Adoptiota harkitsevien/alkutaipaleella olevien oma topic.
- Viestiketjun aloittaja Johanna72
- Ensimmäinen viesti
Moi, pitkästä aikaa.
Mä meinasin jo monta kertaa kysyä, katsoiko kukaan sitä ohjelmaa. Mutta en oikein osannut muotoilla sanoiksi. Siis niitä ajatuksia, joita se ohjelma on minussa aiheutti.
Mullakin jäi tosi negatiivinen olo siitä keskustelusta. Ehkä etenkin sen takia, että siinä puhuttiin siitä, kuinka adoptoitavaksi on koko ajan vähemmän lapsia. Etenkin kehittyvissä maissa tilanne on sillätavalla parempi, että lapset saavat yhä useammin uuden kodin kotimaastaan ja ulkomaille annetaan vain viimeisenä vaihtoehtona. Eli pelottaa omasta puolesta, herättelenkö toiveita äitiydestä ihan turhaan.
Meillä on nyt kolme kuukautta neuvontajonoa takana, vielä vuosi edessä. Tuntuu kyllä tosi epäreilulta, että täällä neuvontaan pääsy kestää näin kauan. Mä en voi vieläkään ymmärtää miten voi olla näin eriarvoisessa asemassa eri paikkakunnat.
Mutta kiitos Levotontulppaani kauniista sanoista, yritän hokea niitä itselleni.
Voimia kaikille lastaan kotiin odottaville äideille.
Mä meinasin jo monta kertaa kysyä, katsoiko kukaan sitä ohjelmaa. Mutta en oikein osannut muotoilla sanoiksi. Siis niitä ajatuksia, joita se ohjelma on minussa aiheutti.
Mullakin jäi tosi negatiivinen olo siitä keskustelusta. Ehkä etenkin sen takia, että siinä puhuttiin siitä, kuinka adoptoitavaksi on koko ajan vähemmän lapsia. Etenkin kehittyvissä maissa tilanne on sillätavalla parempi, että lapset saavat yhä useammin uuden kodin kotimaastaan ja ulkomaille annetaan vain viimeisenä vaihtoehtona. Eli pelottaa omasta puolesta, herättelenkö toiveita äitiydestä ihan turhaan.
Meillä on nyt kolme kuukautta neuvontajonoa takana, vielä vuosi edessä. Tuntuu kyllä tosi epäreilulta, että täällä neuvontaan pääsy kestää näin kauan. Mä en voi vieläkään ymmärtää miten voi olla näin eriarvoisessa asemassa eri paikkakunnat.
Mutta kiitos Levotontulppaani kauniista sanoista, yritän hokea niitä itselleni.
Voimia kaikille lastaan kotiin odottaville äideille.
Onneliina, mä oon vihainen sun puolesta! Täysin kohtuutonta, et voi joutua odottamaan pelkkää neuvontaan pääsyä 1v3kk, ymmärsinkö oikein? En kyllä tiedä meidän kohdaltakaan, kuinka kauan menee, mut ensi viikolla on soittoaika, jolloin selviää milloin eka neuvonta on. Käämit palaa, jos menee kauemmin kuin 2 kuukautta :headwall: Eli sitten olis kulunut 7kk infosta ekaan neuvontaan. Pitkä aika sekin. Pitäis olla kyllä joku laki, mikä takais tasa-arvoisuuden eri paikkakuntien välillä...
Kimppa
Mäkin katsoin Inhimillisen tekijän ja mustakin se oli jotenkin ehkä liiankin(?) negatiivissävytteinen (tai sitten oli tarkoituskin..?). On tietenkin hyvä, että adoption haastavuus tuodaan esiin, mutta luulisi sen selviävän aika pian kun adoptiosta alkaa selvittää asioita tai ainakin sitten neuvonnassa.
Sen ajatuksen ohjelma kirkasti minulle, että adoptoitu lapsi on aina erityis- ja todennäköisesti erityistarpeinen lapsi. Sitä alkuperäistä hylkäämiskokemusta ja mahdollisesti muitakin laiminlyöntejä ei ikinä saa kokonaan pyyhkäisty pois.
Mutta silti musta ohjelma oli tosi negatiivinen, koska uskon, että suurimmalla osalla adoptioperheitä arki sujuu ihan hyvin, lapsi tuntee olevansa rakastettu jne. "Olen adoptoitu" ei siis ole koko ajan tapetilla, vaan "haihtuu" taustalle (Onnian ajatuksia mäkin mietin). Voi tietenkin sitten pompata esiin vahvastikin elämän taitekohdissa.
Jotenkin sen adoptoidun naisen ajatuksista tuli aina mieleen (kuten hän itsekin sanoi), että noidenhan asioiden kanssa jokainen äiti painii. Miten hän koki vastuun vauvasta painavaksi ja ahdistavaksikin toisinaan jne.
Uskon että haastavaa a-lapsen kasvattaminen usein on, mutta toivon ainakin että suurin osa adoptiotarinoista olisi "onnellisia" tarinoita ja perheet viettävät normaalia elämää...
Sen ajatuksen ohjelma kirkasti minulle, että adoptoitu lapsi on aina erityis- ja todennäköisesti erityistarpeinen lapsi. Sitä alkuperäistä hylkäämiskokemusta ja mahdollisesti muitakin laiminlyöntejä ei ikinä saa kokonaan pyyhkäisty pois.
Mutta silti musta ohjelma oli tosi negatiivinen, koska uskon, että suurimmalla osalla adoptioperheitä arki sujuu ihan hyvin, lapsi tuntee olevansa rakastettu jne. "Olen adoptoitu" ei siis ole koko ajan tapetilla, vaan "haihtuu" taustalle (Onnian ajatuksia mäkin mietin). Voi tietenkin sitten pompata esiin vahvastikin elämän taitekohdissa.
Jotenkin sen adoptoidun naisen ajatuksista tuli aina mieleen (kuten hän itsekin sanoi), että noidenhan asioiden kanssa jokainen äiti painii. Miten hän koki vastuun vauvasta painavaksi ja ahdistavaksikin toisinaan jne.
Uskon että haastavaa a-lapsen kasvattaminen usein on, mutta toivon ainakin että suurin osa adoptiotarinoista olisi "onnellisia" tarinoita ja perheet viettävät normaalia elämää...
Katsoin tuon ohjelman silloin kun se tuli ensimmäisen kerran. Varmasti jokainen heistä puhui totta omalla kohdallaan ja monen muunkin elämässä samat asiat voivat olla totta. Mutta ne adoptioperheet joiden kanssa olen jutellut, ovat olleet lapsistaan kovin onnellisia ja vaikka lapsilla usein on erityistarpeita, niistä on selvitty. Esimerkiksi suhde ruokaan voi joillakin adoptiolapsilla olla kovin vaikea tai lapsi nukkuu huonosti tai on kovin vilkas. Itse ajattelen että on tärkeää tiedostaa se, että adoptiolapsen kanssa elämä voi joiltakin osin olla erilaista kuin biolapsen kanssa mutta suurimmaksi osaksi on varmasti ihan tavallista lapsiperhe-elämää. Onhan biolapsillakin monia erityistarpeita, toinen on ujompi ja toinen rohkeampi, on allergioita ja vakavampiakin sairauksia..Alkuperäinen kirjoittaja Onnia:
Meillä näitä asioita on sivuttu neuvonnassa, mutta onhan se aika nopeatempoista kuitenkin kun pitää käydä niin paljon asioita läpi, että työntekijä pystyy kirjoittamaan meistä kotiselvityksen. Itse olen ajatellut lapsen kanssa pitää adoptio-asiaa esillä aluksi ihan vauvakirjojen ja valokuva-albumeiden kautta. Esim. Pelalla on sellainen minun kirjani, jota voi yhdessä täyttää. Voisimme lukea kirjoja aina yhdessä ja kirjat olisivat saatavilla niin, että lapsi voisi aina itsekin pyytää omaa kirjaansa luettavaksi ja katsottavaksi. Kyselyiässä alkaa sitten varmasti tulla vaikeampia kysymyksiä, ja siinä vaiheessa täytyy avoimesti jaksaa kertoa asioista aina uudelleen ja uudelleen. Ehkäpä asia sitten taas unohtuu ja aktivoituu myöhemmin. Mutta luulen, että pohjatyö on tärkeää, adoptiokeskustelua on vaikea aloittaa ison lapsen kanssa jos siitä ei juurikaan ole aiemmin puhuttu.
Kotitehtäviin emme ole saaneet ohjeita. Minä olen kirjoitellut pitkiä pohdintoja ja mies lähinnä listannut sanoja
. Neuvontakerroilla minulta ei sitten olekaan paljon kyselty kun kuulemma lukee jo hyvin paperilla, mutta miestä on tentannut enemmän... No, olen minäkin siellä saanut puhua . Luulen että neuvonnat eroavat aika paljon eli eri pareilla painottuu erilaiset asiat, meillä esim. se että meillä on jo ennestään lapsia (heidän luonteensa, hoitojärjestelyt, meidän jaksaminen kolmen lapsen kanssa jne). Yli vuoden neuvontajono Helsingissä on uskomaton asia! Täytyykö ihmisen mihinkään muuhun palveluun odottaa niin kauan? Luulisi, että Helsinki pitäisi velvoittaa ostamaan neuvontapalvelua muualta, jos ei itse pysty tarjoamaan aloitusta kohtuullisessa ajassa. Tällaista lakia ei tietenkään ole, mutta pitäisi olla!!! Kuulin kyllä huhua että jotkut ovat itse ostaneet neuvontaa, mutta enempää en osaa asiasta kertoa. Todistettavasti ainakin yksi pari on näin tehnyt.
Uskon että adoptioäitien jaksamiseen vaikuttaa paljon se, kuinka paljon tukea saa muilta. Vaikka lapsella/lapsilla olisi paljonkin erityistarpeita, uskoisin itse jaksavani koska saan paljon tukea mieheltäni eli hän hoitaa lapsiamme yhtä lailla kuin minäkin ja pidän itselläni myös muuta elämää ja omia ystäviä sekä tapaan paljon muita lapsiperheystäviä. Haluaisin pitää yhteyttä myös muihin adoptioperheisiin. Ja isovanhemmat ovat tietysti välillä apuna.
Muistanko siitä Iljan äidiksi -kirjasta oikein, että Iljan äiti väsyi, koska yritti tehdä niin paljon itse ja oli lähes aina kahdestaan Iljan kanssa? Minä olen jo huomannut näiden kahden biolapsen kanssa että monta päivää en jaksa olla heidän kanssa pelkästään kotona, vaan
on päästävä tapaamaan muita lapsiperheitä tai jos lapset ovat sairaita, niin ainakin sitten illalla täytyy päästä lenkille tai kauppaan ilman lapsia. Ja toisten äitien kanssa puhun puhelimessa pitkin päivää jos tapaamiset ei muuten onnistu. Adoptioäitinä voi ehkä olla kynnys mennä äitiryhmiin kun ei voi itse puhua synnytysjuttuja tai kaikilla muilla on ihan pienet vauvat tms., mutta jos kokee jutteluryhmät vaikeina, niin onhan muskareita ja äiti-lapsi -jumppiakin joissa voi tutustua muihin perheisiin. Ja SRK:n kerhotkin on kivoja isomman kanssa, koska niissä on ohjelmaa.
Mutta adoptiolapsen kanssa juuri alku voi olla vaikeaa, koska hän ehkä aluksi vaatii niin paljon läsnäoloa ja ehkä ei ole valmis menemään vielä ihmisten ilmoille, esim. ahdistuu uusista paikoista ja ihmisistä. Siinä alussa toiset adoptioperheet ovat varmasti paras tuki.
Pienetkin ongelmat voivat muuttua niin kovin isoiksi jos niitä pyörittelee vain omassa mielessä. Mutta jos voi jutella toisen adoptioäidin kanssa niin huomaa, että ovathan muutkin selvinneet. Ehkä nämä "pelotteluohjelmat" ovat hyväksi siinä mielessä, että voi pohtia valmiiksi sitä, löytyykö tukiverkkoja ja millaisia mahdollisuuksia olisi sitten mennä eteenpäin jos itse meinaa väsähtää lapsen kanssa. Vaikka lopulta kaikki voi mennä varsin mukavasti!
Muistanko siitä Iljan äidiksi -kirjasta oikein, että Iljan äiti väsyi, koska yritti tehdä niin paljon itse ja oli lähes aina kahdestaan Iljan kanssa? Minä olen jo huomannut näiden kahden biolapsen kanssa että monta päivää en jaksa olla heidän kanssa pelkästään kotona, vaan
on päästävä tapaamaan muita lapsiperheitä tai jos lapset ovat sairaita, niin ainakin sitten illalla täytyy päästä lenkille tai kauppaan ilman lapsia. Ja toisten äitien kanssa puhun puhelimessa pitkin päivää jos tapaamiset ei muuten onnistu. Adoptioäitinä voi ehkä olla kynnys mennä äitiryhmiin kun ei voi itse puhua synnytysjuttuja tai kaikilla muilla on ihan pienet vauvat tms., mutta jos kokee jutteluryhmät vaikeina, niin onhan muskareita ja äiti-lapsi -jumppiakin joissa voi tutustua muihin perheisiin. Ja SRK:n kerhotkin on kivoja isomman kanssa, koska niissä on ohjelmaa.
Mutta adoptiolapsen kanssa juuri alku voi olla vaikeaa, koska hän ehkä aluksi vaatii niin paljon läsnäoloa ja ehkä ei ole valmis menemään vielä ihmisten ilmoille, esim. ahdistuu uusista paikoista ja ihmisistä. Siinä alussa toiset adoptioperheet ovat varmasti paras tuki.
Pienetkin ongelmat voivat muuttua niin kovin isoiksi jos niitä pyörittelee vain omassa mielessä. Mutta jos voi jutella toisen adoptioäidin kanssa niin huomaa, että ovathan muutkin selvinneet. Ehkä nämä "pelotteluohjelmat" ovat hyväksi siinä mielessä, että voi pohtia valmiiksi sitä, löytyykö tukiverkkoja ja millaisia mahdollisuuksia olisi sitten mennä eteenpäin jos itse meinaa väsähtää lapsen kanssa. Vaikka lopulta kaikki voi mennä varsin mukavasti!
Ai hitsi, mulla on mennyt ihan kokonaan ohi tää haastattelu. En nykyään juurikaan tv:ta katso, niin ei sitten bongaa ohjelmistosta helmiäkään. Mainostakaahan jatkossa täällä, jos huomaatte jotain aiheeseen liittyvää ohjelmaa!
Kuulostaa kyllä törkeältä tuo yli vuoden odotus neuvontaan. Tulee kamalan pitkä aika lapsenodotukselle, varsinkin, jos kyseessä on eka lapsi!
Meillä ei ainakaan ekan kerran jälkeen annettu mitään kotitehtävää, saa nähdä, saadaanko jatkossakaan. Tekisinkin ihan mielelläni niitä, varmaan saisin paremmin tärkeät asiat esille kuin siinä parin tunnin puheripulissa, jonka vallassa neuvontakerrat menevät... Mutta neuvojat kertoivat sen verran, että meidän tapaamisillamme on aina joku teema. Muistaakseni ensi kerralla käsitellään meidän omaa lapsuuttamme ja menneisyyttämme, sitä seuraavalla kasvatustapojamme jne. Ekalla kerralla lähinnä yritettiin luoda itsestämme jonkinlaista mielikuvaa neuvojille, ketä olemme, mistä tulemme, motiivit adoptioon jne.
Noista adoptiolasten erityisongelmista, mä en ole vielä asiaan mitenkään syvällisesti perehtynyt. Jonkin verran kyselimme neuvojilta, että mitä on odotettavissa. Sanoivat, että ongelmat ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin suomalaisilla lastensuojelun "asiakkailla". Oppimisvaikeudet, kiintymisen häiriöt ja kehitysviiveet ainakin mainitsivat melko tyypillisinä piirteinä. Se, mitä kukakin lapsi avuksi tarvitsee, onkin sitten kuulemma erittäin yksilöllistä. Mikä toimii toiselle, ei toimikaan toiselle. Henk.koht mä varaudun haasteeseen. Jos sitä ei tulekaan, olenpa sitten ainakin iloisesti yllättynyt.
Hauska juttu tähän liittyen tuli mieleen tuosta Iljan äidiksi kirjasta. Meiltä kysyttiin neuvonnassa, että millaisia meidän lapset ovat, ovatko haastavia vai kilttejä vai jotain siltä väliltä. Me katsottiin miehen kanssa toisiamme vähän hölmistyneinä, että kaaaiii ne ihan normaaleja lapsia on, ainakin meidän mielestä. Vähän vilkkaamman puoleisia naperoita ehkä. Tämän jälkeen luin Aholan ahdistuksesta, kun joutui ensimmäistä kertaa elämässään tilanteeseen, jossa lapsi käyttäytyy todella uhmakkaasti, ja hänet joutui JOPA kantamaan pois hiekkalaatikolta kirkuvana ja potkivana nyyttinä. Tuttua huttua sanon minä. Mitä tästä opimme? Toisen mielestä haastava lapsi voi olla toiselle ihan normikakru. Ei siis kannata lyyhistyä pelkojen alle etukäteen.
Kuulostaa kyllä törkeältä tuo yli vuoden odotus neuvontaan. Tulee kamalan pitkä aika lapsenodotukselle, varsinkin, jos kyseessä on eka lapsi!
Meillä ei ainakaan ekan kerran jälkeen annettu mitään kotitehtävää, saa nähdä, saadaanko jatkossakaan. Tekisinkin ihan mielelläni niitä, varmaan saisin paremmin tärkeät asiat esille kuin siinä parin tunnin puheripulissa, jonka vallassa neuvontakerrat menevät... Mutta neuvojat kertoivat sen verran, että meidän tapaamisillamme on aina joku teema. Muistaakseni ensi kerralla käsitellään meidän omaa lapsuuttamme ja menneisyyttämme, sitä seuraavalla kasvatustapojamme jne. Ekalla kerralla lähinnä yritettiin luoda itsestämme jonkinlaista mielikuvaa neuvojille, ketä olemme, mistä tulemme, motiivit adoptioon jne.
Noista adoptiolasten erityisongelmista, mä en ole vielä asiaan mitenkään syvällisesti perehtynyt. Jonkin verran kyselimme neuvojilta, että mitä on odotettavissa. Sanoivat, että ongelmat ovat hyvin pitkälti samanlaisia kuin suomalaisilla lastensuojelun "asiakkailla". Oppimisvaikeudet, kiintymisen häiriöt ja kehitysviiveet ainakin mainitsivat melko tyypillisinä piirteinä. Se, mitä kukakin lapsi avuksi tarvitsee, onkin sitten kuulemma erittäin yksilöllistä. Mikä toimii toiselle, ei toimikaan toiselle. Henk.koht mä varaudun haasteeseen. Jos sitä ei tulekaan, olenpa sitten ainakin iloisesti yllättynyt.
Hauska juttu tähän liittyen tuli mieleen tuosta Iljan äidiksi kirjasta. Meiltä kysyttiin neuvonnassa, että millaisia meidän lapset ovat, ovatko haastavia vai kilttejä vai jotain siltä väliltä. Me katsottiin miehen kanssa toisiamme vähän hölmistyneinä, että kaaaiii ne ihan normaaleja lapsia on, ainakin meidän mielestä. Vähän vilkkaamman puoleisia naperoita ehkä. Tämän jälkeen luin Aholan ahdistuksesta, kun joutui ensimmäistä kertaa elämässään tilanteeseen, jossa lapsi käyttäytyy todella uhmakkaasti, ja hänet joutui JOPA kantamaan pois hiekkalaatikolta kirkuvana ja potkivana nyyttinä. Tuttua huttua sanon minä.
Mitä tästä opimme? Toisen mielestä haastava lapsi voi olla toiselle ihan normikakru. Ei siis kannata lyyhistyä pelkojen alle etukäteen.
Kimppa
"Tämän jälkeen luin Aholan ahdistuksesta, kun joutui ensimmäistä kertaa elämässään tilanteeseen, jossa lapsi käyttäytyy todella uhmakkaasti, ja hänet joutui JOPA kantamaan pois hiekkalaatikolta kirkuvana ja potkivana nyyttinä. Tuttua huttua sanon minä. Mitä tästä opimme? Toisen mielestä haastava lapsi voi olla toiselle ihan normikakru. Ei siis kannata lyyhistyä pelkojen alle etukäteen. "
Joo, ihan peace of cake, jos muksu noin uhmaa On sitä kantamista tullut harjoiteltua eikä se ole meitäkään sen enempää järkyttänyt..
Joo, ihan peace of cake, jos muksu noin uhmaa
On sitä kantamista tullut harjoiteltua eikä se ole meitäkään sen enempää järkyttänyt.. Mekin katsottiin miehen kanssa inhimillistä tekijää ja keskusteltiin pitkään juuri sen jättämästä ankeasta kuvasta. Osittain siksi laitoin tuohon yllä olevaan esittelyyni sen "ehjäksi rakastamisen". Mitenkään aliarvioimatta adoptiolasten hylkäämiskokemuksen vaikutuksia myöhemmässä elämässä, uskallan kuitenkin epäillä sitä, että kaikilla adoptoiduilla lapsilla olisi koko elämänsä hankaluuksia juuri sen takia.
Minusta tuntuu, että lähes kaikilla ihmisillä on moniakin kertoja elämässään tilanteita, joihin pitää etsiä syytä lapsuudesta, menneisyydestä. Itsellänikin, vaikka olen ihan tavallisesta perheestä, jossa on edelleenkin suunnilleen raittiit ja järjissään olevat vanhemmat. Ikävä kyllä saatan itsekin jättää lapsilleni, jo olemassa oleville ja mahdollisesti tuleville, jonkin trauman, joka myöhemmin vaikuttaa heidän kykyynsä selvitä vaikeista tilanteista ja elämänmuutoksista. Toivottavasti osaan toimia niin rakastavasti ja oikein, etten aiheuta mitään peruuttamatonta vahinkoa, mutta virheitä ja huonoja päiviä en edes viitsi uskotella voivani välttää. Joskus riittää se yksi väärin valittu sana, jonka lapsi muistaa koko lopun ikänsä. Vastapainoksi tiedän kuitenkin pystyväni antamaan niin paljon rakkautta, syliä, lämpöä, hellyyttä ja hyvän ihmisen esimerkin, että luotan lapsistani tulevan myöskin hyviä ihmisiä, jotka pystyvät jatkamaan kasvamistaan myös aikuisena.
Saattaahan olla, että ajatteluni on vain tapa suojautua liian ikäviltä tosiasioilta. Mutta siinä tapauksessa se on kai välttämätöntä biolasten ja adoptoitujen vanhemmille. Mitä järkeä olisi ryhtyä elämänmittaiseen projektiin, joka on tuomittu epäonnistumaan? Ei kai kukaan ihminen edes harkitse lapsen tekemistä/saamista, jos ei usko voivansa huolehtia siitä, että lapsesta tulee onnellinen?
Toisaalta tunnen joten kuten kaksi aikuista ihmistä, jotka molemmat on adpotoitu vauvana. Kumpikaan ei kiellä adoption koskaan aiheuttaneen mitään pohdintaa. Mutta kumpikaan ei ilmeisesti juurikaan mieti adoptiota tai koettua hylkäämistä vaikeuksia kohdatessaan. Tai ainakaan pidä sitä syynä niihin. En tietysti voi ihan satavarmasti tietää, mitä kenenkin päässä liikkuu, mutta kuitenkin. Kovasti normaaleilta ja onnellisilta vaikuttavat nämä kaksi.
Toivottavasti en loukkaa kenenkään adoptoidun tunteita, en tosiaankaan tarkoita sitä. Mutta haluan lujasti uskoa, että meillä vanhemmilla on mahdollisuus onnistua siinä, mikä on meille kallisarvoisinta: Antaa lapsillemme hyvä ja onnellinen elämä.
Minusta tuntuu, että lähes kaikilla ihmisillä on moniakin kertoja elämässään tilanteita, joihin pitää etsiä syytä lapsuudesta, menneisyydestä. Itsellänikin, vaikka olen ihan tavallisesta perheestä, jossa on edelleenkin suunnilleen raittiit ja järjissään olevat vanhemmat. Ikävä kyllä saatan itsekin jättää lapsilleni, jo olemassa oleville ja mahdollisesti tuleville, jonkin trauman, joka myöhemmin vaikuttaa heidän kykyynsä selvitä vaikeista tilanteista ja elämänmuutoksista. Toivottavasti osaan toimia niin rakastavasti ja oikein, etten aiheuta mitään peruuttamatonta vahinkoa, mutta virheitä ja huonoja päiviä en edes viitsi uskotella voivani välttää. Joskus riittää se yksi väärin valittu sana, jonka lapsi muistaa koko lopun ikänsä. Vastapainoksi tiedän kuitenkin pystyväni antamaan niin paljon rakkautta, syliä, lämpöä, hellyyttä ja hyvän ihmisen esimerkin, että luotan lapsistani tulevan myöskin hyviä ihmisiä, jotka pystyvät jatkamaan kasvamistaan myös aikuisena.
Saattaahan olla, että ajatteluni on vain tapa suojautua liian ikäviltä tosiasioilta. Mutta siinä tapauksessa se on kai välttämätöntä biolasten ja adoptoitujen vanhemmille. Mitä järkeä olisi ryhtyä elämänmittaiseen projektiin, joka on tuomittu epäonnistumaan? Ei kai kukaan ihminen edes harkitse lapsen tekemistä/saamista, jos ei usko voivansa huolehtia siitä, että lapsesta tulee onnellinen?
Toisaalta tunnen joten kuten kaksi aikuista ihmistä, jotka molemmat on adpotoitu vauvana. Kumpikaan ei kiellä adoption koskaan aiheuttaneen mitään pohdintaa. Mutta kumpikaan ei ilmeisesti juurikaan mieti adoptiota tai koettua hylkäämistä vaikeuksia kohdatessaan. Tai ainakaan pidä sitä syynä niihin. En tietysti voi ihan satavarmasti tietää, mitä kenenkin päässä liikkuu, mutta kuitenkin. Kovasti normaaleilta ja onnellisilta vaikuttavat nämä kaksi.
Toivottavasti en loukkaa kenenkään adoptoidun tunteita, en tosiaankaan tarkoita sitä. Mutta haluan lujasti uskoa, että meillä vanhemmilla on mahdollisuus onnistua siinä, mikä on meille kallisarvoisinta: Antaa lapsillemme hyvä ja onnellinen elämä.
Hmm... Olen samaa mieltä Äksypöksy, aivan varmasti meillä kaikilla on jotain pohdittavaa ja "traumaa" lapsuusajoista ja kasvatuksesta, vaikka olisi minkämoinen perhetausta tahansa. Ja varmasti tulee tehtyä virheitä itsekin sitten aikanaan kasvatuksessa, mutta toivottavasti ei mitään aivan kamalaa. Vähän pidempi pinna saisi itselläkin joskus olla eli tulee suututtua aika reippaasti välillä. Sitä tässä "odotusaikana" nyt voi ainakin yrittää itsessään kehittää...
Miten muuten Johanna teidän kotikäynti sujui?
Me ei olla vielä saatu luettavaksi kotiselvitystä. Jännittää...
Rikosrekisteriotteet on tilattu ja ne pitäisi pian tulla.
Mitenkäs te muut mistä maasta olette adoptiota suunnitelleet? Me vaan pähkäillään... Tosin se pitää lopullisesti päättää vasta kun on adoptiolupa ja se jonotus lautakuntaanhan taas kestää...
Entä minkäikäinen lapsi on toiveissanne?
Miten muuten Johanna teidän kotikäynti sujui?
Me ei olla vielä saatu luettavaksi kotiselvitystä. Jännittää...
Rikosrekisteriotteet on tilattu ja ne pitäisi pian tulla.
Mitenkäs te muut mistä maasta olette adoptiota suunnitelleet? Me vaan pähkäillään... Tosin se pitää lopullisesti päättää vasta kun on adoptiolupa ja se jonotus lautakuntaanhan taas kestää...
Entä minkäikäinen lapsi on toiveissanne?
Harmillista, etten huomannut tuota ohjelmaa katsoa.
Kyllä minäkin olen mielessä pyöritellyt sitä, että lapsella voi olla kaikenmoisia erityistarpeita, vaikkei häntä erityistarpeikseksi luokiteltaisikaan. Mutta uskoisin, että kaikesta selviää. Yhdessähän tässä veneessä ollaan, mies ja minä. Lisäksi meillä on aika hyvä sosiaalinen turvaverkosto eli apua ja tukea saadaan varmasti, kun tarvitaan.
Me ollaan vielä niin alussa, ettei mitään maata olla silleen kovin syvällisesti mietitty. Mutta olemme väläytelleet ajatusta sisarusadoptiosta... Jos se olisi meille mahdollista, niin silloin maavalinta kallistunee Etiopian tai Kolumbian suuntaan.
Lapsen / lasten iällä ei ole niin suurta väliä. Mieluiten alle kouluiän kuitenkin.
Kyllä minäkin olen mielessä pyöritellyt sitä, että lapsella voi olla kaikenmoisia erityistarpeita, vaikkei häntä erityistarpeikseksi luokiteltaisikaan. Mutta uskoisin, että kaikesta selviää. Yhdessähän tässä veneessä ollaan, mies ja minä. Lisäksi meillä on aika hyvä sosiaalinen turvaverkosto eli apua ja tukea saadaan varmasti, kun tarvitaan.
Me ollaan vielä niin alussa, ettei mitään maata olla silleen kovin syvällisesti mietitty. Mutta olemme väläytelleet ajatusta sisarusadoptiosta... Jos se olisi meille mahdollista, niin silloin maavalinta kallistunee Etiopian tai Kolumbian suuntaan.
Lapsen / lasten iällä ei ole niin suurta väliä. Mieluiten alle kouluiän kuitenkin.
http://areena.yle.fi/toista?id=1100957
Tuolta näkyy Inhimillinentekijä. Pakko oli ihan mielenkiinnosta käydä katsomassa. Olipa aika ikävä ohjelma... Voi miksi meitä onnellisia perheitä ei näy missään, onko niin että vaikeat ja järkyttävät asiat vaan kiinnostaa noita medioita?
Tuosta ohjelmasta sai kyllä sen kuvan, että kaikki adoptio-lapset ovat tänäpäivänä moniongelmaisia ja muutenkin erityistarpeisia, lastenkodissa huonesti kohdeltuja parkoja. Joilla on sosiaaliset taidot lähes olemattomat.
Minä olen itse murrosikäsenä ollut yhtä kapinoivaa ja kiukkuista mylläkkää, dominoivalle isälle sanoin heipat 15vuotiaana, toivoin että olisin ollut adoptoitu.
Yläkerrassa nukkuu 1v8kk kaikessa rakkaudessa meille annettu tyttö. Häntä ei ole hylätty. Sijaisperheen äiti kantoi pikkuprinsessaa 2kk kantoliinassa koliikin takia. Kotiin tultuaan kiintyi meihin äkkiä, ei ole koskaan ollut ripustautuvaa luonnetta. Biosuvun kanssa jossain vaiheessa kehittelemme yhteyden. (heidän toiveensa)
Varmasti meilläkin tulee murkkuiässä omanlaisensa ongelmat. Mutta biolapsilla on yhtälailla ongelmia. Sama kai mistä ne tulee, vanhemmat on sitä varten että ne selvitetään.
En tiedä välittyikö tuossa se mitä halusin sanoa... Kolikolla on kaksi puolta.
Tuolta näkyy Inhimillinentekijä. Pakko oli ihan mielenkiinnosta käydä katsomassa. Olipa aika ikävä ohjelma... Voi miksi meitä onnellisia perheitä ei näy missään, onko niin että vaikeat ja järkyttävät asiat vaan kiinnostaa noita medioita?
Tuosta ohjelmasta sai kyllä sen kuvan, että kaikki adoptio-lapset ovat tänäpäivänä moniongelmaisia ja muutenkin erityistarpeisia, lastenkodissa huonesti kohdeltuja parkoja. Joilla on sosiaaliset taidot lähes olemattomat.
Minä olen itse murrosikäsenä ollut yhtä kapinoivaa ja kiukkuista mylläkkää, dominoivalle isälle sanoin heipat 15vuotiaana, toivoin että olisin ollut adoptoitu.
Yläkerrassa nukkuu 1v8kk kaikessa rakkaudessa meille annettu tyttö. Häntä ei ole hylätty. Sijaisperheen äiti kantoi pikkuprinsessaa 2kk kantoliinassa koliikin takia. Kotiin tultuaan kiintyi meihin äkkiä, ei ole koskaan ollut ripustautuvaa luonnetta. Biosuvun kanssa jossain vaiheessa kehittelemme yhteyden. (heidän toiveensa)
Varmasti meilläkin tulee murkkuiässä omanlaisensa ongelmat. Mutta biolapsilla on yhtälailla ongelmia. Sama kai mistä ne tulee, vanhemmat on sitä varten että ne selvitetään.
En tiedä välittyikö tuossa se mitä halusin sanoa... Kolikolla on kaksi puolta.
Imoittaudun tähän pinoon!
Ollaan biolasta yritetty vuoden 2006 kesästä. Hoitoja käyty sekä inssejä että 2 ivf:ää. Kaikki negaa. paitsi yhden inssin 1,5 viikkoa kestävä plussa, kunnes km. Ens viikolla vielä 2. ivf:n pas. Viikon päästä olis adoption alkuinfo. Oma kunta tarjoaa adoptioinfon. Ollaan jo kauan keskusteltu adoptiovaihtoehdosta, se tuntuu tosi hyvältä.. Itse olen jo teini-ikäisestä haaveillut adoptiosta. On aina tuntunut "omalta" jutulta. Ihanaa kun saadaan prosessi käyntiin. Ei malttais odottaa, että neuvonnat alkavat.
Miten muuten on ollut teillä muilla, joilla kunta tarjoaa koko prosessin, onko infon jälkeen päässyt pian itse neuvontaan?
-katselin muuten noita youtube videoita, ja itku tuli. Aivan ihania pätkiä adoptio hakureissuista ja nappisilmistä. Voi kun olisi itse jo sellaisessa tilanteessa
Ollaan biolasta yritetty vuoden 2006 kesästä. Hoitoja käyty sekä inssejä että 2 ivf:ää. Kaikki negaa. paitsi yhden inssin 1,5 viikkoa kestävä plussa, kunnes km. Ens viikolla vielä 2. ivf:n pas. Viikon päästä olis adoption alkuinfo. Oma kunta tarjoaa adoptioinfon. Ollaan jo kauan keskusteltu adoptiovaihtoehdosta, se tuntuu tosi hyvältä.. Itse olen jo teini-ikäisestä haaveillut adoptiosta. On aina tuntunut "omalta" jutulta. Ihanaa kun saadaan prosessi käyntiin. Ei malttais odottaa, että neuvonnat alkavat.
Miten muuten on ollut teillä muilla, joilla kunta tarjoaa koko prosessin, onko infon jälkeen päässyt pian itse neuvontaan?
-katselin muuten noita youtube videoita, ja itku tuli. Aivan ihania pätkiä adoptio hakureissuista ja nappisilmistä.
Voi kun olisi itse jo sellaisessa tilanteessaTervehdys kaikki
Ihan vielä en ole valmis tähän pinoon ilmoittautumaan vaikka ajatus jos päässä kovasti pyöriikin mutta luonto ajaa vielä biolapsen yrittämiseen. Lähinnä olisin halunnut kysellä mistä löytäisin kotimaan adoptioiden kriteerejä? Pelan sivuja olen selannut edestakaisin mutta löydän vain ulkomaiden kriteerit. Ikää minulla 33 ja miehellä 29. Naimisissa ollaan oltu 3-vuotta. Luulen, että olisimme kriteereihin (mitä ikinä sitten ovatkaan) muuten sopivia mutta rupeaako minun ikäni jo tulemaan vastaan kotimaan adoptioissa?
Kiitos hurjasti jos joku osaisi auttaa.
Ihan vielä en ole valmis tähän pinoon ilmoittautumaan vaikka ajatus jos päässä kovasti pyöriikin mutta luonto ajaa vielä biolapsen yrittämiseen. Lähinnä olisin halunnut kysellä mistä löytäisin kotimaan adoptioiden kriteerejä? Pelan sivuja olen selannut edestakaisin mutta löydän vain ulkomaiden kriteerit. Ikää minulla 33 ja miehellä 29. Naimisissa ollaan oltu 3-vuotta. Luulen, että olisimme kriteereihin (mitä ikinä sitten ovatkaan) muuten sopivia mutta rupeaako minun ikäni jo tulemaan vastaan kotimaan adoptioissa?
Kiitos hurjasti jos joku osaisi auttaa.
Siisami: Tämmöisen tekstin löysin ampiaisakan sivuilta:
Kotimaisen adoptiolapsen vanhemmiksi hyväksyminen on varsin monimutkainen prosessi. Parhaat mahdollisuudet on lapsettomilla pariskunnilla, joiden ikä jää alle 45 vuoden. Kotimaanadoptioon tähtäävää neuvontaakaan ei mieluusti anneta yli 40-vuotiaille, sillä on todennäköistä, että vanhemmat ylittävät ikärajan kun adoptioon vihdoin on tilaisuus.
Eli uskon, että teidät otetaan vielä mielellään mukaan prosessiin. Mekin ollaan aloittelemassa kotimaan adoptioprosessia.
Kotimaisen adoptiolapsen vanhemmiksi hyväksyminen on varsin monimutkainen prosessi. Parhaat mahdollisuudet on lapsettomilla pariskunnilla, joiden ikä jää alle 45 vuoden. Kotimaanadoptioon tähtäävää neuvontaakaan ei mieluusti anneta yli 40-vuotiaille, sillä on todennäköistä, että vanhemmat ylittävät ikärajan kun adoptioon vihdoin on tilaisuus.
Eli uskon, että teidät otetaan vielä mielellään mukaan prosessiin. Mekin ollaan aloittelemassa kotimaan adoptioprosessia.
Kimppa
Kiitos vinkistä. Nuo YouTuben videot tekevät tosiaan tehtävänsä.. Ei voinut katsoa kuin pätkän alusta, niin alkoi itkettää.. Ihania, *huoh*..
Kiitti Inhimillisen tekijän linkistä LevotonT. Ei se musta ihan niin synkkä ollut, kuin kommenttien perusteella oletin. Ehkä olen vaan niin synkkä realisti itsekin. :/ Ohjelman adoptoidulla oli kyllä selvästi kovat traumat hylkäämisestään, ja ihmettelin sitä, miten vähän hän tuntui loppujen lopuksi arvostavan adoptiovanhempiaan. Ihan kuin suhde heihin ei olisi niin kauhean tiivis. Mutta ehkä kyse oli vain ohjelman painotuksista, eli haluttiin todellakin keskittyä adoption vaikeisiin puoliin...
Vastakkaisena esimerkkinä muistan lukeneeni kerran artikkelin yksin kaksi afrikkalaista poikaa adoptoineesta naisesta, Artikkelin sävy oli korostetun huoleton ja jopa siirappisen onnellinen. Siitäkin tuli kritiikkiä, että PITÄISI korostaa niitä vaikeuksia enemmän. Aina siis mennään metsään. Mutta tämä yksi artikkeli on munkin mieleeni jäänyt poikkeuksena, joten adoptiokeskustelun yleinen sävy taitaa olla enemmän negatiivisiin puoliin painottuva. Kaipa toimittajien mielestä ei ole kiinnostavaa haastatella ihmisiä, joilla menee tosi hyvin ja ovat tyytyväisiä elämäänsä!
Mäkin olen surffaillut youtubessa viime päivinä. Voe hitsi. :heart: Ajattelin myös, että söpöt videot erinäköisistä lapsista ovat hyvä tapa havainnollistaa esikoiselle adoptiota, kun poika kyselee asiasta paljon ja selvästi pähkäilee omassa päässään, mitä se sitten oikein on. Siinä sitten sylikkäin katseltiin ja juteltiin. Kun mies halusi myöhemmin katsoa jotakin koneelta, poika sanoi vaan, että eiku katotaan aploptointivideoita!
Vastakkaisena esimerkkinä muistan lukeneeni kerran artikkelin yksin kaksi afrikkalaista poikaa adoptoineesta naisesta, Artikkelin sävy oli korostetun huoleton ja jopa siirappisen onnellinen. Siitäkin tuli kritiikkiä, että PITÄISI korostaa niitä vaikeuksia enemmän. Aina siis mennään metsään.
Mutta tämä yksi artikkeli on munkin mieleeni jäänyt poikkeuksena, joten adoptiokeskustelun yleinen sävy taitaa olla enemmän negatiivisiin puoliin painottuva. Kaipa toimittajien mielestä ei ole kiinnostavaa haastatella ihmisiä, joilla menee tosi hyvin ja ovat tyytyväisiä elämäänsä!Mäkin olen surffaillut youtubessa viime päivinä. Voe hitsi. :heart:
Ajattelin myös, että söpöt videot erinäköisistä lapsista ovat hyvä tapa havainnollistaa esikoiselle adoptiota, kun poika kyselee asiasta paljon ja selvästi pähkäilee omassa päässään, mitä se sitten oikein on. Siinä sitten sylikkäin katseltiin ja juteltiin. Kun mies halusi myöhemmin katsoa jotakin koneelta, poika sanoi vaan, että eiku katotaan aploptointivideoita! Juu jokaiselle jutulle varmaan löytyy arvostelija. Ja onhan se hyvä että valtaväestöä valaistaan siitä, mitä elämä saattaa olla adoptiolapsen kanssa. Hieman minua se huolestuttaa, että tulevat adoptiovanhemmat ajattelevat jo ennen lapsen kotiutumista lapsestaan näin negatiiviseen tapaan... Onhan se hyvä että varoitellaan, mutta...
Mutta, asiaan. Me saatiin ensiviikolle aika PeLaan!! En tiedä saadaanko jo pyörät pyörimään toista lasta varten vai onko tämä nyt vaan vierailu. Ihan sama, on tuota tyttöä ilo käydä sos.tädillemme näyttämässä. :heart: Tämän viikon hän on lomalla, joten en voi edes asiaan saada valaisua... No sitten se selviää.
Mieheni jo sanoi että emme voi sinne mennä, koska meidän tuurilla siellä jo odottaa pikkuveli. Toivottavasti nyt muutama vuosi ehtii mennä...
En ole edes voinut youtubeen mennä videoita katsomaan... Äitiyden myötä minusta on tullut oikea itkupilli :'( (Pesuainemainos jossa robotista tulee pikkupoika on ehkä noloimpia itkuttajia...)
Ja onhan se hyvä että valtaväestöä valaistaan siitä, mitä elämä saattaa olla adoptiolapsen kanssa. Hieman minua se huolestuttaa, että tulevat adoptiovanhemmat ajattelevat jo ennen lapsen kotiutumista lapsestaan näin negatiiviseen tapaan... Onhan se hyvä että varoitellaan, mutta... Mutta, asiaan. Me saatiin ensiviikolle aika PeLaan!! En tiedä saadaanko jo pyörät pyörimään toista lasta varten vai onko tämä nyt vaan vierailu. Ihan sama, on tuota tyttöä ilo käydä sos.tädillemme näyttämässä. :heart: Tämän viikon hän on lomalla, joten en voi edes asiaan saada valaisua... No sitten se selviää.
Mieheni jo sanoi että emme voi sinne mennä, koska meidän tuurilla siellä jo odottaa pikkuveli. Toivottavasti nyt muutama vuosi ehtii mennä...
En ole edes voinut youtubeen mennä videoita katsomaan... Äitiyden myötä minusta on tullut oikea itkupilli :'(
(Pesuainemainos jossa robotista tulee pikkupoika on ehkä noloimpia itkuttajia...)Ajattele 8kk taaksepäin. Juurihan oli joulu. Yhtä pian se aika menee myös eteenpäin. :hug:Alkuperäinen kirjoittaja inkkarityttö:
Olette juuri sopivia! Meillä ikää prosessin alussa 30(minä) ja 35.Alkuperäinen kirjoittaja Siisami:
Nyt 33 ja 38, ja uusi valmennus alkamassa. Toisen vauvan niin tahtoisin...