Synnytyspelkoiselta vietiin tukihenkilö: ”Lopulta mieheni marssi kiellosta huolimatta sairaalaan, ja kätilöt juoksivat perässä”

Synnyttäjän tukihenkilö ei ole korona-aikana voinut osallistua synnytykseen normaaliin tapaan. Synnytyspelkoinen äiti kertoo oman kokemuksensa. Kirjoitus oli mukana Kaksplussan synnytystarinakisassa.

Teksti Toimitus
Kuvat iStock
Synnyttäjän tukihenkilö ei saanut olla mukana koronan takia.
Korona-ajan synnytystarina kertoo siitä, kuinka pandemialla on myös toisenlaisia, kauaskantoisia vaikutuksia.

Laskettu aikani oli pari päivää sen jälkeen, kun korona-ajan tukihenkilörajoitukset lyötiin päälle. Olin ensisynnyttäjä, jota pelotti synnytys, mutta minut oli saatu pelkopolilla vakuutettua, että mieheni on tukenani koko ajan ja jos tarve vaatii, pääsen sektioon.

Lue myös: Synnytyspelko muuttui hädäksi saunan lauteilla

Miehen tuki evättiin. Olimme yhteydessä sairaalaan, sairaalaan johtoon, ministereihin ja vertaisperheisiin useiden tuhansien Facebook-ryhmässä. Mikään ei auttanut – lapsen isä pääsisi  synnytykseen  vain alatiesynnytyksen loppuvaiheessa.

Oli kauheaa itkeä asiaa kotona. Kieltäydyin vastaamasta enää hyvää tarkoittaviin tuttujen puheluihin, joissa voivoteltiin asiaa, sillä se teki oloni vielä kamalammaksi.

Synnyttäjän tukihenkilö odotti parkkihallissa synnytyksen käynnistymistä

Lopulta kaksi viikkoa yliajalla supistukset alkoivat päivää ennen sovittua käynnistystä. Ensimmäinen päivä meni supistellessa jatkuvasti tihenevään tahtiin. Lopulta puoliltaöin supistusten tullessa kolmen minuutin välein lähdimme sairaalaan.

Olimme valmistautuneet sopimalla mieheni kanssa, että hän olisi koko ajan parkkihallissa tavoitettavissa. Se lohdutti minua vähän, kun tiesin, ettei hän olisi kaukana.

Sain sairaalassa kipupiikin, mutta paniikki ja lääke lopettivat supistukset välittömästi. Näin olinkin kuullut – mikäli äiti ei koe olevansa turvassa, synnytys saattaa pysähtyä.

Käskin aamuyöllä mieheni kotiin nukkumaan. Sain ballongin aamupäivällä, ja pääsin kotiin lounaalle. Kotona lounaan jälkeen käydessäni sängylle lepäämään supistukset alkoivat jälleen.

Toinen päivä meni ensimmäisen lailla supistellen, ja illalla ballonki tuli ulos. Lähdimme jälleen sairaalaan. Muistan automatkan olleen kivulias, mutta auringonlasku oli huhtikuisessa illassa todella kaunis. Näytti siltä kuin kevät olisi tulossa.

Synnyttäjän tukihenkilö on normaalioloissa tärkeä osa synnytystä, ja syystä.

Äidin olo oli selvästi turvallisempi niinä hetkinä, joina oma puoliso sai olla läsnä. Kuvituskuva.

Sairaalassa en pystynyt kävelemään parkkihallista yksin hisseille ja sairaalaan. Mieheni joutui huutamaan kätilöille puhelimessa, jotta joku heistä suostui tulemaan pyörätuolin kanssa minua noutamaan.

Sairaalassa supistukset hiljenivät jälleen, niitä tuli enää 10 minuutin välein. Olin jo todella väsynyt ja mietin, kuinka jaksaisin valvoa seuraavankin yön, kun olin ollut lähes ilman unta jo pari viikkoa paniikin takia.

Ketään ei kiinnostanut synnytyspelkoni eikä se, että olin ensisynnyttäjä.

Minulta puhkaistiin kalvot. Jouduin sanomaan ”STOP”, kun hoitajat vain juttelivat keskenään niitä näitä ylitseni. Ketään ei kiinnostanut synnytyspelkoni eikä se, että olin ensisynnyttäjä. He näyttivät ajattelevan, että taas yksi synnyttäjä, jalat auki ja kalvot puhki.

Lue myös: Kokemuksia synnytyspelosta: ”Kehooni kajottiin ilman lupaa ja se ahdisti minua”

Annoin lopulta luvan, kun he vakuuttivat toimenpiteen olevan kivuton. Jälkikäteen harmittaa – olisi pitänyt vaatia tässä vaiheessa mies paikalle tai olla suostumatta mihinkään toimenpiteisiin ilman häntä. Koen, että minua ei kuunneltu, vaan olin täysin sairaalan armoilla.

Seuraavaksi minut johdateltiin ottamaan oksitosiinia suoneen, kun muutaman tunnin supistelu yksin synnytyssalissa ei avannut kohdunsuuta. Päinvastoin, minulle käytiin jatkuvasti toteamassa ”synnytys ei ole käynnissä”, vaikka olisi tarvinnut tukea pelkooni. Kysyin joka kerralla, milloin mieheni pääsee parkkihallista mukaan.

Oksensin päälleni ja laitteiden päälle, kun kukaan ei ollut auttamassa. Sitäkin vain mielestäni paheksuttiin ja tuhahdeltiin.

Mies marssi saliin kiellosta huolimatta, ja synnytys sai lisää vauhtia

Olin kertonut puhelimessa miehelleni, missä synnytyssalihuoneessa olin. Lopulta hänelle riitti ja hän soitti sairaalaan, kertoi vaimonsa olevan synnytyssalissa ja totesi tulevansa myös paikalle.

Hän marssi sisään ja kaksi kätilöä juoksi hänen perässään. Hän tuli sisään huoneeseeni ja olin itkeä helpotuksesta. Kiittelin vuolaasti kätilöitä.

– Jää nyt sitten kun tulit, mutta älkää kertoko kenellekään, he sanoivat miehelleni ja minulle, sillä synnytykseni ei ollut kivuista ja supisteluista huolimatta käynnissä.

Mieheni auttoi minua kestämään kivun ja otti vastaan oksennukset pussiin. Hän tarjosi minulle vettä ja auttoi liikkumaan. Tunnit hänen kanssaan olivat helppoja kivuista huolimatta.

Synnyttäjän tukihenkilö on voinut joutua odottamaan synnytyksen käynnistymistä parkkihallissa.

Lopulta puoliso ei enää suostunut odottelemaan autossa, vaan ryntäsi sairaalaan kiellosta huolimatta. Kuvituskuva.

Lopulta olin niin väsynyt että sanoin kätilölle, että nyt riittää, haluan sektion.

Kätilö kutsui lääkärin paikalle. Tämä oli minulle vihainen, sillä mitään lääketieteellistä syytä sektioon ei kuulemma ollut. Vastasin haluavani sektion joka tapauksesssa, sillä olin synnyttänyt jo yli kaksi vuorokautta.

Olin niin vihainen siitä pelosta mikä minulle oli aiheutettu, etten enää pystynyt ajattelemaan mitään muuta. Sain epiduraalin ja oksitosiini keskeytettiin. Jouduin odottamaan aamun seuraavaa lääkäriä, joka puhui minua ympäri. Hän sanoi, että lupaa vauvan syntyvän ennen vuoronsa loppua puoliltaöin.

Hänen kannustamanaan (ensimmäinen inhimillinen kohtaaminen sairaalassa) suostuin jatkamaan oksitosiinia ja alateitse synnyttämisen yrittämistä. Oksitosiinia pumpattiin suoneeni vielä seuraavat 15 tuntia, mutta mitään edistymistä ei tapahtunut.

Kamalinta supistellessa oli, että viimeiset 10 tuntia olin juomatta sektion vuoksi. Suuni oli aivan kuiva ja tuntui siltä, että kuolen janoon. Minuutin välein tulevat supistukset eivät juuri kuitenkaan enää tuntuneet kivuliailta epiduraalin vuoksi.

Lopulta kolmannen päivän iltana helpotus tuli: pääsin sektioon. Jouduin hyvästelemään mieheni ja kävelin sektioon yksin kätilön kanssa.

Yksin lapsivuodeosastolla

Vauva syntyi ja mietin vain miestäni ja sitä, kuinka onni oli viety meiltä. Itkin ilosta kuullessani vauvani äänen, mutta onni oli vain puolittaista. Vauva joutui tarkkailtavaksi omalle osastolleen kahdeksi yöksi ja minut kärrättiin sektion jälkeen yksin lapsivuodeosastolle. En enää nähnyt miestäni.

Mieheni toistelee, ettei ketään kiinnosta isä, eikä suostu tulemaan enää neuvolaan.

Synnytys ja lapsivuodeaika kipeänä ja yksin ilman apua olivat niin kamalat, että pystyin vasta vuotta myöhemmin pyytämään apua trauman käsittelyyn. Siihen asti neuvolassa vain hymyilin ja toistelin, että kaikki on hienosti.

Mieheni ei suostu enää tulemaan edes neuvolaan. Hän toistelee sitä, että ei ketään kiinnosta isä, mene sinä.

Lue myös: Synnytystrauma syntyy tilanteessa, jossa psyykkinen käsittelykyky ylittyy – trauma pitäisi aina hoitaa

Uusi lapsi suunnitteilla

Nyt alan voida jo paremmin, itken enää harvoin tapahtunutta ja olemme alkaneet suunnitella uutta lasta. Synnytystä en enää halua – voin mennä leikkaukseen ilman miestäni, mutta minua ja perhettä ei enää kohdella näin.

Toivon sydämeni pohjasta, että tämä teksti tavoittaa mahdollisimman monta synnytyssalissa työskentelevää ja ennen kaikkea sairaalan johdon, joka teki tämän päätöksen, että kun isät rajataan synnytyksistä, maailma pelastuu koronalta.

Toivon myös, että kaikki ne äidit ja perheet, jotka ovat saaneet asiasta traumoja, uskaltavat puhua ja hakea apua.

Lisäksi toivon, että tästä käsittämättömän huonosta päätöksestä opitaan. Isät ovat aivan yhtä tärkeitä vanhempia kuin äidit, ja heidän osallistuminen lapsensa synnytykseen on korvaamatonta.

Lue myös synnytystarinakilpailun 2021 voittajat:

Synnytystarinakisan voittaja: ”Oletko sinä puhelimessa?” kysyi lääkäri, kun piti alkaa ponnistaa – synnytin kaksoset kahdella eri tavalla

Synnytystarinakisan hopeasija: ”Lääkäri totesi, että nyt täytyy vauva työntää takaisin”

Kommentit

1 kommenttia

Suunniteltu sektio. Yksin leikkaussalissa, tympeä hoitaja ja kaksi lääkäriä jutteli keskenään viikonlopun asioista. Ikinä ole tuntenut itseäni niin yksinäiseksi ja pelokkaaksi. Isää ei enää ollut, mutta tukihenkilöä ei päästetty saliin.
Äärettömän kovat kivut tuli, joku komplikaatio kuulemma, voi voi. Monta tuntia valvonnassa ennen, kuin näin oman prinssini.
Kolmantena päivänä nostivat suihkuun ja jättivät selviytymään kivuista huolimatta, onneksi oli niin pieni suihku, että kun kaatusin seinää vasten, niin sain käsillä jotenkin itseni suoraksi.
Lähdin heti sairaalasta, kun kävellä pystyin, vastusteluista huolimatta. Oli sen verran ihme toimintaa osastolla.

En enää ikinä halunnut lapsia ja kaupan päälle todella ruma sektioarpi ja näin 19v jälkeen turha tehdä vatsalihaksia, koska aiheuttaa polttavaa kipua, mihin ei lääkkeet auta.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä