\
Vammaisen lapsen kanssa ei ole mahdollista suunnitella tulevaisuutta ja odottaa tyyliin:silloin kun meidän Maija pääsee ylioppilaaksi tai menee naimisiin... Ja mielestäni tämä on se, mitä tarkoitetaan lauseella vammaista lastaan rakastaa ehdoitta (ja siis edelleenkin mainitsen että rakkauden määrä ei ole varmastikkaan yhtään sen enempää tai vähmepää kuin terveen lapsen kohdalla) .
Elämä ei ole kuitenkaan kilpailu, rakkauden määrää ei voi kukaan mitata eikä ole tarvettakaan. Jokainen rakastaa varmasti lapsiaan täydestä sydämestä, mutta onko se sinulta pois jos joku kertoo vammaisen lapsen tuoneen elämään ihan uudenlaista sisältöä ja elämänarvot ovat muuttuneet vammaisen lapsen syntymän jäkeen??
Käsittämätöntä jos joku oikeasti tuntee katkeruutta ja ärsyyntymistä siitäkin
Kerrot rakastavasi lapsiasi täysin ehdoitta, mutta toisessa lauseessa myönnät että haluat nähdä heidän itsenästyvän, aikuistuvan ja saavan lapsia yms. Tämä on ihan normaalia (eikä vähennä rakkautta lapsiaan kohtaan) että kuitenkin alitajuntaisesti asettaa lapsilleen erillaisia odotuksia tai tavoitteita.Alkuperäinen kirjoittaja 23.10.2005 klo 14:05 terveen äiti kirjoitti:\Alkuperäinen kirjoittaja 23.10.2005 klo 10:38 vieras kirjoitti:\Nämä on taas näitä kirjoituksia jossa sanotaan tyyliin:Minulla ei ole mitään vammaisia vastaan MUTTA....Alkuperäinen kirjoittaja 23.10.2005 klo 00:09 terveen äiti kirjoitti:Minulla ei todellakaan ole mitään vammaisia vastaan, vaikka itse päätyisin aborttiin jo downinkin kanssa. Peesaillen itsekästä äitiä tuossa edellä, en minäkään halua tietoisesti sitoa loppuelämääni lapseen joka ei koskaan aikuistu.
Nostan hattua niille jotka pitävät down-lapsen, on hieno homma että jollain on voimia ja halua tarjota elämä erilaiselle lapselle. Mutta yksi asia vammisten vanhemmissa silti ärsyttää. He tuntuvat pitävänsä itseänsä muita parempina. Kuin lapsen vamma tekisi heistä parempia äitejä. Koko ajan kuulen hoettavan kuinka lapsen vamma avasi silmämme ja elämämme on niin paljon syvällisempää ja rikkaampaa kuin terveen lapsen kanssa.
Mikäs siinä, jos he tarvivat vammaisen lapsen ymmärtääkseen äitiyden luonteen. Mutta kaikki eivät tuollaista herätystä tarvitse. Minä olen saanut terveiltä lapsilta varmasti kaiken sen, mitä vammainen lapsi olisi antanut ja enemmänkin. Mahdollisuuden nähdä lapseni aikuistuvan, pärjäävän omillaan ja perustavan aikanaan oman perheen. En kaipaa lapselleni vammaa, osaan rakastaa häntä ihan sellaisena mikä hän on. Surullista jos joku ei siihen pysty. Kuinka moni Downin äiti voi ihan rehellisesti myöntää ettei koskaan toivo lapsensa olevan terve? Tuskin monikaan. Ja sillä joka ei tätä toivo, on mielestäni asenteessa jotain vikaa. Jos äiti toivoo lapsensa olevan mielummin vammainen kuin terve, ei hän kyllä ainakaan toivo lapselleen parasta. Onko se hyvää äitiyttä että toivoo lapsensa kärsivän?
Ymmärrän toki abortin siinä tapauksessa jos lapsella syntymänsä jäkeen todella kovat kivut ja kärsimykset, mutta harvemmin downeilla kuitenkaan niitä on vaan he kykenevät elämään täysipainoista onnellista elämä ja itsenäsitymäänkin kun se aika tulee.
Mielestäni enemmän marttyyrimaista on nostaa itsensä jalustalle sillä, että olisi valmis tekemään abortin downin syndrooma tapauksessa verukkeella että lapsi kärsisi ja olisi onneton elämäänsä Mutta tosiaan jokainen tekee omat ratkaisunsa ja seisoo niiden takana. Toisaalta onkin parempi, ettei sellaisille vanhemmille vammaisia synnykkään, jotka ei pystyisi ehdoitta lastaana rakastamaan vammoista/sairauksista huolimatta ja kokisi poikkeavan lapsen taakkana.
En sanokaan että olisin parempi äiti ja ajattelisin lapsen parasta abortoidessani downin. Olen tuolla aiemmin kirjoittaneen kanssa yhtä mieltä siitä että downit pystyvät yleensä varsin hyvään ja täysipainoiseen elämään, ovatpa vielä monesti aurinkoisia luonteitakin.
Mutta aivan itsekkäästi elämääni punniten olen tullut siihen tulokseen etten halua uhrata elämääni vammaisen lapsen hoitoon. Oli sitten miten tahansa palkitsevaa, se vaati paljon enemmän jaksamista kuin terveen kanssa, huolta lapsen tulevaisuudesta jne. Haluan lapsieni kasvavan aikuisiksi ja aikanaan toivon saavani nauttia lapsenlapsista. Pakko myöntää että downin kanssa elämä ei sujuisi nin ja voi olla että tuntisin katkeruutta siitä, mitä lapsen vamma vie elämästämme pois.
Lapsieni terveys on minulle tärkeä asia. En sano että he olisivat sen arvokkaampia ja rakkampia kuin vammaiset lapset vanhemmilleen. Olen kuitenkin kyllästymiseen asti kuullut kuinka terveen lapsen äitinä en voi ymmärtää mitä rakkaus vammaiseen lapseen tarkoittaa. Jokainen lapsi on vanhemmilleen se rakkain olento maailmassa eikä sen suurempaa rakkautta ole olemassakaan. Inhottaa vaan katsella kuinka lapsen vammalla ratsastetaan, kalastetaan huomioa ja nostetaan itsensä muiden yläpuolelle.
Vaikka en vammaista lasta haluakaan, omia lapsiani rakastan täysin ehdoitta ja yli kaiken. Jopa niin paljon etten halua heidän joutuvan elämään sisaruksen vamman tai sairauden varjossa. :heart:
Vammaisen lapsen kanssa ei ole mahdollista suunnitella tulevaisuutta ja odottaa tyyliin:silloin kun meidän Maija pääsee ylioppilaaksi tai menee naimisiin... Ja mielestäni tämä on se, mitä tarkoitetaan lauseella vammaista lastaan rakastaa ehdoitta (ja siis edelleenkin mainitsen että rakkauden määrä ei ole varmastikkaan yhtään sen enempää tai vähmepää kuin terveen lapsen kohdalla) .
Elämä ei ole kuitenkaan kilpailu, rakkauden määrää ei voi kukaan mitata eikä ole tarvettakaan. Jokainen rakastaa varmasti lapsiaan täydestä sydämestä, mutta onko se sinulta pois jos joku kertoo vammaisen lapsen tuoneen elämään ihan uudenlaista sisältöä ja elämänarvot ovat muuttuneet vammaisen lapsen syntymän jäkeen??
Käsittämätöntä jos joku oikeasti tuntee katkeruutta ja ärsyyntymistä siitäkin