Adoptiota harkitsevien/alkutaipaleella olevien oma topic.

Mitenkä se yv toimii?? Eli voiko tän palstan kautta kirjottaa yksityisesti vai pitääkö vaihtaa sähköpostiosoitteita?

 

Eli kirjaudut sisään normaalisti, kaikkien nimimerkkien alla on pieni kirjekuoren kuva niin likkaat siitä ja voit laittaa meiliä. Sitten voit lukea siten että tuolla yläkulmassa lukee yksityisviestit ja kirjekuiren kuva myös....Eli ihan nimimerkkeillä voi yv.laittaa.

 

kansku, laitoin yv:tä.

 

Terveisiä Tallinnasta :wave:

Olipas mukava tulla kotiin, kun oli yv:tä odottamassa! xx-xy ja kansku, teille on yv:t odottamassa.

 

Hei,

Täällähän on ollutkin vilkasta sitten viime kerran. Juu, Yhteiset Lapsemme Ry järjestää noita valmennuskursseja: Ilta- ja ja viikonloppukursseja eri puolilla Suomea.
Tykkäsin kurssista ja oli mukavaa kun osallistujat olivat eri vaiheessa prosessia.
Maatapaamista saa tietoa ainakin googlettamalla ja jotain löytyy myös palvelunantajien sivuilta. Niihin en ole niin perehtynyt.
Me asutaan pk-seudulla. Oletteko te treffailleet?

 

Ei olla treffailtu, mutta varmaan jossakin vaiheessa jokin tapaaminen olisi kiva järjestää. Joko teidän kotiselvitys Reseda on valmis? Mitä kaikkea sitten tulee eteen, pitää vissiin hommata kaikenlaista paperia ennenkuin paperit lähtevät lautakuntaan ? Oliko eka maksu sitten kun lautakunta on käsitellyt hakemuksen vai missä vaiheessa se oli....

 

xx-xy, tuliko viestini perille?

t. Malttamaton

 

Terveisiä kaikille adoptioprosessin alkutaipaleella kärvisteleville!!
Meillä on prosessi vierähtänyt käyntiin, jokin aika sitten oli ensimmäinen neuvontakäynti.
Ihanaa, että jotain on jo tapahtunut, vaikka tästähän se odottelu vasta alkaa..
Jännitys oli huipussaan, kun odottelimme sossun tapaamista, mutta hän osoittautui tosi miellyttäväksi ihmiseksi, ja käynti sujui ihan kivasti.
Adoptiosta en ole vielä kovin monille ulkopuolisille kertonut, vanhemmat ja jotkut parhaat ystävät tietävät asiasta. Mites te muut, oletteko kertoneet jo "kaikille" vai ette.
Ajattelin, että sitten vasta kerrottaan laajemmin, kun adoptiolupa on saatu maasta X, jolloin kaikki on jo konkreettisempaa..
Mieli on herkistynyt kyllä jo kaikenlaiselle tässä vaiheessa. Katukuvassa huomaa erinäköisiä lapsia, ja miettii, että voisiko minun tuleva lapseni olla tuon näköinen.. Aasianmaihin ollaan kallistumassa tässä vaiheessa, mutta mitään maata ei olla vielä täysin poissuljettu.
Täytyy vielä paremmin perehtyä eri maiden tilanteisiin ja kriteereihin.. ja tilanteethan muuttuu koko ajan... hankalaa.
Syksyllä ollaan ilmoittauduttu kansainvälisen adoption ryhmäkurssille, jota odotan mielenkiinnolla. Tapaa sitten ihan livenä muitakin samassa tilanteessa olevia.
Kiva, että tällä palstalla on keskustelu käynnissä. Yritetään ylläpitää keskustelua, eikös vaan?!
Nautitaan nyt kesästä, kun sitä vielä on jäljellä, lomaterveisin: sisupussi

 

Tervetuloa sisupussi72. Me olemme kertoneet adoptioprosessistamme vain lähimmille ihmisille. Tämä kattaa perheen, sisarukset ja hyvät ystävät. Myös meillä on ajatus kertoa asiasta laajemmin vasta, kun asia on konkretisoitunut. Saa nähdä onko se vaihe, kun paperit lähtevät kohdemaahan vaiko vasta, jos/kun lapsitieto joskus tulee. Tämän tien olemme valinneet säästääksemme itseämme kysymyksiltä. Lapsettomuushoitojen aikana huomasimme, ettei aina jaksaisi selittää ihmisille, että missä vaiheessa mennään.

Kanskulle on yv:tä :attn:

 

Me vielä tosiaan pohdiskelemme asiaa emmekä ole näistä alustavista pohdinnoista vielä paljon keillekään kerrottu. Lähinnä ystäville heittona, että jos kolmas tulee, niin se adoptoidaan ulkomailta. Eikä mitään kielteisiä kommentteja ole tullut, päinvastoin melkeinpä.

Ajattelin, että sitten jos tästä lähdetään prosessiin, kerron vanhemmilleni aika pian ja varmaan muutenkin näistä kyllä/ei-pohdinnoista. Haluaisin äidin kommenttia (ja tukea, toivottavasti) asiaan, mutta vähän pitää vielä itse ensin mietiskellä. Isä heitti viikonloppuna mökillä just jonkun vinosilmäkommentin, mikä vähän särähti korvaan vaikkei sitä pahalla tarkoittanut.. Ei hän siis ole mikään rasisti, mutta toi vain mieleen, että sitä voi kaikenlaiseen törmätä..

Mulla on nyt töihinpaluu äitiyslomalta ja haluan, että tässä ensin arki koittaa ja ehkä ajatuksetkin vielä selkiintyisivät, koska tämä kotonaolo on vähän sellaista poikkeuksellista aikaa. Pitää ensin käydä töissä ja pyörittää arkea kahden lapsen kanssa ja katsoa miltä se vaikuttaa. Tällä hetkellä tuntuu, että jaksamista ja energiaa riittäisi vielä kolmanteenkin lapseen etenkin kun nuorimmalle ja adoptoidulle tulisi todnäk aika kunnolla ikäeroa. Työni ei ime minusta kaikkia energioita ja nyt jatkan vielä osittaisella hoitovapaallakin, että ehtii olla riittävästi lasten kanssa.

Mutta joo, sekalaisia ajatuksia. Katsoin tänään dokumenttia Kiinan valmistautumisesta olympialaisiin ja kaikkia niitä ihania lapsia. Sydän sanoo jo kyllä, mutta vielä pitää miettiä. Läheisten reaktioita ja suhtautumista lapseen tietenkin miettii, mutta ei se meidän päätökseen vaikuta. Jos itse olemme varmoja mitä teemme, on ihan sama mitä muut ovat mieltä.

Välillä sitä miettii myös, että mitä jos tajuaisi jossain vaiheessa tehneensä kauhean virheen tai jotain, siis ihan kauhuskenaarioajatuksia välillä, että mitä jos yhtäkkiä tulisi tunne, että mitä hemmettiä olen tekemässä! Tai että jos elämä vaikeutuisikin ihan hirveästi. Jos adoptoidun lapsen kasvattaminen ja tunnesiteen muodostaminen onkin ihan hirveän paljon vaikeampaa kuin biolapsen... Täytyy kai näitäkin ajatuksia käydä läpi tai tämmöisiä on ainakin heikkona hetkenä mielessä, vaikka yleensä on vahva olo sen suhteen että pärjättäisiin hyvin. Miten te muut, oletteko käyneet vastaavia mietteitä läpi?

 

Kimppa, sinulle on yv:tä. :wave:

 

Hyvää päivää! Täällä olisi yksi pariskunta, joka on aloittamassa adoptioprosessia. Biolapsia ei saada ja sellainen vaihtoehto on ollut tiedossa jo pitkään, että siis niinkin voi käydä. Olemme siinä kolmenkympin ikäisiä.

Tänään soitin Interpedialle ja sen jälkeen sosiaalitoimistolle. Sosiaalitoimistosta soitetaan huomenna takaisin, sillä se henkilö, kuka asiasta jotain tietää, oli tietenkin jollain työkeikalla. Mutta onpahan tietyssä mielessä laitettu homma alulle.

Ai niin, me ollaan puhuttu suvulle ja ystäville adoptiosuunnitelmista pitkään aivan avoimesti. Myös työkaverit tietää.

 

Moi ja tervetuloa Lumitytti! :wave:

 

Minunkin puolestani tervetuloa Lumitytti ! Kiva saada lisää keskustelua aikaan. Välillä meinasikin mennä kovin hiljaiseksi.

 

Kiva saada uusia palstailijoita. Kimpan kirjoitukseen vastaten, että en ole huolissani kovinkaan paljon omasta puolestani tunnesiteen muodostumiseen lapseen, mutta sitä aikaa kun lapsi alkaa pohtia elämäänsä ja käymään läpi adoptioita, kuinka voimakkaana ne tunteet tulevat ja osaako siinä elämäntilanteessa olla tuki ja turva ja haluaako lapsi ja hyväksyykö ym. Kyllähän niitä on hyvä pohtia. Siksi ajattelen olevan tärkeää tämän tuttavapiirin muodostaminen. Olisi lapsellakin aikuisia ja oman ikäisiä kenen puoleen kääntyä vaikeassa tilanteessa.

 

Ilmoittautuu mukaan myöskin hän :wave:
Tässä vähän taustaa tarinan tueksi. Ollaan 37v ja 39v pariskunta. Biolasta ei ole vuosien aikana kuulunut ja lapsetttomuushoitoihin ei olla hakeuduttu. Adoptio tuntui oikealta vaihtoehdolta ja tällä tiellä nyt sitten ollaan! Vaikka välillä tuntuu, että enemmänkin siellä ojan puolella; niin hitaasti etenee tämä näin kärsimättömän 'heti-mulle-nyt-ihmisen' näkövinkkelistä. Opinpahan kaiken muun ohella pitkää pinnaa ja ...pitkää pinnaa
Keväällä oltiin alkuinfossa ja pari kuukautta myöhemmin tuli Pelalta kirje, koska on soittoaika ensimmäisen neuvonnan varaamiseksi. Eli toivottavasti nyt syksyllä saadaan homma oikeasti käyntiin.
Kovasti tulee roikuttua erilaisilla adoptiosivuilla tyydyttämässä tiedonnälkää ja paljon sieltä on tietoa karttunutkin, mutta mielelläni liityn joukkoonne jakamaan tätä pitkää odotusta. Pääsee tuo ukkokultakin himpun verran helpommalla

 

Moi kaikille

Olen iloinen uusista kirjoittajista. Mukavaa että porukka lisääntyy, näin saamme tuettua toinen toisiamme aina vain paremmin. Koska todennäköisyys kasvaa, että joku vierailee palstalla ja kirjoittaa sinulle takaisin ja tekstissä on se jokin juttu, joka saa sinut taas jaksamaan. Kärsivällisyyttä ja pitkäpinnaisuutta me kaikki tarvitsemme tässä projektissa.

Tieto on kyllä sellanen ihmeellinen asia, se auttaa mutta toisaalta tuo tuskaa.. On tuskallista tietää että adoptioprosessi kestää niin tuhottaman kauan, mutta sitten tieto toisten tarinoista ja odotusajoista antaa itselle voimia ja toivoa, että jonain päivänä minäkin olen äiti. Tuntuupa ihan oudolta kirjoittaa itsestä äitinä. Ja samalla tuska lisääntyy, koska saan olla äiti?

 

Kuulostaa nuo Kimpan paniikkimietteet ihan tutuilta. Tietty ailahtelevaisuus taitaa kuulua tähän projektiin, toisena päivänä on satavarma siitä, että tulee olemaan ihan täydellinen äiti ja aurinko paistaa kaiken päivää, toisina hetkinä pelkää niin sitä, ettei jaksa eikä pysty. Täytyy vaan ajatella sitä niin, että kaikki hetket, kun noita miettii edesauttaa sitä, että sitten kun se lapsi tulee, on itse valmis sen vastaanottamaan.

Meillä lähestyy loppukuusta toinen neuvontakerta, odotan sitä aivan mielettömästi! Jotenkin hullua odottaa niin paljon parin tunnin juttutuokiota täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Ne vaan tekee prosessin niin paljon konkreettisemmaksi. Ja sitten voi taas kertoa kyselijöille, miten juttu etenee.

Me ollaan kerrottu ihan avoimesti adoptiosunnitelmistamme sukulaisille ja ystäville. Useimmat kuitenkin tietää tai arvaa, että meillä on suunnitelmissa isompi perhe, ja olen sanonut kuopuksen syntymästä lähtien, että seuraava tuleekin sitten meille lentokoneella. Olen ajatellut sen niin, että voivat ihmiset ihmetellä meidän päätöstä (ja vanhempi polvi kyllä ihmetteleekin) etukäteen, niin se on jo vanha juttu, kun lapsi oikeasti meille tulee. Mahdolliset pelot ja epäilykset, joita esim. äidilläni ja anopilla tuntuu olevan, ovat ehtineet jo vaihtua odotukseen. Ja tottakai suvulle ja ystäville kertominen auttaa siinäkin, että mulla on enemmän ihmisiä, kenen kanssa saan puida tätä ihanaa asiaa!

 

Mekin olemme kertoneet aika monelle tässä viimeisten viikkojen aikana suunnitelmista, vaikka ensin ajattelin että pari, kolme neuvonta kertaa pitää olla ennenkuin asiasta kerron, mutta kun ei voi olla enää puhumatta. Tämä asia on kaiken aikaa mielessä. Ei nyt ihan koko suvulle olla kerrtottu, mutta läheisimmät ystävät ja mummot tietää...Saamme varata ensiviikolla ekaa aikaa neuvontaan.

 

Kuulostaa nuo Kimpan paniikkimietteet ihan tutuilta. Tietty ailahtelevaisuus taitaa kuulua tähän projektiin...

Hyvä että on tuttu juttu muillakin Se oli taas sellainen lyhyt vain yhden illan paniikkihäivähdys ja kuuluu varmaan asiaan. Nyt on taas joka päivä tuntunut tosi varmalta adoptoinnin (ja kolmannen lapsen haluamisen) suhteen. Ollaan tosiaan vuosi mietitty asiaa, viime syys/lokakuusta muistaakseni. Keväällä jossain vaiheessa hylkäsin mielessäni ajatuksen kun oli rankempi jakso lasten kanssa (viikon vatsatauti.. ) Silloin ajattelin, että ei Yhtään lasta enää lisää Ikinä . Ihmeesti sitten taas kun parannuttiin ja sain siinä samoihin aikoihin alkaa nukkua kokonaisia öitäkin kuopuksen yöherätyksiltä, niin koko ajan ajatus alkoi tuntua paremmalta ja paremmalta. Palailen nyt töihin ja katson, pysyykö fiilis samanlaisena..

Kerroitte innoissanne neuvontakäynneistä. Se onkin varmaan ihanaa, kun asia alkaa jotenkin konkretisoitua. Sitä itsekin haluaisi. Niistä keskusteluista on varmasti paljon hyötyä ja mielelläni lähtisin niihin mukaan. Eräs ystäväni ihmetteli, että miten kamalaa se olisi joutua sossutätien kanssa juttelemaan. Musta se olisi vain kiinnostavaa. Puhua lasten kasvattamisesta, adoptointiin liittyvistä haasteista jne.. Nojoo, semmoisia tänään..

 

Täällä on soiteltu linjat kuumina joka paikkaan. Nyt meille lähettää Pela jotain infopostia ja ilmoittautumislomakkeen infotilaisuuteen. Jännittävää! Eli Pela hoitanee meidän adoptioneuvonnan, koska kotikunnan sosiaalitoimisto ohjasi soittamaan sinne. Tuo Pelan infotilaisuus on jo ensi kuussa, joten sitä ei ainakaan tarvitse odottaa kauaa!

 

Heips! Täällä äiti-ihminen 31 vee, isi-ihminen 27 vee sekä kaksi biologista lasta ilmoittautuu joukkoon. Me olemme puhuneet adoptiosta jo ennen kuopuksen syntymää, vaikkei biologisten lasten saamisessa ole ollut mitään ongelmia. Nyt, kun isosisko on 4-vuotias ja pikkuveli 2-vuotias, alkaa taas pukata "vauvakuume" ja kansainvälinen adoptio tuntuu jostain syystä meille parhaalta vaihtoehdolta.

Tällä hetkellä vasta keskustelemme asiasta miehen kanssa, yritämme ottaa selvää asioista ja tutustua koko adoptio-käsitteeseen. Ajatuksiin tunkee väkisinkin jo nyt se, tunteeko adoptoitu lapsi jossain vaiheessa itsensä eriarvoiseksi sisaruksiinsa nähden, vaikka kuinka yrittäisimme sellaista välttää. Toisaalta kahden lapsen äitinä olen jo huomannut, että myös biologiset lapsemme ovat aivan erilaisia ja silti kovin rakkaita. Ja muistan myös lasten odotusajalta outoja pelkoja, jotka katosivat lapsen ilmaannuttua maailmaan. Luulisin, että adoptiolapsen kanssa on sama juttu.

Käytännön asioita enemmän meillä siis mietitään vielä onko meillä kykyä rakastaa ja kasvattaa vielä kolmaskin lapsi ehjäksi ja onnelliseksi aikuiseksi. Joka tapauksessa tuntuu, että :heart: :ssä olisi ihan oma paikka sille kolmoselle.

 

Moi kaikille


Tieto on kyllä sellanen ihmeellinen asia, se auttaa mutta toisaalta tuo tuskaa.. On tuskallista tietää että adoptioprosessi kestää niin tuhottaman kauan, mutta sitten tieto toisten tarinoista ja odotusajoista antaa itselle voimia ja toivoa, että jonain päivänä minäkin olen äiti. Tuntuupa ihan oudolta kirjoittaa itsestä äitinä. Ja samalla tuska lisääntyy, koska saan olla äiti?

Lupaan että jokainen odotuksen päivä muuttuu arvokkaaksi kun se oma kotiin vihdoin tulee. Ja se mikä itseään odotuttaa on ihmeelisempää mitä olisi ikinä voinut kuvitellakkaan. Hurjimmat unelmatkaan ei voi edes hipaista sitä tunnetta miltä tuntuu kun perhe on koossa.

Maailman kaunein asia ja sana, Äiti.

Voimia kaikille lastaan kotiin odottaville äideille.

 

Jihuu, täällähän on ihan vilkasta keskustelua!

Me aloitimme adoptiotaipaleen viime vuoden marraskuussa eli silloin lähetimme Pelalle ensimmäiset tiedot meistä lomakkeella. Täällä ei onneksi ole juurikaan jonoja. Meillä on kaksi pientä biolasta, samat iät ja sukupuolet kuin äksypöksyllä . Saamme neuvonnan käytyä ehkä jo tämän vuoden loppuun mennessä. Aika paljon ajatukset ovat Etiopiassa, mutta mikäänhän tässä odotuksessa ei ole varmaa, eikä meillä alunperin ollutkaan selkeää maatoivetta.

Kaikenlaisia ajatuksia on käyty läpi vuosien varrella, olemme asiaa harkinneet jo sieltä ajoista ennen kuin meillä oli biolapsia. Varmuus on oikeastaan kasvanut matkalla koko ajan ja ehkäpä se alkaa sitten hiljalleen kääntyä epätoivoksi siitä, että edelleen niin paljon odotusta on jäljellä!! Etiopiankin suhteen voi käydä niin, että jos kiintiö on täynnä, joudumme jonottamaan siihen ja sen jälkeen vielä 2 vuotta odotusta edessä. Biolasten kanssa en usko supernopeaan odotusaikaan, vaikka Etiopian ollessa kyseessä lapset eivät tule varsinaisesti jonojärjestyksessä.

Ja ensi vuonnahan sitä ollaan ensin lautakuntajonoissa -toivottavasti .

Kirjoitelkaahan ahkerasti teidän mietteitä ja edistymisiä! Minusta jokainen neuvontakerta on ollut niin mahtava jo siitäkin syystä, että taas ollaan yksi askel edempänä. Ja ihanaa aina kun saa puhua siitä tulevasta lapsesta! Meillä suku + ystävät tietää odotuksesta, mutta eihän kukaan muu jaksa adoptiosta puhua yhtä paljon kuin minä . Mies onneksi useimmiten.

 

Onpa tänne hetkessä ilmaantunut useita meitä alkutaipaleella olevia. Mukava niin =)

Sattuiko kukaan katsomaan tiistai-iltana Inhimillinen Tekijä-ohjelmaa? Siinä olivat keskustelemassa Reeta Kurjonen, Suvi Ahola ja Tuula Kumpumäki. Kurjonen on itse adoptoitu (kirjoittanut aiheesta myös kirjan), Ahola on adoptoinut lapsen Pietarista (kirjoittanut aiheesta myöskin kirjan) ja Kumpumäki on Pelan kansainvälisen adoption päällikkö.
Ohjelma oli ihan hyvä, mutta olen sitä tässä nyt muutaman päivän makustellut ja siitä jäi jotenkin kauhean negatiivinen olo.
Kurjonen on jo aikuisikään ehtinyt ja on jo omia lapsia. Hän kertoi, miten hänen elämänsä varrella hänelle on useasti tullut "kriisipaikkoja" adoption takia. Teini-ikä on ollut vaikea ja adoption traumat on "pompanneet" esiin.
Myös Kumpumäki puhui näistä traumoista. Jokainen adoptoitu lapsi on kokenut ainakin yhden hylkäämiskokemuksen, mikä saattaa sitten ilmetä myöhemmässä elämän vaiheessa vaikeastikin.
Oletteko miettineet, miten aiotte näitä asioita käsitellä? Miten lapselle kerrotaan, että hänet on adoptoitu ja mikä ehkä vielä tärkeämpää, miten asian kanssa eletään normaaliarkea. Reetta Kurjonen sanoi jotenkin näin, että hänelle adoptoista puhuttiin avoimesti mutta siitä ei kuitenkaan ollut lupa puhua. Miten asiaa käsitellään niin, että se on olemassa oleva asia, mutta ei kuitenkaan olisi kokoaikaa tapetilla ja saisi lapselle "jatkuvaa tunnetta", että hänet on adoptoitu?

Kovin on kaukana vielä nämä keskustelut, mutta ohjelma herätti paljon ajatuksia tulevaisuudesta. Te jo neuvonnassa olevat, käydäänkö niissä läpi myös tätä aihetta?

Ja toinenkin kysymys neuvontaa koskien, käydäänkö niissä läpi kaikilla samat asiat vai painotetaanko niitä eri tavalla eri ihmisten kohdalla. Millaisiksi olette kokeneet kotitehtävät? Onko niille annettu jotain määritteitä, millaisia niiden pitää olla, siis millaisia ohjeita olette saaneet niiden tekemiseen?

Tulipa paljon kysymyksiä, toivottavasti ehditte/jaksatte vastailla. Joskus on näitä hetkiä, kun kaikki mahdollinen mietityttää...