Mun elämä pysähtyi viime perjantaina.

Miksi rakkaimmat viedään ensin?
Kysymys liian monen huulilla, liian usein :'(
Voimia koko perheelle :hug:

 

Minä menetin isäni kesäkuussa 2006. Niinikään 57 vuotiaana. Maailman paras isä ja maailman upein ukki. Joten tiedän liiankin tarkkaan miltä tuntuu.... Väärältä, surulliselta, katkeraltakin. Kyllä siitä kuitenkin selviää.... Suru ja ikävä ei taida loppua ikinä, se vain muuttaa muotoaan. Minä näen usein unta isäsätäni ja hän tupsahtaa mitä kummalisimpiin paikkoihin unissa.
Kaipaamaan jäivät myös 3 lastani. Vanhin muistaa, kekimmäinen ei ja nuorin oli rv 6 isäni poismennessä. En koskaan saanut kerrotuksi isälle tästä viimeisestä murusesta. Toivottavasti hän jostain tämän rinsessan näkee, sieltä pilven reunalta ehkä.....

Paljon voimia sinulle suuren surun keskellä, päivä päivältä se muuttuu aavistuksen helpommaksi kestää.

 

Miksi rakkaimmat viedään ensin?
Kysymys liian monen huulilla, liian usein :'(
Voimia koko perheelle :hug:

Tätä minäkin mietin.
Mun isä aina sanoi, että aikoo elää satavuotiaaks, että on hällä niin v**ttumaiset sisäkalut..Mutta ei silä ollu. Sillä oli maailman lämpösin sydän. Kaikkia se aina oli valmiina auttamaan, ketä vaan apua pyysi. Isä eli koko ajan sata lasissa. Niin kai sen päivät tuli täyteen niin nopeaan...
PERKELE!!!
Täältä kun niin moni jo vanha ja väsynyt pois haluaa, niin miksi ei sellaisia oteta?? Miksi otetaan sellaisia joilla kaikki on vielä kesken??

 

Parhaat ja tärkeimmät viedään aina ensin Osanotto suruista suurimpaan :hug:

 

:hug:

 

Osanottoni. Saman kokeenena, mutta vuoden asiaa sulatelleena.

 

:hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :flower: :flower: :flower: :flower:

 

Oikein suuri halaus ja osanotto sinulle ja perheellesi!!Tunne on ja ikävä kestää vielä kauan mutta pikkuhiljaa helpottaa ja elämä alkaa taas voittaa.Kaikkein hirveimmät poismenot on juuri yllättäen lähtevät..Ei sitä voi ymmärtää ;( Voimia!!!

 

:hug: :hug: :hug: tiedän tunteen..minunkin isäni kuoli..oli 42vuotias..suru ja ikävä ei lopu koskaan...mutta tosiaan muuttaa muotoaan..

 

:hug:

 

mie oon niiiiiin pahoillani :'( :hug: :hug: :hug: :hug:

 

:hug: :hug:

 

Minä menetin isäni kesäkuussa 2006. Niinikään 57 vuotiaana. Maailman paras isä ja maailman upein ukki. Joten tiedän liiankin tarkkaan miltä tuntuu.... Väärältä, surulliselta, katkeraltakin. Kyllä siitä kuitenkin selviää.... Suru ja ikävä ei taida loppua ikinä, se vain muuttaa muotoaan. Minä näen usein unta isäsätäni ja hän tupsahtaa mitä kummalisimpiin paikkoihin unissa.
Kaipaamaan jäivät myös 3 lastani. Vanhin muistaa, kekimmäinen ei ja nuorin oli rv 6 isäni poismennessä. En koskaan saanut kerrotuksi isälle tästä viimeisestä murusesta. Toivottavasti hän jostain tämän rinsessan näkee, sieltä pilven reunalta ehkä.....

Paljon voimia sinulle suuren surun keskellä, päivä päivältä se muuttuu aavistuksen helpommaksi kestää.

Sitä tavallaan toivoo ajan kuluvan, mutta toisaalta taas ei. Tää kipu auttaa tuntemaan että mie elän. Se on jotenkin niin konkreettista, kun tuntuu että joka paikkaan sattuu.
Lapsille olen sanonut, että heillä on nyt ihan ikioma suojelusenkeli. Pappa seura koulumatkoilla, ja papalle voi puhua. Pappa kuulee kyllä, vaikkei me enää häntä nähdäkään.

 

Osanotto. Surun kyynelten läpi kuultavat onnellisten päivien muistot. Jaksamista.

 

:hug:

 

Osanottoni :hug:

Läheisen menettäminen on todella raskasta :'( :hug:

 

:hug:
Saman elokuussa kokeneena haluan olla ottamassa osaa suruusi. :flower:

Omani myös otettiin pois täysin yllättäen, tai no iltapäivällä tuli tieto, että hän oli menettänyt tajuntansa. Yö valvottiin hänen vierellään, aamuyöstä kävin kotona ja kirjaimellisesti juoksin sairaalaan takaisin. Ehdin sinne muutamaan minuuttia ennen hänen lähtöään ja sain olla pitämässä häntä kädestä viimeisellä hetkellä...

Tuossa tilanteessa mukana on niin paljon outoja, erilaisia tunteita. Elämä on sekaisin, mutta niin kliseiseltä kuin kuulostaakin, anna ajan auttaa.
:hug:

 

:hug: :'(

 

:hug: :hug: :hug:

 

:'( :hug: :hug: Osanottoni.

 

:hug: Oma isäni kuoli joulun alla-05,tuntuu kuin siitä olisi hetki vain..Ei mennyt kuin 3kk syövän toteamisesta poismenoon.Katsoin,kuinka hän kuihtui ja muuttui..Lähtö oli helpotuskin,mutta silti suuri shokki.Kaikki tapahtui niin nopeasti..
Nyt tuntuu,että isä on ollut koko ajan läsnä,vaikuttamassa tuolta jostain.Kaikki toiveet käyvät toteen vähitellen ja elämä kaikilla perhepiirissä on muuttunut jotenkin parempaan suuntaan,asiat loksahtaneet kuin ihmeen kautta.
paikoilleen..Isä pitää meistä huolta.
Pitäisi muistaa,että me kaikki olemme toisillemme täällä lainaa vain.. :hug:

 

Otan osaa!

Minun isäni kuoli kans yllättäen n. 4 vuotta sitten oman käden kautta. Itse en aluksi antanut itseni surra tapausta. Nyt sitten lähes päivittäin ajatus käy isässäni ja oikein viha tulee kun ajattelen hänen ratkaisuaan. Haluan sanoa Sinulle, että sure ja muistele. Ole vihainen ja itke. Se helpottaa ja ei jää niitä "mörköjä" sinne alitajuntaa kaivelemaan.

 

:'( :hug:

 

Kunpa tämä runo
kietoutuisi ympärillesi
kuin käsivarsi
ja lohduttaisi sinua

Kunpa tämä runo
olisi huone
ja hehkuva takkatuli
jonka ääreen
voisit käpertyä

Kunpa tämä runo
voisi antaa Sinulle niin paljon enemmän

Kunpa tämä runo
voisi täyttää kaikki toiveesi

Silloin et ehkä enää itkisi...


Mulla itsellä sisko kuoli vajaa 3v sitten,aivan liian nuorena.Ikää 21v.
Se on niin hirveetä ku ei osannu yhtään edes varautua,niin yllättäen se tapahtu.
Kokemuksesta täytyy sanoo että surulle pitää antaa aikaa...
Vaikka tiiän ettei se tällä hetkellä tunnu siltä että se ikinä helpottais.
Liian moni lähtee aivan liian aikaisin täältä :'(

:hug:

 

itku tuli. suuret osanottomme! haleja ja voimia sinne ap:n perheelle. Aina sanotaan, että aika parantaa haavat. Tässä tilanteessa varmasti aika on pitkä parantaakseen, mutta viikkojen, kuukausien tai vuosien jälkeen voi olla jo helpompaa.