Sosiologi Keiju Vihreäsalo tutki synnytysväkivaltaa ja kertoo nyt, mikä on pielessä suomalaisessa terveydenhuollossa
Suomalainen synnytys on huippulaadukas lääketieteellisesti – mutta onko se sitä myös psyykkisesti ja sosiaalisesti?
Keväällä 2019 Suomessa käynnistyi #Minämyössynnyttäjänä -liike. Liikehdintä oli saanut alkunsa Väli-Amerikassa 2000-luvun alussa ja levinnyt maailmanlaajuiseksi.
MMS-aktivistit vaativat synnyttäjille parempaa itsemääräämisoikeutta ja nostavat esille synnytysväkivaltatarinoita.
Lue myös: Oletko sinä kokenut synnytysväkivaltaa? Synnyttäjien metoo-kampanja leviää somessa
Suomessa liike sai aluksi tyrmistyneen vastaanoton.
– Suomen äitiyshuolto on kiistatta maailman huippuluokkaa, äiti- ja lapsikuolleisuus on vähäistä ja synnyttäminen on perheille lähes ilmaista. Tätä taustaa vasten on hyvin ymmärrettävää, että suomalaiset synnytyslääkärit ja kätilöt tyrmistyivät väitteestä, että Suomessa olisi synnytysväkivaltaa, kertoo MMS-liikehdintää tutkiva sosiologi Keiju Vihreäsalo.
Henkilökohtaisia tarinoita julki
Synnytysväkivalta -käsite tuntui lääkäreiden ja kätilöiden näkökulmasta liioittelulta. Varsinkin kun synnytyskokemusta verrattiin MMS-tarinoissa raiskaukseen.
– Kun synnytysväkivallan teema oli laajasti esillä mediassa, vähitellen myös monet synnytyksen ammattilaiset tulivat siihen tulokseen, että tähän pitää suhtautua avoimesti ja pohtia, onko jotain, missä olisi syytä parantaa käytäntöjä. HUS perusti myös työryhmän pohtimaan tätä ilmiötä.
Suomalaiset aktivistit keräsivät lyhyessä ajassa kaksisataa tarinaa synnytysväkivallasta. Niistä 30 julkaistiin liikkeen nettisivuilla.
– Ensimmäiseksi täytyy korostaa, että ensisijaisena tarkoituksena ei ole vastustaa lääketieteellistä synnytyksenhoitoa, vaan puolustaa nimenomaan synnyttäjän itsemääräämisoikeutta, Vihreäsalo sanoo.
Mitä synnytysväkivalta tarkoittaa?
Mitä synnytysväkivalta sitten on käytännössä? Mitä tarkoittaa synnyttäjän itsemääräämisoikeus?
Vihreäsalon mukaan synnytyssairaaloissa on sosiaalisia käytäntöjä, jotka voivat saada aikaan kokemuksen nöyryytyksestä, häpeästä ja mitätöinnistä, jopa henkisestä ja fyysisestä väkivallasta.
– Kommunikoinnin vähäisyys ja kylmyys sekä hoitohenkilökunnan kivikasvoisuus ovat perusta, jolle synnytyksen väkivaltakokemukset rakentuvat, Vihreäsalo toteaa.
Synnyttäjälle tehdään asioita häneltä kysymättä ja häntä huomioimatta. Häntä saatetaan loukata sanallisesti, hänen toiveensa ja pelkonsa voidaan mitätöidä.
Synnytysväkivaltatarinoissa on myös esimerkkejä synnyttäjän ulkonäön arvostelusta. Painoa tai karvoja voidaan kommentoida tavalla, joka ei olisi missään muussa ympäristössä tai yhteydessä sosiaalisesti hyväksyttävää.
– Synnyttäjä voi kokea, että häntä ei pidetä ihmisenä siinä tilanteessa. Kontakti hoitohenkilökuntaan on epävarma tai katkennut. Synnyttäjä ei voi luottaa siihen, että jos hän pyytää apua tai sanoo, että joku asia ei tunnu hyvältä, se huomioitaisiin, Vihersalo kertoo.
– Kyse ei ole ainoastaan siitä, että joku hoitohenkilökunnasta on puhunut hiukan ikävästi jossakin yksittäisessä tilanteessa. Kyse on kokonaisvaltaisesta kokemuksesta, jossa synnytyssairaalan seinien sisälle tullessaan synnyttäjä yhtäkkiä muuttuu persoonattomaksi hoidettavaksi möhkäleeksi.
Synnytysväkivaltatarinoissa tulee usein esiin, että synnyttäjä on epätietoinen vuosien päästäkin, miksi häntä kohdeltiin nöyryyttävästi.
– Voi jäädä epäselväksi, onko kohtelulle ollut lääketieteellisesti perusteltava syy. Toimenpiteiden selittämisellä ja tarvittaessa pahoittelulla voitaisiin korjata paljon, palauttaa menetettyä kunnioitusta ja luottamusta.
Lue myös: Merjan synnytyspelko nousi uudelleen – nyt hän rauhoittaa itse itseään EFT-terapialla
Saako synnytyssairaalassa olla vihainen ja loukkaantunut?
Synnytyssairaaloiden sosiaalisia käytäntöjä voisi parantaa Vihreäsalon mukaan esimerkiksi niin, että koko hoitohenkilökunta ohjeistetaan noudattamaan kunnioittavan vuorovaikutuksen perusteita.
Tervehditään, katsotaan kohti, kuunnellaan, huomioidaan ja vastataan kysymyksiin. Toimenpiteistä tulisi kertoa mahdollisuuksien mukaan ennalta.
– Kyse on myös aika pienistä asioista. Traumaattisen kokemusten seuraukset eivät kuitenkaan ole vähäiset. Synnyttäjä ei aina pääse yli siitä, että synnytyskokemus palautuu vuosikymmentenkin jälkeen mieleen nöyryyttävänä.
Vihreäsalon mukaan suomalaisessa synnytyskulttuurissa elää vahvana ajatusmalli, että hyvä äiti ja hyvä synnyttäjä pitää fokuksen lapsessa. Hyvä synnyttäjä vaikenee ja on tyytyväinen, kun lapsi syntyy terveenä tai elossa.
– Onko naisella oikeus olla närkästynyt ja vihainen siitä, mikä ei mennyt hyvin ja mikä jätti fyysisiä tai henkisiä vaurioita, joiden kanssa hän joutuu elämään? Vihreäsalo kysyy.
Nykyisin synnyttäjät tiedostavat entistä selkeämmin omat tarpeensa ja osaavat vaatia, että heidän tarpeensa huomioidaan.
Kokemuksen näkökulmaa synnytyksessä on ryhdytty pohtimaan ja tutkimaan: Mikä vaikutus synnytyksellä on lapsen ja vanhempien varhaiseen vuorovaikutukseen sekä perheen hyvinvointiin.
Mistä muodostuu synnyttämisen häpeä?
Häpeä on otsikko sille kaikelle, mitä tapahtuu, kun joukkoon kuulumisen kokemus katkeaa.
Häpeää tunteva prosessoi, vieläkö yhteisö pitää hänestä kiinni. Vieläkö hänellä on lupa olla osa tätä yhteisöä.
Synnyttämisen häpeä kiteytyy ajatuksiin: En suoriutunut tästä synnytyksestä oikealla tavalla. En toiminut niin kuin tässä tilanteessa pitäisi toimia. Jäin yksin. Kukaan ei välitä, kun tarvitsen apua. Minulla ei ole mitään väliä.
– Kun ihmistä ei huomioida, joukkoon kuulumisen oikeutus katkaistaan. Sitä voi seurata alkukantainen kauhu yksin jäämisestä. Kun mukana on valta-asetelma, joka synnyttäjän ja hoitohenkilökunnan välillä väistämättä on, on hoitohenkilökunnan taito kohdella kunnioittavasti merkittävässä asemassa, samoin kunnioittamattomuuden kokemukset jättävät siinä tilanteessa syvän jäljen.
Vihreäsalolla palautuu mieleen tuokiokuva eräästä synnytysväkivaltatarinasta. Synnyttäjä oli kivuissaan ja pyysi apua. Hoitaja seisoi ikkunan luona pieni peili kädessään ja harjasi ripsiä.
Sairaalat ovat valtahierarkiaan perustuvia organisaatioita, joissa henkilökunta sosiaalistuu käyttämään valtaa suhteessa hierarkiassa alemmalla tasolla oleviin.
Onko synnyttäjä hierarkian huipulla vai alimmalla tasolla? Jos synnyttäjä on jollain tavalla ”erilainen”, putoaako hän hierarkian pohjalle?
– Synnyttäjän ei pitäisi joutua todistelemaan kelvollisuuttaan tai puolustamaan itseään. Asiantuntija-asemassa ja vastuussa olevan hoitohenkilökunnan tulisi kyetä toimimaan niin, ettei synnyttäjä joudu altavastaajan asemaan, Vihreäsalo sanoo.
Vihreäsalon mukaan synnytyssairaalan järjestelmän pitäisi olla eettisesti ja sosiaalisilta käytännöiltään niin selkeä, että jos joku poikkeaa hyvästä käytännöstä, muiden tulisi puuttua siihen välittömästi.
– Järjestelmän pitää sisältä käsin tiedostaa sosiaaliset käytäntönsä ja puuttua niihin. Jos puuttumista ei tapahdu, hoitohenkilökunnalla on tosi iso liikkumavara, missä tulee sopimattoman käytöksen raja vastaan.
Suuri osa kätilöistä tekee kutsumustyötä
Keiju Vihreäsalo on mukana Kamppailu synnytyksestä -tutkimushankkeessa, jossa tutkijat tarkastelevat suomalaista synnytyskulttuuria laajalta rintamalta. Hankkeen tutkimuksissa tulee esiin myös kätilötyön kutsumusluonne.
– Kätilöt ovat vahvasti omistautuneita ja lujilla. Synnytyksiä on ajettu pienemmistä yksiköistä suuriin ja äärimmilleen tehostettuihin sairaaloihin. Tästä on seurannut kätilöiden ahtaalle ajamista. Tehostaminen epäilemättä syö mahdollisuuksia kohdata synnyttäjä ja asettua vuorovaikutukseen synnyttäjän ja perheen kanssa.
Jos kätilö tulisi perheelle hieman tutuksi ennen synnytystä, sillä voisi olla suuri myönteinen vaikutus synnytyssairaalan vuorovaikutuskulttuuriin.
– Perheen ja kätilön välistä luottamusta sekä dynamiikkaa voisi rakentaa jo ennen synnytystä. Samalla voidaan varmistaa, että synnyttäjän toiveet ja pelot ovat siirtyneet synnytyksessä avustavan henkilön tietoon, Vihreäsalo pohtii.
Lue myös: Mieskätilö Juha: ”Olen auttanut lapsenlapseni maailmaan”
Kätilön ammatin erityinen luonne kaipaa lisää arvostusta. Kätilöt eivät ole synnytyssalirobotteja, joiden tulee kaiken aikaa tehdä jotain tehokasta.
– Voiko suuressa, äärimmilleen tehostetussa synnytyssairaalassa antaa paitsi lääketieteellisesti, myös psyykkisesti ja sosiaalisesti laadukasta hoitoa? Voivatko sairaanhoitajat ja kätilöt tehdä työtään niin hyvin kuin he haluaisivat sitä tehdä? Se on tärkeä ja iso kysymys pohdittavaksi.
Voiko suomalainen synnytys olla vieläkin parempi?
– Paraskaan hyvinvointipoliittinen systeemi ei ole valmis. Aina tulee asioita, jotka synnyttävät painetta uudistaa järjestelmää. Sitä on ajateltavana ikiliikkujana, joka muuttuu aina parempaan muuttuvan maailman mukana, Keiju Vihreäsalo sanoo.
Suomalaisessa synnytyskulttuurissa on käynnissä murrosprosessi, jossa neuvotellaan, voisiko synnytykseen sisältyä myös synnyttäjän itsemääräämisoikeus, sosiaalisen ja psyykkisen hyvinvoinnin huomiointi synnytyksen aikana. Pystyttäisiinkö vielä parempaan?
Samalla on nostettu esille rakenteellisen väkivallan ajatus.
–Luotan siihen, että suomalainen synnytyskulttuuri on matkalla vielä parempaan, Keiju Vihreäsalo sanoo.
– Muutos ei ole välttämättä nopeaa. Voi olla, että tarvitaan sukupolvimurros. Toisinaan joudutaan odottamaan henkilökunnan eläköitymisen myötä tapahtuvaa muutosta.
Muutospainetta syntyy jatkuvasti ja käsityksiä uudistetaan toistuvasti.
Esimerkkejä tästä ovat raiskaus avioliitossa, joka kriminalisoitiin vasta 1994 tai välilihan leikkaus, episiotomia, jonka rutiininomaisuus kyseenalaistettiin joitakin vuosia sitten. Välilihan leikkaus voi aiheuttaa naisille mm. pitkäaikaisia yhdyntä- tai virtsaamiskipuja ja nykyisin se tehdään yhä harvemmin.
Synnytyssairaalan vuorovaikutuskulttuurissa ei ole kyse pelkästään kohteliaisuudesta ja synnyttäjän tunteista. Joskus kommunikoinnin puute aiheuttaa riskitilanteita, kun tieto ei kulje ja hoitohenkilökunnalla on vähän tai väärää tietoa synnyttäjän tilanteesta.
– Synnyttäjä tarvitsee luottamuksen, että vuorovaikutuksen avulla side toisiin ihmisiin on koko synnytyksen ajan olemassa.
Kotiliesi.fi: Millaista oli kätilön arki vuosikymmeniä sitten? Näin kunnankätilö kertoo pula-ajan synnytyksistä
Kommentit (1)
Synnytyksen käynnistäjänä käytetty synteettinen oksitosiini ei vaikuta vain supistuksiin, vaan muuttaa myös potilaan mielialan herkemmäksi suggestiolle. Vaikutusta psyykeeseen ei mainita vaikutuksissa. Vastaavia huumeita käytetään mm. date rape -tapauksissa. Date rape on kriminalisoitu, mutta huumaaminen ja raiskaaminen synnytyksen yhteydessä normalisoitu, auktorisoitu tabu. Sairaalassa raiskattujen uhreja painostetaan käsittelemään asia raiskaajiensa kanssa, vaikka olisivat vielä itse henkihieverissä synnytyksestä.
Synnytysväkivalta koskettaa myös vauvaa. Kuten muukin lääkärissä tapahtuva ”hoito” piikityksistä ja äidistä erottamiesta hoitohenkilökunnan rutiinututkimuksiin, jotka suoritetaan siitä huolimatta, miten vauva niihin reagoi. Kyse on sekä fyysisestä että emotionaalisesta väkivallasta, tietoisesta kidutuksesta. Vauva ei ymmärrä ”kaiken varalta” suoritettuja toimenpiteitä, vaan vauvan kokemusmaailmassa toiminta on silkkaa väkivaltaa. Jokainen voi vain kuvitella, millaisen sanattoman turvattomuuden trauman aiheuttaa tulla pahoinpidellyksi ja emotionaalisesti laiminlyödyksi syntymästä lähtien. Vanhempia uhataan huostaanotolla vedoten vauvan turvallisen kehityksen vaarantamiseen, jos he eivät anna kiduttaa vauvaa.
Synnytykseen liittyvää väkivaltaa perustellaan ja oikeutetaan sillä, että asiat olivat ennen vielä pahemmin. Asenne on fundamentalistinen: suomessa 99% synnytyksistä tapahtuu sairaaloissa. Luku on korkein koko maailmassa. Terveydenhoitohenkilökuntaa pelätään ja heidän toimintansa nostetaan yli-inhimilliselle tasolle. Heidän ”asiakashankintansa” perustuu pelotteluun, pakkoon ja painostamiseen. Useimmilla aloilla tällaista toimintaa pidetään äärimmäisen epäeettisenä, mutta lääkäreillä ja sosiaaliviranomaisilla on valta kidnapata lapsi, jos heitä vastustaa.
Jos vauva itkee lääkärin toiminnan seurauksena, siihen ei reagoida. Mutta jos vauva itkee vanhemman hoidossa, se katsotaan vauvan tarpeiden laiminlyönniksi. Syntymään ja synnytykseen liittyvät traumat säilyvät eliniän, eikä valtio tarjoa tukea käsitellä niitä muiden, kuin raiskaavan tahon (lääketieteen edustajien) kanssa.