Sektiokokemus
(Piiiitkä tarina, lukekoon he, joita sektio kiinnostaa...
)
Istukan huomattiin ensimmäisen kerran olevan kohdunsuulla muistaakseni rakenneultrassa. Sen jälkeen sitä ultrattiin muutamaan kertaan, eikä ikinä näyttänyt nousemisen merkkejä. Voi sitä pettymystä, kun tajusin joutuvani suunniteltuun sektioon. Olin haaveillut mahdollisimman "lempeästä" synnyttämisestä pienessä sairaalassa. Ajatus teknisestä operaatiosta loisteputkien alla harmitti, ja varsinkin suuri ruuhkainen sairaala. Pöh, ajattelin. Vähitellen sopeuduin ajatukseen ja aloin ottaa selvää sektiosta lukemalla ja kyselemällä ystäviltä, joille se on tehty. Aikasemmin mulla ei ollut minkäänlaista käsitystä asiasta. Aloin olla tietoinen leikkauksen aikaisista tärinöistä, hengitysvaikeuksista, olkapääpistoksista, mahassa mylläämisestä, pahoinvoinnista ja pitkästä tuskaisesta toipumisesta. No, loppujen lopuksi moneen harmiin henkisesti varauteena melkein kaikki menikin toisin.
Edellisenä iltana otin kotona peräpuikon ja vatsahappolääkkeen. Syödä sain vielä yömyöhään kevyesti. Aamulla otin toisen kerran vatsahappolääkkeet ja vettä, seitsemältä ilmoittauduttiin osastolle. Vaihdoin sairaalavaatteet ja saimme paikan odotteluun käytävän sängyltä. Osastolla oli unelias tunnelma. Aamupalakärry tuotiin käytävälle ja pikkuhiljaa äidit alkoivat hakea siitä tarjottimia huoneisiinsa. Multa otettiin verenpaine, sydänäänet ja tutkittiin vatsan päältä vauvaa. Juteltiin miehen kanssa niitä näitä ja odoteltiin, kunnes noin puoli kymmenen sain juotavaksi puoli kuppia nestettä (taas vatsahappolääke?), jota ei kuulemma kannattanut maistella. Kävelin leikkausosastolle miehen kanssa ja hoitaja toi sängyn mukana.
Leikkaava henkilökunta esittäytyi ja olivat kaikki erittäin mukavan oloisia. Yksi hoitaja piti lakanaa edessäni, että sain rauhassa riisua aamutakin ja housut suojassa muiden katseilta.
Nousin pelkässä leikkauspaidassani leikkauspöydälle ja sain kanyylin käteen, josta alkoi heti tiputus. Ainakin nesteytystä siinä meni verenpaineen ylläpitämiseen. Mies seurasi pulssiani ja verenpainetta, tokaisi että häntä taitaa jännittää enemmän kuin mua. Eikä mua oikeastaan jännittänytkään. Käännyin kyljelleen ja yksi henkilö etupuolella piti mua asennossa, kun takana yritetttiin tuikata puudutusta nikamien välistä. Se ei ihan heti onnistunut, mua tökittiin muutamaan kohtaan ja neulaakin vaihdettiin. Siinä vaiheessa ajattelin, että tässäkö tää nyt oli, tyssää heti alkuunsa ja mä joudun nukutukseen. Voi harmi. Sitten neula sujahtikin sinne minne piti ja mun käskettiin pian kääntyä selälleen, kun vielä pystyn liikkumaan. Mua valeltiin jollakin märällä rätillä alhaalta ylöspäin ja kyseltiin, missä kohtaa tunnen märkyyden. Siitä seurasivat, kuinka puudutus etenee. Leikkauspöytä oli keinuvaa mallia ja heijasivat mua eri suuntiin puudutusaineen kulkeutumisen tähden. Alkoivat pestä leikkausaluetta, enkä tuntenut yhtään mitään. Edessäni olevan sermin takaa näin käsien huiskivan ja siitä tiesin, että tekevät jotain. Yhtään mitään en tuntenut, en edes sitä tunnetta, että joku myllää mahassa kun kaivelevat... Pääpuolessani oleva henkilö sanoi, että kohta hän painaa ylävatsastani vauvaa ulospäin kun toisessa päässä olevat henkilöt alkavat vetää. Sekään ei tuntunut oikeastaan miltään. Vauva oli maailmassa yhdessä hujauksessa ja näyttivät pientä mulle ja miehelle. Oi, poika tuli! Täysin yllätystä odoteltiin. Mies lähti vauvan matkaan ja mä jäin ommeltavaksi.
Sitten mulle tuli tunne, että oksettaa. Kysyin, onko tässä mahdollista oksentaa, sillä musta tuntuu siltä. Antoivat kaarimaljan pääni viereen ja tein kolme kyökkäysliikettä, mitään ei tullut. Aika voimattomilta ne mun oksentamisyritykset tuntui... Laittoivat pahoinvointilääkettä suoneen samalla ja olo meni ohi heti. Kursivat mut kokoon, kaikki oli ok, verta menetin kuulemma litran ja kolme desiä. Sitten mut nostettiin omaan sänkyyn ja vietiin tarkkailuhuoneeseen.
Siellä mies odotti vauvan kanssa. Vauva nostettiin rinnalle syömään. Kädet mulla toimi, jalat ja alavartalo ei. Se oli hassu tunne, vaikka kuinka yritti liikuttaa, mitään ei tapahtunut. Siellä oltiin yhdessä noin kaksi tuntia ja hoitajat kävi katsomassa tietyn välein mm verenpainetta ja kuinka aloin pystymään liikuttelemaan jalkoja. Sen jälkeen meidät vietiin osastolle kahden hengen huoneeseen, jossa oli toinenkin äiti. Mies oli koko päivän meidän kanssa. Mulla oli kipupumppu, jolla sain lääkettä suoneen aina halutessani, säätö oli tehty niin, että lääkettä pystyi ottamaan korkeintaan 10 minuutin välein. Vauvan vaipan vaihto ja mun rinnalle nosto tapahtui miehen tai hoitajien toimesta. Söin jo samana päivänä puoliksi makuultani. Mulla oli pissakatetri ja hoitajat vaihtoi mulle isoa vaippaa vuotoon. Mulle tuli ihan semmoinen fiilis, että vanhana saatan olla näin sängyn pohjalla muiden autettavana. Eikä se oikeastaan tuntunut pahalta. Lakanan vaihtoivat niin, että käännyin kyljelleen ja pidin heikoilla voimilla sängyn laidasta kiinni. Sitten sama toiselle puolelle sänkyä. Siinä oli todellakin vanhusmainen olo.
Seuraavana päivänä nousin kahden hoitajan avustamana istumaan sängyn laidalle ja siitä ylös seisomaan. Se oli ehkä kaikkein rankin hetki toipumisen aikana. Tuntui, että en saa millään suoristettua itseäni leikkaushaavaan kohdistuvan paineen ja kivun tähden. Mutta niin sitä vaan raahauduttiin vessaan alapääpesulle. Se on jännä kuinka siinä tilassa kaikki kainous kaikkoaa ja minäkin ujona ihmisenä en yhtään hävennyt istuessani siinä verisenä pöntöllä ja riisuin vielä hankalan leikkauspaidan pois päältäni. Istuin siinä täysin alasti kahden vieraan ihmisen edessä ja jos se olisi kerrottu mulle etukäteen, olisin varmasti kauhistunut ajatusta. Pyyhittiin vähän kainaloita ja sain puhtaat vaatteet heidän avustuksella päälleni. Myöhemmin samana päivänä pääsin oikein kokosuihkuun, kipupumppu poistettiin ja siitä piristyminen ja oikea toipuminen lähti käyntiin. Kipulääkitystä jatkettiin suun kautta. Ensimmäinen kerta, kun hain itse ruokatarjottimeni käytävältä, tuntui kyllä maratonilta... Pikku hiljaa, tunti tunnilta, mitä enemmän liikuin ja nostin itse vauvaa, alkoi koko kroppa jaksaa aina vaan enemmän.
Nyt mua naurattaa, että pakkasin sairaalaan omia vaatteita kasapäin mukaan!!!... Ainoa, mitä tarvitsin, oli imetysliivit ja olohousut. Alusvaatteitakin olin ottanut alkkareita myöten monelle päivälle. Olinhan kuullut kuuluisista järkyttävistä verkkohousuista, jotka loppujen lopuksi oli aivan hyvän tuntuiset ja kätevät. Käytin sitä korkeaa mallia.
Neljä vuorokautta ja vähän päälle olin sairaalassa. Lämmin muisto jäi ja haikeudella lähdin. Musta ja vauvasta pidettiin hirmu hyvää huolta. Henkilökunta oli ystävällistä, enkä itse ainakaan törmännyt niihin törkimyksiin, jotka napakasti laukovat asiansa herkälle äidille. Suuri kiitos heille. Ja suuri kiitos miehelle. Mies on lomautettuna töistä ja pystyi olemaan päivittäin luonani. Olisin valmis uuteen koitokseen vaikka heti.
Kotona ollessa en ole tarvinnut enää mitään kipulääkettä. Haava on parantunut hyvin ja toimin askareissani ihan normaalisti. Painavia en saa tietenkään nostella. Kävelyä saan harrastaa, jumpat sun muut sitten jälkitarkastuksen jälkeen, sanoi neuvolatäti kotikäynnillä, kun kysyin.
Vauva 10 pv
