaa ei kohdata?
Keskenmenojen normalisoiminen on Paavilaisen mukaan tarpeellinen mutta hienotunteisuutta vaativa asia. Keskeytynyt raskaus on monille tabu, mutta keskenmenojen liika normalisoiminen voi toisaalta vähätellä menetyksen kokeneen tunteita.
Keskenmenot ovat lääketieteellisestä näkökulmasta yleisiä, sillä kaikista raskauksista noin 15–25 prosenttia menee kesken. Menetyksen kokenutta henkilöä ei kuitenkaan lohduta asian sivuuttaminen tai puhe siitä, että uutta putkeen vaan, kohta varmaan tärppää.
Sen vahvistaa Pauliina, joka lapsettomuustaipaleen varrelle on mahtunut monenlaisia kohtaamisia. Hän muistaa erään kerran, kun hän soitti neuvolaan kertoakseen, että jälleen yksi raskaus oli mennyt kesken. Puhelimeen vastannut henkilö oli voivotellut, että onpa harmi, kun tieto ajan peruuntumisesta täytyy nyt välittää myös tapaamiseen varautuneelle opiskelijalle.
Läheskään aina kyse ei ole ollut tökeryydestä vaan kyvyttömyydestä kohdata toisen suru. Pauliinan kokemuksen mukaan moni ammattilainen menee lukkoon tai pyrkii eroon tilanteesta, kun pitäisi kuunnella ja lohduttaa.
– Vaikkei siinä mitään luentoja tarvita. Riittäisi, että istuu vieressä, sanoisi olevansa pahoillaan ja kohtaisi kiireettä toisen rikkinäisyyden.
Mirka Paavilainen sanoo, että ammattilaisten välillä on eroja siinä, miten taitavasti surua pystyy vastaanottamaan. Hän lisäksi huomauttaa, että ongelma liittyy resurssipulaan.
– Usein terveydenhuollossa kuulee siitä, että ammattilaiset haluaisivat kysyä tarkemmin ja tukea potilaita. Henkistä haavaa ei kuitenkaan uskalla lähteä avaamaan, koska ei tiedä, pystyykö haavaa enää hallitusti sulkemaan. Tulijoita jonossa on niin hirveästi.
Keskenmenojen käsittelyssä on myös alueellisia eroja. Joissain kunnissa varattu neuvola-aika saatetaan käyttää keskusteluun tai keskenmenon kohdatessa terveydenhoitaja soittaa perään ja kysyy tuen tarpeesta. Toisilla paikkakunnilla neuvola-aika vain perutaan, vapautetaan seuraavalle eikä potilaalle enää soiteta. Pauliina kertoo, että heille tarjottiin mahdollisuus tavata psykiatrinen sairaanhoitaja vain yhden keskenmenon jälkeen.
Alueelliset erot ovat toivon mukaan pian tasoittumassa. Keskenmenoista laaditaan parhaillaan uutta Käypä hoito -suositusta, joka on tutkimusnäyttöön perustuva kansallinen hoitosuositus. Sen tavoitteena on yhdenmukaistaa ja parantaa keskenmenojen hoitamista valtakunnallisesti. Suositus valmistuu noin kahden vuoden kuluessa.
Henkilökohtaisesti Pauliina toivoo, ettei sairaaloissa laitettaisi enää ketään keskenmenon kokenutta samaan tilaan onnellisten odottajien tai synnyttäjien kanssa. Hänen mielestään ylipäätään olisi hyvä, että ammattilaisia perehdytettäisiin surevan kohtaamiseen.
Sittenkin toivoa
Yhdennentoista keskenmenon jälkeen Pauliinan lääkäri ehdotti toimenpidettä, niin sanottua scratching-menetelmää. Siinä kohdun sisäpintaa naarmutetaan niin, että alkion on helpompi kiinnittyä kohdun seinämään.
Menetelmää kokeiltiin joulukuussa 2017. Pauliina sai myös lääkityksen, joka hillitsi hänen laskimotukostaipumustaan.
Seuraavan vuoden tammikuussa Pauliina oli raskaana. Raskaus luokiteltiin riskiraskaudeksi alusta lähtien, joten sen etenemistä seurattiin tehostetusti.
Pauliinan raskauspahoinvointi oli paljon voimakkaampaa kuin aiemmilla kerroilla. Kohdun kasvaessa Pauliina säikähti jokaista pientä tuntemusta: oliko tämä nipistys nyt huono merkki? Ultraäänitutkimuksesta toiseen Pauliina ja Mika odottivat kauhun vallassa huonoja uutisia. Niitä ei onneksi tullut.
Tytär Kerttu saapui maailmaan lokakuussa. Synnytys oli dramaattinen. Vauva joutui elvytettäväksi ja Pauliina menetti paljon verta. Kun Pauliina ja Mika saivat lopulta lapsensa syliin, koko hoitohenkilökunta iloitsi yhdessä heidän kanssaan.
– Meitä hoitaneille ammattilaisille elävä vauva oli tietenkin riemuvoitto, osoitus heidän menetelmiensä toimivuudesta. Meitä kannustettiin yrittämään myös pikkusisarusta, koska yksi onnistunut raskaus katsottiin todisteeksi siitä, että sama voisi tapahtua uudelleen.
Pauliinan kolme seuraavaa raskautta menivät kuitenkin kesken. Hän oli Kertun syntyessä jo 40-vuotias ja ajatteli uusien menetysten kohdatessa, että ehkä hänen ikänsä alkaa olla liian korkea uuteen vauvaonneen.
Juuri, kun hän ja Mika olivat hyväksyneet ajatuksen kolmihenkisestä perheestään, alkoi tuttu pahoinvointi. Ultraäänitutkimuksessa paljastui iloinen yllätys, sykkivä pieni sydän. Perheen kuopus Leo syntyi vuonna 2021.
Antaa surun tulla
Pauliina on kouluttanut terveydenhuollon ammattilaisia vuodesta 2017 lähtien siinä, miten surevia ihmisiä kannattaisi kohdata. Hän kertoo, että opiskelijoiden palautteesta on ilmennyt aihepiirin saama vähäinen huomio ammattikorkeakouluopinnoissa.
– Moni on sanonut, ettei asiasta ole ollut aiemmin opinnoissa mitään puhetta. Se on aivan pöyristyttävää.
Pauliina on erittäin tyytyväinen siihen, että keskenmenojen hoitoon valmistellaan Käypä hoito -suositusta. Suositus ohjaa ja sitouttaa ammattilaisia toimimaan tietyllä tavalla, joten kohtaamisen laatu ei jää silkan onnen varaan.
Kyse onkin siitä, miten vaihtelevasti keskenmenon kokeneet saavat tällä hetkellä tukea. Pauliina huomauttaa, että lukuisten huonojen kohtaamisten lisäksi häntä on kohdeltu myös erittäin hyvin.
Kerran Pauliina oli pidellyt yhtä aivan liian aikaisin syntynyttä vauvaa sylissään sairaalan vessassa ja miettinyt, miten hän selviäisi. Hänen yllään olivat vereen tahriintuneet sairaalavaatteet.
Silloin wc-tilaan ovelle oli tullut kätilö. Pauliina oli soperrellut, että anteeksi, kun nämä vaatteet likaantuivat. Hän ei ollut keksinyt mitään muutakaan sanottavaa.
Kätilö huokaisi ovelta: voi kulta rakas. Hän tuli Pauliinan luo, sulki tämän halaukseensa ja kertoi, että hänen työvuoronsa oli juuri alkanut. Hänellä olisi aikaa pidellä Pauliinaa juuri niin kauan kuin olisi tarpeen.
Jaa oma kokemuksesi