Elämäsi pisimmät minuutit?

kun 1-vuotias si autossa pähkinää, joka tartui kurkkuun keskellä moottoritietä. Auto stoppiin ja poikaa roikotin ja hakkasin selkään. Irtos kurkusta, luojan kiitos. Odotellessa tyttöä sisäelinten siirtoleikkauksesta. Leikkaus oli heti aamulla, ja ihmeteltiin päivällä miksei tyttöä kuulu osastolle. Osastollakaan ei tiedetty mitään, ja soittelin heidän käskystään heräämöön, jossa kerrottiin et heräämisessä ollut ongelmia, eikä tiedetä voidaanko siirtää. Se aika odotella tietoa jakun ei siinä hädässä osannu kysyä mikä on vialla. Saatiin tyttö osastolle, klo 10 aikaan illalla.

lisäys. Alle vuotias sai poissaolo, sekä kouristuskohtauksen illalla, ja aika odotella ambulanssia..

 

mulle ei ole tapahtunut mitään todella kauheata, mutta ehkä se kun eräät ihmiset kävi mun kimppuun ja toinen hakkasi...

 

mulle ei ole tapahtunut mitään todella kauheata, mutta ehkä se kun eräät ihmiset kävi mun kimppuun ja toinen hakkasi...

Kamalaa Miten selviydyit tilanteesta, tuliko joku auttamaan?

 

Kiitos kaunis, herra hyvä

Mutta ihan asian ytimessä olet, itse en kirkollisessa toiminnassa ole mukana koskaan ollutkaan, mutta yksinkertaisesti voin vain sanoa että elämä on opettanut suhtautumaan itseensä eri näkökulmasta. Suru on myös osa elämää, mutta siitä ei saa tulla itse elämää ja sen tarkoitusta. Kun äidin sairaus eteni pidemmälle, käytiin järjestelmällisesti keskustelut siitä mitä hän haluaa kuolemansa jälkeen tapahtuvan, ja miten menettelen (koska mun niskoille "kaatui" kuoleman jälkeiset paperisodat ja muut velvollisuudet 90% suuruudella). Me surtiin hänen kuolema jo ennen sitä kuolemaa, yhdessä. Oli aika lohduttavaa tietää, että äitikin suri, mutta hyväksyi asian kuitenkin -onhan se vain elämää. Mutta tosiasiassa, kukaan ei koskaan kuole kokonaan. Heillähän on aina paikka meissä, jonne jäävät asumaan vielä kuoleman jälkeenkin

.
"Ideaali" kuolemahan on nimenomaan silloin, kun sen surutyön pystyy tekemään yhdessä kuolevan kanssa - silloin se on paras molemmille, asioita saa muistella, saa kertoa omia toiveita ja jakaa mahdolliset pelkonsa. Toinen kuuntelee.
Surullistahan se on, vaikka kaikki tämä olisi sanottu ja tehty, mutta helpottaa toki asiaa monella eri tasolla.
Ängenpä tähän sitten vielä yhden omakohtaisen kokemuksen, jota ei voi millään tasolla verrata kenenkään läheisen kuolemaan, mutta kirjoitan silti.
Diakoniatyön yhtenä osana siihen hommaan kuuluu päihdetyö - niin vapaaehtoisille, kuin varsinaisille diakoniatyöntekijöillekin.
Tämän kautta olen tutustunut moniin paikallisiin juoppoihin.
Täällä oli sitten yksi varsinainen tapaus - tämä pappa oli pervo, hauska, täysin alkoholisoitunut, noudin hänet muutaman kerran kirjastostakin, kun meni sinne puhumaan todella härskejä pikkulapsille.
Sitten hän ihan yhtäkkiä kuoli sairauskohtaukseen.
Minä järjestin diakoniatyöntekijän kanssa hautajaiset, minä hoidin hautakivet, hautajaisjärjestelyt, ihan kaiken mahdollisen - hänellä ei läheisiä ollut.
Hoidin näitä asioita omien työkiireiden ohella, enkä varsinaista kuolemaa käsitellyt mitenkään.
Olin hautajaisissa ja kirkkokahveilla - ei mitään reaktioita asian suhteen.
Sitten lähdin ajamaan kotiin ja päästin muutaman kouluikäisen tien yli ja näin samalla vasemmalla puolellani tämän juopon kantabaarin - silloin purskahdin oikein kunnon vollotukseen. Minä, raavas mies, itkin silmät päästäni vain yhden terassin nähtyäni ja puolitutun juopon takia.
Tätä vollotusta kesti vartin verran ja vieläkin joskus tulee tuo juoppo mieleen.
Näin se tavallaan täysin merkityksetön ihminenkin jää mieleen ja hänen vuokseen surren.
Tarinan opetus kai oli se, että, kun se suru ja kuolema käsitellään kunnolla kuolevan kanssa, ei se satu niin paljoa, kuin äkillinen kuolema.
Aika epäjohdonmukaista tekstiä, mutta olkoon.
Kaikista jää paikka sydämimme - niin sukulaisista, kuin tutuista puliukoista.

 

Mulle ei nyt mitään niin dramaattista ole koskaan tapahtunut. Tosin perjantaina otin niin sanotusti turpaani kahdelta minua isommalta henkilöltä. Tai he potkivat kylkiin ja repivät hiuksista pitkin katuja ja kuristivat. Se hetki tuntui vähän pidemmän puoleiselta.

 

Kamalaa Miten selviydyit tilanteesta, tuliko joku auttamaan?

Mun mies pelasti mut ONNEKSI! Olin vielä sellasessa paikassa, ettei siitä pahemmin mennyt autoja tai ihmisiäkään ohi. Onneksi ukko tajusi lähteä etsimään mua, kun olin viipyny reissullani vähän liian kauan... nenäkoru lävisti melkein mulle uuden "sonnilävistyksenkin" yhdestä iskusta ja kyljissä vähän ruhjeita... Mutta sillon tuli mietittyä, että nyt se on menoa sitten...

 

[video=youtube;J0qNVrnCv_s]http://www.youtube.com/watch?v=J0qNVrnCv_s&feature=related[/video]

Tuosta vielä, jollain tasolla asiaan liittyvää...

 

Pikkukaupunkilaisella on joku avautumisen tarve...

 

Ehdoton ykkönen: lapsi veti kurkunpalan suoraan kurkunpäähänsä, jonne se jäi jumiin, näin, ettei saa hengitettyä, käänsin ylösalaisin, löin lapojen väliin, ei vaikutusta, löin toisen kerran, kolmannen, rekisteröin, että lapsi alkaa muuttua siniseksi, löin neljännen kerran, yritin muistaa, mihin olin säilönyt ne pari meiltä löytyvää isoa injektioneulaa ja kelasin mielessäni hätätrakeostomian tekniikkaa, löin vielä kerran LUJAA... ja silloin se kirottu pala lähti irti ja lapsi alkoi, ihme kyllä, yskiä, oksentaa ja huutaa lähes saman tien.

Hyvä kakkonen: näin, kun aineissa oleva narkkari vetäisi ruuvimeisselin povarista ja hyökkäsi sen kanssa siskoni kimppuun, hyppäsin mitään ajattelematta narkkarin niskaan, hän irroitti kätensä siskostani ja kävi minun kimppuuni, painimme ja hän yritti iskeä minua ruuvimeisselillä useita kertoja samalla kun ainakin viisi ihmistä katseli vieressä tumput suorina ja mitään sanomatta tai tekemättä.

 

[QUOTE="Vieras";26541063]Pikkukaupunkilaisella on joku avautumisen tarve...[/QUOTE]

Joskus, erittäin harvoin, tällä palstalla ilmenee sellainen reaktio.
Nyt lupaan lopettaa!

 

.
"Ideaali" kuolemahan on nimenomaan silloin, kun sen surutyön pystyy tekemään yhdessä kuolevan kanssa - silloin se on paras molemmille, asioita saa muistella, saa kertoa omia toiveita ja jakaa mahdolliset pelkonsa. Toinen kuuntelee.
Surullistahan se on, vaikka kaikki tämä olisi sanottu ja tehty, mutta helpottaa toki asiaa monella eri tasolla.
Ängenpä tähän sitten vielä yhden omakohtaisen kokemuksen, jota ei voi millään tasolla verrata kenenkään läheisen kuolemaan, mutta kirjoitan silti.
Diakoniatyön yhtenä osana siihen hommaan kuuluu päihdetyö - niin vapaaehtoisille, kuin varsinaisille diakoniatyöntekijöillekin.
Tämän kautta olen tutustunut moniin paikallisiin juoppoihin.
Täällä oli sitten yksi varsinainen tapaus - tämä pappa oli pervo, hauska, täysin alkoholisoitunut, noudin hänet muutaman kerran kirjastostakin, kun meni sinne puhumaan todella härskejä pikkulapsille.
Sitten hän ihan yhtäkkiä kuoli sairauskohtaukseen.
Minä järjestin diakoniatyöntekijän kanssa hautajaiset, minä hoidin hautakivet, hautajaisjärjestelyt, ihan kaiken mahdollisen - hänellä ei läheisiä ollut.
Hoidin näitä asioita omien työkiireiden ohella, enkä varsinaista kuolemaa käsitellyt mitenkään.
Olin hautajaisissa ja kirkkokahveilla - ei mitään reaktioita asian suhteen.
Sitten lähdin ajamaan kotiin ja päästin muutaman kouluikäisen tien yli ja näin samalla vasemmalla puolellani tämän juopon kantabaarin - silloin purskahdin oikein kunnon vollotukseen. Minä, raavas mies, itkin silmät päästäni vain yhden terassin nähtyäni ja puolitutun juopon takia.
Tätä vollotusta kesti vartin verran ja vieläkin joskus tulee tuo juoppo mieleen.
Näin se tavallaan täysin merkityksetön ihminenkin jää mieleen ja hänen vuokseen surren.
Tarinan opetus kai oli se, että, kun se suru ja kuolema käsitellään kunnolla kuolevan kanssa, ei se satu niin paljoa, kuin äkillinen kuolema.
Aika epäjohdonmukaista tekstiä, mutta olkoon.
Kaikista jää paikka sydämimme - niin sukulaisista, kuin tutuista puliukoista.

Miten osuvasti sanottu, käsite "ideaalista kuolemasta" on kiehtova, varsinkin kun ajattelee sitä omalle kohdalleen. Mikä sitten on ideaali kuolema, sekä itselle että läheisille? Uskon että jokainen toivoo muistamista, mutta ilman surua. Useimmat kuolevat ovat aina sanoneet että älkää itkekö, vaan naurako, mikä on itsestänikin hyvä malli ajatella. Uskon myös, että nopeasti kuolevat (äkkikuolema) surisivat kuolemaansa varmasti enemmän, mitä läheiset itse, koska heiltä jäi tämä kaikki sanomatta ja kokematta mitä tulee "ideaaliin kuolemaan" käsitteenä. En vähättele sitä, etteikö läheiset surisi rankasti, mutta useita ystäviä nopeasti menettäneenä suren enemmänkin näiden henkilöiden kesken jäänyttä elämää ja tehtäviä, kuin sitä että he ovat kuolleet.

Tämä puliukko oli sinulle kuitenkin jotain, koska hänestä selvästikin välitit. Hait pois hänelle sopimattomista paikoista, ja huolehdit hänestä vielä kuolemankin jälkeen. On ihan ymmärrettävää, että se tunnepuuska tulee jossain vaiheessa, ja pitääkin tulla. Suru pitää surra pois, jokaisella on siihen oma tapansa ja aikansa. Ei se katso sitä, onko surun kohde ollut laitamyötäinen puliukko, sukulainen, ystävä tai perheenjäsen, se koskee aina meitä kaikkia omalla tavallaan eikä sitä voi kenenkään kohdalla vähätellä pienemmäksi kuin ihminen itse sen tuntee

 

Mulle ei nyt mitään niin dramaattista ole koskaan tapahtunut. Tosin perjantaina otin niin sanotusti turpaani kahdelta minua isommalta henkilöltä. Tai he potkivat kylkiin ja repivät hiuksista pitkin katuja ja kuristivat. Se hetki tuntui vähän pidemmän puoleiselta.

Kamalaa!!! :'( :hug:

 

Joskus, erittäin harvoin, tällä palstalla ilmenee sellainen reaktio.
Nyt lupaan lopettaa!

Mikäs siinä, saahan tänne kirjoitella mitä haluaa. Mutta kun uusien juttujen toiveessa availee ketjua uudestaan, niin tulee vähän sellainen Blaah- olo kun joku jauhaa liian pitkään asian sivusta, eikä päässytkään lukemaan mitään mitä halusi. Anteeksi, ei kyllä millään pahalla.

 

Kamalaa!!! :'( :hug:

Parasta tässä on se, etten edes tehnyt niille tyypeille mitään ennen sitä, ihan ventovieraita mulle. Sanoivat vaan, et "mene vitun huora takaisin sinne, mistä olet tullutkin" ja alkoivat pätkimään. Nice.

 

Miten osuvasti sanottu, käsite "ideaalista kuolemasta" on kiehtova, varsinkin kun ajattelee sitä omalle kohdalleen. Mikä sitten on ideaali kuolema, sekä itselle että läheisille? Uskon että jokainen toivoo muistamista, mutta ilman surua. Useimmat kuolevat ovat aina sanoneet että älkää itkekö, vaan naurako, mikä on itsestänikin hyvä malli ajatella. Uskon myös, että nopeasti kuolevat (äkkikuolema) surisivat kuolemaansa varmasti enemmän, mitä läheiset itse, koska heiltä jäi tämä kaikki sanomatta ja kokematta mitä tulee "ideaaliin kuolemaan" käsitteenä. En vähättele sitä, etteikö läheiset surisi rankasti, mutta useita ystäviä nopeasti menettäneenä suren enemmänkin näiden henkilöiden kesken jäänyttä elämää ja tehtäviä, kuin sitä että he ovat kuolleet.

Tämä puliukko oli sinulle kuitenkin jotain, koska hänestä selvästikin välitit. Hait pois hänelle sopimattomista paikoista, ja huolehdit hänestä vielä kuolemankin jälkeen. On ihan ymmärrettävää, että se tunnepuuska tulee jossain vaiheessa, ja pitääkin tulla. Suru pitää surra pois, jokaisella on siihen oma tapansa ja aikansa. Ei se katso sitä, onko surun kohde ollut laitamyötäinen puliukko, sukulainen, ystävä tai perheenjäsen, se koskee aina meitä kaikkia omalla tavallaan eikä sitä voi kenenkään kohdalla vähätellä pienemmäksi kuin ihminen itse sen tuntee

Nimenomaan uskon myös minä, että kuolema ilman surua on se, mitä kaikki (varsinkin pikkuhiljaa heikentyvät ja sitten kuolevat) haluavat.
Tuskinpa he haluavat omaa tilannettaan ja lähtemistään itkeä ja surea - toki sekin vaihe on, mutta minä ajattelen niin, että kuoleva muistelee mielummin yhdessä läheistensä kanssa niitä hyviä hetkiä , joita on saanut viettää.
Ei suinkaan sitä hetkeä, joka on lähitulevaisuudessa edessä.
Minäkin suren nuorten ihmisten kuolemissa nimenomaan sitä, mikä heiltä jäi elämättä ja kokematta - en suinkaan itse sitä kuolemaa, se on edessä ihan kaikilla, samalla tavoin, kuin veronmaksu.

Ja kyllä tämä puliukko jotain merkitsi, kun monta vuotta hänen kanssaan tein töitä ja hänen juttunsa oli oikeasti huvittavia - monesti naureskelin niille itse jälkeenpäin, itse tilanteissa yleensä se nauru oli aina pidäteltävä, kun paikalla oli niitä vähän jäyhempiä jököttäjiä.
Mutta aika aikaansa kutakin, muistot jäävät.

 

[QUOTE="Vieras";26541157]Mikäs siinä, saahan tänne kirjoitella mitä haluaa. Mutta kun uusien juttujen toiveessa availee ketjua uudestaan, niin tulee vähän sellainen Blaah- olo kun joku jauhaa liian pitkään asian sivusta, eikä päässytkään lukemaan mitään mitä halusi. Anteeksi, ei kyllä millään pahalla.[/QUOTE]

Juu, sori.
Myönnän, että syyllistyn tuohon jaaritteluun monissakin eri ketjuissa - minussa vaan on sitä vikaa, että keskustelun käydessä mielenkiintoiseksi, en malta hiljentyä ja jatkaa seuraavaan aiheeseen, ennen kuin olen saanut paatokseni pihalle.
Yritän pysyä jatkossa enemmän asiassa ja ketjujen aiheissa - tiedän, että tyylini ärsyttää monia.

 

Jotain tulee mieleeni. Jotkut hautajaiset ja ruumiin katsomiset, ahdisteleva hullu mies, kun olin kävelemässä, kyllä pelotti silloin. Näin sen miehen vielä useampana päivänä ja oli muutenkin todella outo mies, pysähtyi keskelle katua ja tuijotti kuin hullu, seuraisi jne. Asuin vielä silloin aivan kamalassa paikassa, maantasalla kerrostalossa pelottavalla paikalla metsän keskellä.

 

[QUOTE="Vieras";26541063]Pikkukaupunkilaisella on joku avautumisen tarve...[/QUOTE]

Haha! Eihän tuo edes ollut vielä pahakaan avautuminen. Kun katsoo näitä muita ketjuja, varsinkin näin juhannuksen jälkeen..

Mutta ihan vinkkinä, siitä palstan oikeasta reunasta näet kuka on viimeisenä kirjoittanut, niin voit skipata suoraan jos näet että joku jaarittelija on kirjoittanut viimeksi :kiss:

Muoks. Kannattaa myös skipata ne mihin minä oon kirjoittanut. Mullakin on ikävää vaivaa alkaa jaarittelemaan asioista jotka ei ilmiselvästikään ylety monien muiden aaltopituudelle kiinnostavuudessa mitattuna

 

Kiitos kaunis, herra hyvä

Mutta ihan asian ytimessä olet, itse en kirkollisessa toiminnassa ole mukana koskaan ollutkaan, mutta yksinkertaisesti voin vain sanoa että elämä on opettanut suhtautumaan itseensä eri näkökulmasta. Suru on myös osa elämää, mutta siitä ei saa tulla itse elämää ja sen tarkoitusta. Kun äidin sairaus eteni pidemmälle, käytiin järjestelmällisesti keskustelut siitä mitä hän haluaa kuolemansa jälkeen tapahtuvan, ja miten menettelen (koska mun niskoille "kaatui" kuoleman jälkeiset paperisodat ja muut velvollisuudet 90% suuruudella). Me surtiin hänen kuolema jo ennen sitä kuolemaa, yhdessä. Oli aika lohduttavaa tietää, että äitikin suri, mutta hyväksyi asian kuitenkin -onhan se vain elämää. Mutta tosiasiassa, kukaan ei koskaan kuole kokonaan. Heillähän on aina paikka meissä, jonne jäävät asumaan vielä kuoleman jälkeenkin

Kiitos näistä sanoista. Olen kaksi päivää jutellut ja itkenyt yhdessä kuolemaan tekevän äitini kanssa surusta, ikävästä ja käytännön asioiden hoitamisesta. Nyt äiti ei enää kykene puhumaan, nyt vain odotamme, yhdessä.

 

Varhaisultra nelisen viikkoa sitten. Kahden km:n jälkeen gynen hiljaisuus ultratessa. Kyllä täällä jotain on, mutta viikkoja niin vähän että tuu parin viikon päästä uudestaan.

Kahden viikon päästä tästä taas sama juttu. Musta tuntu että gyne ihan tahallaan viivyttelee, kunnes sano että vahva syke löytyy :heart:

La olis 26.1 :heart:

Oi onnea Fossiili, muistan sut kuumeilu-puolelta. Oltiin kahdessa pinossa samaa aikaa. Ja teidän la on vielä sama ensi vuodelle kun mikä meillä oli tänä vuonna. Onnellista odotusaikaa! :flower:

 

Kiitos näistä sanoista. Olen kaksi päivää jutellut ja itkenyt yhdessä kuolemaan tekevän äitini kanssa surusta, ikävästä ja käytännön asioiden hoitamisesta. Nyt äiti ei enää kykene puhumaan, nyt vain odotamme, yhdessä.

Voimia teille molemmille, odottaminen on pahinta aikaa kaikesta :hug: Nauti äitisi läsnäolosta kun voit, ja anna hänelle kaikkesi vielä viimeisinä hetkinäkin. Hemmottele, ja näytä että välität. Ollaanhan me se kaikki velkaa vanhemmille, jotka on meidänkin perään katsoneet aikansa

Hyvin sinä tulet pärjäämään, varmasti! :flower:

 

ne sekunnit, jotka kuluivat siitä kun tajusin vanhempieni ja nuoremman veljeni itkettyneistä kasvoista että jotain kauheaa on tapahtunut, siihen kun sain kuulla että isoveljeni oli kuollut. Muistan ne ilmeet vieläkin.
Ne minuutit kun odotin isäni vierellä hänen kuolemaansa päivystyksessä. Ja ne 18 minuuttia kun ajoin töistä äitini ruumiin äärelle pikkuveljeni tueksi.
Olen silti saanut enemmän kuin menettänyt, mutta ne onnelliset minuutit suorastaan kiitävät:heart:

 

Haha! Eihän tuo edes ollut vielä pahakaan avautuminen. Kun katsoo näitä muita ketjuja, varsinkin näin juhannuksen jälkeen..

Mutta ihan vinkkinä, siitä palstan oikeasta reunasta näet kuka on viimeisenä kirjoittanut, niin voit skipata suoraan jos näet että joku jaarittelija on kirjoittanut viimeksi :kiss:

Muoks. Kannattaa myös skipata ne mihin minä oon kirjoittanut. Mullakin on ikävää vaivaa alkaa jaarittelemaan asioista jotka ei ilmiselvästikään ylety monien muiden aaltopituudelle kiinnostavuudessa mitattuna

Kun nyt välttämättä haluat puuttua, niin :attn: väliin on voinut tulla muidenkin kirjoituksia...ja skippaan kyllä .

 

Pitkät oli minuutit kun perhehuoneesta synnytysaliin minut saatiin siirrettyä ja vielä pidemmäksi ne muuttui kun lääkäri etsi pienokaisen sydänääniä eikä kuullut, sen jälkeen ultrasi hetken hiljaisuudessa ja totesi vauvan menehtyneen. Se jälkeen elin kuin hidastetussa filmissä pitkän aikaa, aika lähes tulkoon pysähtyi :'(

 

Pitkät oli minuutit kun perhehuoneesta synnytysaliin minut saatiin siirrettyä ja vielä pidemmäksi ne muuttui kun lääkäri etsi pienokaisen sydänääniä eikä kuullut, sen jälkeen ultrasi hetken hiljaisuudessa ja totesi vauvan menehtyneen. Se jälkeen elin kuin hidastetussa filmissä pitkän aikaa, aika lähes tulkoon pysähtyi :'(

:hug:

Saatiinko syy selville?