Kaksplus-keskustelu: Lähtisitkö sijaisvanhemmaksi?

Omien lasten myötä olemme mieheni kanssa kumpikin "kasvaneet" ajatukseen, että meille saisi jonain päivänä tulla omiemme (neljä lasta tällähetkellä) lisäksi myös sijaislapsia.

Lapsia ovat niin omat kuin vieraatkin ja jos voisimme vaikuttaa positiivisesti edes yhden lapsen elämään, olisi se jotain, ihmeellistä.
Ajatus yhteistyöstä lasten oikeiden vanhempien tai sukulaistenkaan kanssa ei meitä pelota.

Ehkäpä eräänä päivänä meillä on todella lapsi, jolle voi suoda turvallisen elämänalun, sitoa katkenneet siivet ja katsoa yhdessä mitä maailmalla on antaa...

 

Oon ajatellut että haluaisin, pitäis vaan tutustua asiaan vielä tarkemmin. Luulen että olen vielä liian nuori, 23 v. Mies on kyllä jo melkein 30 v. Siis ei tuo ikä itseäni niin haittaa, mutta luulenpa ettei meitä huolittaisi vielä pitkään aikaan.

 

eli palkkio mikä työstä tulee on kuitenkin suht mukava n. 800-1000e per lapsi (+ huom sijoittava kunta maksaa harrastukset jne). tässä ajatellaan sitä, että jos sijaisperheessä on muutenkin jo todella hyvät tulot, eivät he ole riippuvaisia tästä sijaisvanhemmuustyön palkasta. Joten lopettaminen voi olla helpompaa jos tulee ongelmaa. Sen sijaan jos perheelle on oikeasti apua talouteen tästä korvauksesta (paljonkin) suhtautuu työhön monesti sitoutuneemmin. Ja kyllä tiedän, ettei asiat aina mene näin, mutta tässä on tämä ajatus taustalla.

 

mutta toi palkkio on mielestäni suht pieni n. 800 ?. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, että suurin osa lapsista on on huostaanotettuna laitoksissa ja kunnat maksavat useita tuhansia euroja lapsesta/kk, mutta sijaisperheelle maksetaan minimaalinen korvaus. Tiedän alalla olevana, että se ei ole helppoa olla sijaisvanhempi, koska sieltä tulee mukana myös lapsen biologinen perhe ja taustat. Olen kyllä mieheni kanssa keskustelleet asiasta ja meillä kyllä olisi mahdollisuus tarjota koti huostaanotetulle lapselle. Asia hautumassa.

 

No nyt ymmärrän.. minusta palkkio on aika kohtuullinen. Kodinhoidon tuki on paljon paljon pienempi. Tuttavalla on sisarukset sijoitettuna siis esim. 2 x 900 e + lapsilisät ja kun omiakin lapsia on, tulee sisaruskorotukset mukaan. Ja siihen päälle kesä- ja tukiperhelapset. Perhe elää hyvin hyvin niukasti kaikkea kierrättäen ja itse tehden.. ekoperhe. Ihmettelinkin, miten hänellä on varaa olla kotona, kun mieskin on satunnaisesti töissä. Mutta hänen työnsä onkin tämä. Veroa ei mene, mutta eipä taida eläkekään karttua.

 

Lähtisin mielelläni vaikka heti jos voisin. meidän pitäis vaan muuttaa isompaan asuntoon.

 

kyllähän minä lähdin, olimme sijaisvanhempina kahdelle nuorelle kuluneen vuoden aikana lähes 4 kuukautta. henkisesti erittäin raskas jobi, mutta myös antoisa.
ja lähtisin uudelleen, mikäli työ- ym. asiat antaisivat hieman enemmän joustoa.
itseasiassa meitä kysyttiinkin jo uudelleen ja lupauduttiinkin, mutta lasten kotikunta teki laitossijoituspäätöksen tällä kertaa.

 

aivan onneton palkkio kyseisestä työstä jota kuitenkin tehtään 24/7 ja yleensä aina on lapsella/nuorella jotain ongelmia joten helppoa työ ei ole.
palkkion pitäisi olla vähintään kaksinkertainen.

Ei sitä rahan takia tehdäkään vaan siksi, että halutaan pelastaa lapsi heidän surkeilta vanhemmiltaan.

ei kukaan niitä ottais jos niistä ei maksettais! ja jotka siihen on ryhtyneet, huomaavat kyllä todella nopeasti että palkkio on aivan liian pieni verrattuna siihen työhön.
ei kukaan ole valmis siihen ruljanssiin ilman korvausta.
pitää ottaa perheeseen aivan vieras ihminen ja myös se suku; mummot, papat, tädit, sedät, kummit ym. jotka perheelle täysin vieraita.
ei heidän kanssaan tule koskaan mitään ystävyys suhdetta, työtä ne kahvittelutkin on heidän kanssaan.
sitten on terapioissa käyntiä, yleensä viikottain.
tapaamisia lapsen vanhempien kanssa joissa yleensä ongelmia. vanhemmat tulee miten sattuu ja lähtevät kun sille tuntuu.
on palavereja sosiaalitoimen kanssa.
kukaan ei lähde siihen hommaan ihan tosta vaan ilman kunnon korvausta. oma perhe-elämä on taakse jäänyttä elämää siinä vaiheessa.

 

Kyllä olen tätä vaihtoehtoa miettinyt vuosia. Miehenkin kanssa vähän aiheesta keskustellut. Ollaan sitä mieltä, että mietitään tarkemmin sitten kun on ajankohtaista. Nyt mielestämme omat lapset vielä liian pieniä. Paljon kokenut ja kaltoinkohdeltu pienokainen kaipaa syliä ja läheisyyttä, eli omien lasten tulee olla sen verran isoja, että ymmärtävät miksi uusi tulokas vie niin paljon konkreettista tilaa ja huomiota.

Olen myös miettinyt olenko liian "kantaaottava" sijaisvanhempi. Haluaisin toimia muillakin lastensuojelun saroilla. Mielestäni Suomessa huostaanottoja odotetaan liian kauan. Ei pienellä lapsella ole "aikaa odottaa" päätöksiä usein kammottavissa oloissa. Vauriot tapahtuvat usein jo ensimmäisen elinvuoden aikana. Tuntuu siltä, että jos Suomessa kykenee tekemään biologisen lapsen sille saa tehdä melkein mitä vain. Biologisten vanhempien oikeudet toteuttaa vanhempana yrittämistä ovat paljon vahvemmat kuin lapsen oikeus turvaliiseen ja hyvään elämään. Ja tässä kohtaahan Suomi jatkuvasti rikkoo YK:n lapsenoikeuksien julistusta.

 

Ehkä kun oma nuorin on yli 10v. Sen näkee sitten. Siskollani ei ole biologisia lapsia ja hänellä on nyt pari kk ollut sijoitettuna lapsi, joka kylläkin on hänen kummilapsensa. Muut sisarukset ovat muualle sijoitettuna/laitoksessa.

 

Minulla on tuo ajatus pyörinyt mielessä jo useamman vuoden ja olenkin ajatellut että sitten kun omat biologiset lapset on tehty ja ollaan "kasvettu aikuisiksi" (nyt ollaan siis 28v ja 32v ) niin sen jälkeen tahdottaisiin auttaa jotain lasta jonka vanhemmat ei hänestä pysty huolehtimaan. Meillä varmasti riittää rakkautta ei-biologisillekin lapsille. Miettinyt vaan olen tuota että kuinka pahalta se sitten tuntuisi jos lapsi olisi meillä esim kolme vuotta ja sen jälkeen hänet sijoitettaisiin takaisin kotiin.

Harkinnassa siis kyllä on ollut jo pidemmän aikaa.

Hyvä suunnitelma, kasvattaa ensin omat lapset isommiksi.
Poikani oli tukiperheessä kerran kuussa ja halusin nimenomaan sellaisen jossa ei pieniä lapsia ettei joudu tappelemaan ja kiistelemään.
Melkein kuin ainoana kasvanut kun muut niin isoja ja ihanan perheen saimme, kouluikään asti kävi siellä ja hyvin viihtyi.

 

Me olisimme lähteneet mutta meitä ei huolittu. Olimme liian hyvin toimeentulevia.

Tuota en usko, jotain muuta on pitänyt olla. Eihän siihen rahan vuoksi mennä vaan auttamisen halusta, lapsirakkaudesta.

 

Kyllä lähtisin ja ajatuksena onkin lähteä mukaan, kunhan omat lapset kasvat ja taloudellinen tilanne vakiintuu.

 

Me olemme viiden vuoden lapsettomuuden ja piiitkän hoitorumban jälkeen lähdössä sijaisvanhemmiksi. Pride-koulutus alkaa tammikuun lopulla ja sossun tädit tulevat käymään kuukauden päästä. Jännittää koko homma vielä aika tavalla, mutta uskoisin tuon koulutuksen selvittävän hieman ajatuksia. Me toivomme ihan pientä lasta tai sisaruksia 0-3 vuotiaita ja pitkään sijoitukseen. Käsittääkseni lapsen palauttaminen biologisille vanhemmilleen on melko harvinaista, etenkin jos lapsi on sijoitettu jo vauvana.

Olen kauan etsinyt netistä jotain aktiivista keskustelua sijaisvanhemmuudesta. Tästä ketjusta bongasin Robottiruttusen, jolla oli sama lapsettomuustausta kuin meilläkin. Löytyisiköhän mukaan keskusteluun muita sijaisperheitä tai siihen hommaan ryhtyviä, niin saatais perustaa oma keskustelu vaikka tuonne lapsettomuus-palstalle?

 

Lastensuojelussa työskentelevänä on huomio kiinnittynyt, että lasten ongelmat on vaikeutuneet tässä vuosien varrella. kentältä on kuulunut että monien sijaisperhettä etsivien lasten ongelmat vaativat perheeltä aika paljon ja että haastellisia lapsia on vaikea sijoittaa. sijaisvanhemmilla pitää nykyään olla aika hyvä kapasiteetti ottaa lapsia. Lapsilla voi olla vaikeita käytöshäiriöitä ja psyykkisiä ongelmia. tietysti EN yleistä, eivät kaikki sijoituslapset ole "haasteellisia", mutta toivottavasti jokainen sijaisvanhemmuutta miettivä ottaa nämä asiat huomioon, jotta kun lapsille ei tuli enää uusia sijoituksia. jokainen sijoitus on suuri traumatisoiva kriisi lapselle ikävää on tämä pompottelu. toki suurin vastuu siirtyy sijoittajalle, jotta nämä miettivät hyvin ja tarkkaan mikä lapsi voi mennä mihin perheeseen. Lapsen on kyllä hyvä kasvaa turvallisessa sijaisperheessä ja näistä perheistä on iso pula eli kaikki perheet jotka ovat valmiit ottamaan suuren haasteen vastaan tekevät hienon asian yhteiskunnalle.

 

en haluaisi sijaisvanhemmaksi, ainakaa kun itsellä on pieniä lapsia, kun pelkään joutua siihen vaikeeseen välikäteen. Ja jos lapsen on otettu "väkisin" huostaan niin pelkäisin sekä itseni että läheisten puolesta (tiedän, ei saisi aina ajatella joka ihmisestä pahinta...)

 

Me olemme olleet sukulaissijaisperheenä nyt 2 v (lapsen isä on sukulaisemme), meillä on myös yksi oma tytär. Monenlaisia hetkiä on koettu niin lapsen kun hänen biologisen äitinsäkin kanssa. Silloin kun tähän lähdin en uskonut, että olisi niin rankaa välillä mitä on ollut, nyt toivottavasti alkaa pahimmat vaikeudet olla ohitse. Jossakin vaiheessa olin henkisesti todella väsynyt koko touhuun! Lapsi on meille mielettömän rakas, pidämmekin ihan omanamme eikä koskaan puhuta hänestä sijaislapsena tai itsestämme sijaisvanhempina.

Miettikää todella oletteko valmiit ottamaan niskaanne bioäidin ja bioisän suvut. Meillä ns. helpompi kun toisen suku oli jo tuttu. Mutta kyllä meillä on niitä ihaniakin hetkiä, elämme suurimmaksi osaksi ihan normaalia perhe-elämää, lukuun ottamatta huoltsikoita ja tapaamisia.

Jos joku haluaa lisää kokemuksia kysellä, niin vastaan mielelläni. Toki kaikki tapaukset ovat erilaisia.

 

Uskon omien lasten suhtautuvan ja sopeutuvan uusiin perheenjäseniin hyvin, mutta entä kun sijoitus päättyy? Meillä aikuisilla on paremmat mahdollisuudet käsitellä luopumisen surua järkevästi, tavoitteenahan voi olla koko ajan lapsen pääseminen takaisin vanhemmilleen, mutta voinko laittaa lapseni siihen tilanteeseen että heille ensin tärkeäksi käynyt sisarus katoaa heidän elämästään? Saattaa olla parempi odottaa kunnes omat lapset ovat teinejä tai jo lähteneet kotoa..

 

Nostan hattua kaikille sijaisvanhemmille! Teette aivan mielettömän arvokasta ja raskasta työtä.

Itse en alkaisi sijaisvanhemmaksi. Tapaan työssäni sijoitettuja, särjettyjä lapsia, joiden keskeneräisyys ja särkynyt minuus näkyy kanssakäymisessä.

Ihmiset, jotka jaksavat jakaa vuorokautensa kaikki tunnit näiden vaikeiden, todella paljon tukea tarvitsevien nuorten kanssa, ovat merkki siitä, että humanismi ei ole kuollut. Ja ehkä ei Jumalakaan.

 

Miten perheen usko tai uskontoa katsotaan jos alkaa sijaisvanhemmaksi?

 

Lähtisin mielelläni sijaisvanhemman hommaan.
Alan olla jo ikäni puolesta pikkuhiljaa sillä puolella, että omia lapsia en enää voi tehdä. Oikeastaan suurempi ongelma on se, että minulla ei ole sopivaa isä-ehdokasta lähistöllä ja muutenkin raskaaksi tuleminen on minulle hyvin hankalaa.
Olen nyt 28, mutta aika kuluu ja biologinen kello tikittää eikä miestä vieläkään näy. Aiempien kokemuksien vuoksi, en heti edes uskaltaisi yrittää vauvan saantia vaikka hyvä mies löytyisikin...

Olen aina haaveillut isosta lapsikatraasta ja olisin äärettömän onnellinen jos voisin tarjota lämpimän ja rakastavan kodin jollekkin lapselle, vaikkakin ehkä vain muutamaksi vuodeksi.
Olen varma, että minulla riittäisi rakkautta useammallekkin lapselle.

Itsellä on tällä hetkellä 6,5 vuotias poika, joten pieni vauva sopisi meille tällä hetkellä. Vanhemman muksun kanssa voisi ongelmaksi tulla jo olemassa olevat traumat tms.
Kunhan poikani kasvaa, niin voisin isommankin muksun meille ottaa asukiksi

 

Kyllä l'htisin jos vaan kelpaisin.
Työttömänä ylivelkaantuneena yksinhuoltajana en kelpaa

 

En kyllä mistään hinnasta.

 

Tottakai, jos hommalla saa noin paljon hilloa!

 

En koskaan pystyisi. Ensinnäkin, mä olen kovasti kiintyvää tyyppiä. Ai ai sitä hetkeä, kun lapsen pitäisi muuttaa pois. Toiseksi, niin no... Mua vaan häiritsee ajatus sijaisuudesta asiassa, jossa täytyy olla 100% omistautunut.