”Ponnistusvaiheessa kuulimme pamauksen” – röntgenissä Heini näki, kuinka häpyluut olivat revenneet erilleen

Lääkärit totesivat häpyluiden liitoksen menneen poikki ja luiden olevan harvinaisen kaukana toisistaan. Kirjoitus osallistui Kaksplussan synnytystarinakisaan.

Teksti Toimitus
Kuvat iStock
Häpyluun liitos repeytyi, mutta Heini oli onnellinen vauvan terveydestä.
"Olin vain onnellinen, ettei hänelle käynyt kuinkaan synnytyksessä."

”Synnytys alkoi spontaanisti supistuksilla 6. toukokuuta.

Lähdin kävelylle kalamarkkinoille vielä puolison kanssa, ja koko päivän supistukset jatkuivat säännöllisinä ja vain hieman kivuliaina.  Aamulla supistukset kuitenkin kovenivat ja tihentyivät enkä tuntenut pärjääväni enää kotona.

Lähdimme sairaalaan, jonne on kotoa matkaa 50 kilometriä. Sairaalalle kirjauduimme sisään noin yhdeltätoista. Olin tässä vaiheessa auennut  kolme senttiä.

Kätilön kehotuksesta lähdimme vielä sairaalan lähistölle kävelylenkille. Miestä nauratti ja hirvitti, kun jouduimme jokaisen supistuksen kohdalla pysähtymään, välillä jopa autotielle. Emme päässeet kovinkaan pitkälle, kun supistuksista oli alkanut tulla sen verran kivuliaita.

Pääsimme synnytyssaliin, vaihdoin vaatteet ja tutustuin huoneen tarjontaan. Sängyllä en jaksanut maata juuri ollenkaan, mutta jumppapallon totesin hyväksi. Sen päällä menivät lapsivedet.

Sain epiduraalin. Se oli kuin taivaan lahja. Lepäsin ja hengittelin. Sain suoristettua itseni sängyllä, sillä supistukset oli vieneet minut miltei sikiöasentoon kivusta.

Ponnistusvaihe kesti vajaan tunnin. Se eteni normaalisti, kunnes kätilö huomasi vauvan olevan virheasennossa. Aivan viime metreillä ponnistaessani kuulimme pamauksen. Tiesin että se tuli minusta, mutten tiennyt mitä tapahtui, lääkäri epäili että häntäluu murtui, ja käski jatkaa ponnistamista. Jatkoin ja lapsi syntyi.

Kivunlievityksen yhä ollessa voimakkaasti päällä, pystyin kätilön tuella laahautumaan suihkuun. Mutta en päässyt enää takaisin sängylle itse ilman apua. Ihmettelin kätilölle että tämä ei ole normaalia, jalat ei toimi kunnolla. Kätilö sitä ihmetteli hieman myös, mutta kun nyt päästään osastolle, niin pohditaan siitä sitten eteenpäin.

Osastolla sain vauvan syliini jälleen ja olo oli hyvä, vaikkakin lantio tuntui edelleen olevan hullusti puutunut ja kankea.

Yöllä kätilö tuli herättelemään minua vessaan mutta kun yritin nousta, en pystynytkään. Vasta kun kaksi kätilöä oli molemmin puolin ja nosti minut ylös sängyltä, pääsin ylös. Edelleenkään ei ollut kipua, vaan pikemminkin paineen tuntua. Seisoin heidän varassaan.

Kävely oli tuskaisen vaikeaa, joten he toivat sänkyni viereen kannettavan vessanpöntön. Mutta en päässyt kyykkyyn, ollenkaan, tuntui että halkean jos kyykkään. Sitten kätilötkin olivat jo sitä mieltä, että kaikki ei ole nyt hyvin.

Minut vietiin röntgeniin. Siellä nähtiin, että häpyluuliitos oli poikki.”

Sain koskea vauvaan vain, jos joku ojensi hänet minulle

”Lääkärit sanoivat, että luiden päät ovat harvinaisen kaukana toisistaan ja konsultoivat ortopedian lääkäriä, jotta tietäisivät miten jatketaan. Koko ajan jäi sellainen olo, että kukaan ei uskaltanut sanoa kuinka tätä kannattaisi lähteä hoitamaan. Koko tämän ajan imetin vauvaa. Makasin puoli-istuvassa asennossa tai makasin.

En pystynyt liikuttamaan lantiota tai jalkojani ollenkaan ilman kipuja. Hoitajat toivat vauvan syliini syömään ja kantoivat sänkyyn. En saanut nostettua vauvaa itse syliin, vaihdettua vaippaa, tai muutenkaan koskettua koko vauvaa ilman että joku ojensi vauvan minulle.

Hoidoksi määrättiin viikon vuodelepo ja toive oli, että repeymä kuroutuisi silloin umpeen. Jos ei, olisi todennäköisesti edessä leikkaus. Koko ajan minulla oli epätodellinen olo. Ymmärsinkö varmasti kaiken?

Minuun asennettiin katetri ja alettiin puhua, että suolistokin pitäisi saada toimimaan synnytyksen jälkeen. Fysioterapeutti puhui vieressäni ääneen vaihtoehtoja. Vaippa? Alusastia? Mutta miten sekin toimisi. Häpyluuliitosta ei saisi rasittaa, vaippa olisi ehkä paras vaihtoehto.

Olin täysin murtunut ja kieltäydyin ehdottomasti vaipasta. En missään nimessä tulisi pukemaan sellaista ylleni. En ikinä.

Jouduin jopa hieman pakokauhun valtaan. Olin häpeissäni ja kauhuissani ajatuksesta että minun tarvitsisi kaiken lisäksi suoriutua vielä tällaisesta. Alusastiasta, 26-vuotias nainen.

Itkin paljon tuolloin. Join väkisin ummetuslääkettä koska minulle painotettiin, että en voi olla kakkaamatta koko viikkoa.

Vuodelepo jo itsessään hidastuttaa suolen toimintoa, ja nyt kamppailin vielä henkisellä tasolla siitä ajatuksesta, että kakkaan sängylläni alusastiaan. En saa edes pyyhittyä itse. Olin kuolla häpeästä.

Häpyluuliitoksen repeymä tarkoitti Heinille pakkolepoa ja itkuista sairaala-aikaa.

Häpyluuliitoksen repeymä tarkoitti Heinille pakkolepoa ja itkuista sairaala-aikaa. Kuvituskuva.

Tuli äitienpäivä ja sain esikoisen ja mieheni vierailulle! Mutta sydämeni särkyi, kun jouduin varoittamaan esikoistani ettei hyppää sängylle äidin päälle. Poika pelästyi, ei uskaltanut tulla lähelle ollenkaan. Kysyi koska pääsen kotiin. Itkin tuona iltana ja tunsin tukehtuvani koti-ikävään.”

Iloa, eloa! -blogi: Kotisynnytyskertomus – ihan erilainen kuin edellinen

Häpyluiden liitoksen repeymä on kamalin kokemukseni

”Kun vuodelepo vihdoin loppui, turhauduin, sillä en vieläkään päässyt liikkumaan kunnolla. Vasta kymmenisen päivää synnytyksen jälkeen pääsin suihkuun. Olin niin onnellinen, että itkin. Pääsin sängystäni pois hetkeksi! Laitoin oikein deodoranttia ja letitin tukkani.

Samalla hoitajat saivat lakanat vaihdettua ensimmäisen kerran synnytyksen jälkeen.

Sain mukavan huonetoverinkin siinä kohtaa. Hän oli tullut synnyttämään neljättä lastaan. Meillä oli verhokin välillä auki kun juteltiin, se oli mukavaa. Tunsin lämpöä, kun hän kauhisteli ja pahoitteli omaa synnytystäni ja siitä seurannutta tapaturmaa. Sain myötätuntoa!

Pääsin lähtemään kotiin kolme viikkoa synnytyksen jälkeen. Lähdin kävelykeppien varassa. Ja kun lähdin, en osannut ajatella mitään muuta kuin kotiin pääsyä. Minulla oli kiire kotiin. Halusin pois sairaalasta mahdollisimman pian.

Otin vastaan kotiavun jota tarjottiin, en vauvan hoitoon vaan esikoisen viihdyttämiseen. Että hän pääsisi puistoon, häneen kiinnittäisi joku aikuinen huomiota kun minä en sitä pystynyt tekemään miehen ollessa töissä.

Vähättelin oloani, vähättelin sitä luullakseni jo osastolla. Kyllä minä pärjään. Ja kuitenkin nyt kolmen vuoden jälkeen kun muistelen synnytystä ja sen jälkeistä aikaa, se on edelleen kamalinta, mitä olen kokenut.

Ortopedian osastolla puoli vuotta synnytyksen jälkeen kontrollissa todettiin että olen palautunut täydellisesti. Ihan vain kyselemällä oloja ja tuntoja liikkuessa. Sain luvan synnyttää jatkossakin alateitse fyysisten meriittien puolesta.

Odotan nyt kolmatta lasta.

Onneksi tapahtunut ei vaikuttanut tunteisiini vauvaa kohtaan mitenkään negatiivisesti. En syyttänyt vauvaa tapahtuneesta milloinkaan. Olin vain onnellinen, ettei hänelle käynyt kuinkaan synnytyksessä.”

Heini Laurén

Lue myös: Viimeisin synnytykseni olikin korjaava kokemus – Äiti ja Melukylän lapset -blogi

Kommentit

2 kommenttia
Avatar

Non ni, synnytyksen kesto 97 tuntia ja seurauksena pään muoto vaihtunut. Olisiko kenties aivovaurio? Ja saanko arvata, vastuuta pakoiltiin synnytyssairaalassa. Olisiko sektio kenties tehty liian myöhään. Hyvä suomi paskalandiahymni sen kunniaksi soitettuna.

Avatar

No niin, mitä kertomuksista voi todeta, helpommalla pääsee jos ei tule raskaaksi sitä ensimmäistäkään kertaa. Heillä oli sinänsä hyvä tuuri, että sairaalahenkilöstö sentään oli asiallisesti toimivaa suhteessa vaivojen vakavuuteen. Aina ja jokaisen kohdalla sellaista hyvää tuuria ei ole kun puhutaan synnytyssairaaloista.

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi

Yhteistyössä