Olenko liian ankara?

Ethän ole edes mitään neuvoja täällä itse antanut?

Ilmeisesti pitäisi siis itse ne lelut kerätä, jos lapsi vaan pelleilee? Ja antaa olla porottavan auringon alla ilman hattua? Hyvin oppii lapsi ettei vanhempia tarvitse totella.

Enkä nyt varsinaisesti mitään neuvoja edes kysellytkään, vaan muiden tapoja toimia. Neuvot kysyn omalta äidiltäni (myös alan ammattilainen jolla "normi"lasten lisäksi runsaasti kokemusta erityislapsistakin).

Niin ja joku ihmetteli tuota ruokapöydässä käyttäytymistä, niin kyllä tuo lapsi pääsääntöisesti nätisti istuu ja syö. Jos rupeaa pelleilemään niin sitten kielto ja jos ei usko niin ruoka hetkeksi pois.

 

Aivan, mutta oletko kotona vienyt lapsen jäähylle, laskeutunut lapsen tasolle ja topakasti sanonut: "Sinä olet nyt jäähyllä, koska käyttäydyit puistossa rumasti." Ja sitten vienyt jäähyn loppuun. Kun ei se pois lähteminen ole mitään kasvatusta, se vaan totuttaa pakenemaan elämää.

Olen =)

Lapsen tasolle laskeudun hyvin usein, puhun hänelle sitten kauniisti tai torun! Selitän asiat miksi näin tehdään. Eri asia miten hyvin nämä jästipäät kuuntelevat =D
Mutta minä en jäähytä jälkeen päin, koska meillä eivät muista välttämättä jos ovat käyttäytyneet huonosti puoli tuntia sitten puistossa. Jos joudun nuhtelemaan, se tapahtuu yleensä heti muutaman kiellon jälkeen, sitten "rangaistus" toteutetaan. Ei vasta sitten kun ollaan pakkauduttu autoon ja ajettu kotiin, riisuttu vaatteet ja sitten alkaa neuvottelu..

Pois lähteminen ei toki ole kasvatusta eikä tilanteita pidä paeta, en ole niin sanonutkaan. Mutta jos kiellän vaikka nyt esimerkiksi omalla hiekkalaatikolla hiekan heittelyn toisten päälle useaan kertaan ja sanon että jollei se lopu niin sinä lähdet sisälle jos et osaa käyttäytyä niin muut saavat leikkiä siinä rauhassa. Lopputulos: kyllä, vien sisälle jos hiekan heittely jatkuu!

 

Oletko liian ankara? -Olet noin pienelle lapselle

 

Lapsestahan se on paljolti kiinni. Jos lapsi pystyy kaikki nuo säännöt muistamaan tai kestämään muistamattomuuden seuraukset, niin hienoa.

Itse olen tuon kokoisten kanssa pitänyt kiinni perusasioista kuten siitä, että ketään ei yritetä satuttaa. Niissä on ollut nollatoleranssi ja puistosta lähtö heti. Muissa asioissa, esimerkiksi juuri noissa vaatetusjutuissa, on menty rennosti ja huumorilla huijattu lapsi tottelemaan.

Mielestäni pieni lapsi (lue: kaksivuotias) tarvitsee niiden selkeiden sääntöjen ohella paljon naurua, höpsöttelyä, yhdessäoloa ja hyväksyntää. Niistä saadaan rakennuspalikoita tulevia myrskyjä varten. Samoin vanhemman on hyvä oppia periaatteellisuuden ohella joustamaan silloin kun tilanne sitä vaatii. Uhmaaja tarvitsee vastusta, mutta myös kokemusta, että hän tulee kuulluksi.

Ja lisätään vielä, että sinä itse tunnet lapsesi parhaiten.

Samoja ajatuksia mitä itsellä Yleensä kun lapsia tulee lisää niin joustoakin sitä mukaa.

 

Hyvä tulee, jatka samaan malliin vaan.

Noi ajat jo pitkälti takana. Ihan samalla tavalla mentiin noin pääpiirteittäin meilläkin. Hyvätapaisia lapsia on tullunna ja kuuntelevat jopa mitä sanotaan.

 

[QUOTE="äitikkä";29980839]Samoja ajatuksia mitä itsellä Yleensä kun lapsia tulee lisää niin joustoakin sitä mukaa.[/QUOTE]

Uskoisin, että kun lasta tai lapsia on katsellut pidempiä aikoja, alkaa nähdä nämä persoonina, joihin pystyy vaikuttamaan kasvatuksella vain rajallisesti. Lapsen perusluonne on mitä on, ja sen kanssa opitaan elämään. Kasvetaan ja kasvatetaan, luovitaan arjessa, rakastetaan vikoineen.

Yleensä jyrkimpien ihmisten lapset ovat itsekin melkoisen jyrkkiä ja selviytyvät hyvin sellaisesta prässäyksestä, jota heikompi ei kestäisi. Mutta aina välillä käy niin, että lapsen ja vanhemman kemiat vaan eivät kohtaa. Silloin olisi vanhemman vastuu nähdä lapsi mieluummin herkkänä lasiesineenä kuin muokattavana savipalana.

 

Jos se ratkaisu on aina se pois lähteminen? -Niin miten saatte lapsen tottelemaan tilanteessa jossa ei pääse pois?
Esim auto, päiväkoti, ?

Kysyn vaan tulevaisuuden varalle kun itsellä vasta 1v7kk, jolla vielä tepsii lapion poisotto hetkeksi niin monta kertaa kun heittää hiekkaa ja leikin ohjaus muuhun

Meillä autossa toimi ja toimii se että auto pysähtyy kunnes käytös paranee. Ei se jaksa istua seisovassa tylsässä autossa. Isomman kanssa muukin sanktio joka seuraa(pelikielto esim). Pojan kanssa A ja O on aina ollu johdonmukaisuus ja se että seuraukset totetutuvat. Tyhjällä uhkailulla ei pääse minnekään. Samalla positiivinen vahvistus.
Minusta ap ei ole liian ankara.

 

Kaupassa kärryissä oli ongelmitta, sen jälkeen joutui istumaan tai pakolla käteen kiinni jollei osannu olla. Monestikaan tarvinnu toistaa. Samoin päiväkodissa totetutettavissa oleva tapa. Pöydästä pois ellei loppunu pelleily, puistosta pois ellei siirto ja puhuttelu auttanu jne...Jotkut paikat on mieleisiä, toiset ei ja kaikista ei pääse pois. Ei minusta lasta voikaan kasvattaa yksiyhteen vaan on aina katottava mikä se tilanne on.

 

Olet täydellistäkin täydellisempi äiti! Muuta mulkoilevat sinua vain sen takia kun ovat kateellisia sinulle kasvatustaidoistasi ja täydellisyydestäsi.

 

Ja onhan siinä ajanhallinnastakin kysymys. Jos lapsia on useampia, on kolmen vartin keskustelu lelujen pois keräämisestä melko lailla mahdotonta. Se ei tee tietenkään useamman lapsen vanhemmista sen parempia, korkeintaan oman rajallisuutensa hyväksyneitä.

 

Uskoisin, että kun lasta tai lapsia on katsellut pidempiä aikoja, alkaa nähdä nämä persoonina, joihin pystyy vaikuttamaan kasvatuksella vain rajallisesti. Lapsen perusluonne on mitä on, ja sen kanssa opitaan elämään. Kasvetaan ja kasvatetaan, luovitaan arjessa, rakastetaan vikoineen.

Yleensä jyrkimpien ihmisten lapset ovat itsekin melkoisen jyrkkiä ja selviytyvät hyvin sellaisesta prässäyksestä, jota heikompi ei kestäisi. Mutta aina välillä käy niin, että lapsen ja vanhemman kemiat vaan eivät kohtaa. Silloin olisi vanhemman vastuu nähdä lapsi mieluummin herkkänä lasiesineenä kuin muokattavana savipalana.

Aivan samaa mieltä! Perusluonteenpiirteet onneksi periytyvät, joka helpottaa huomattavasti kasvatusta ja oman lapsensa ymmärtämistä. Kaikille ei sovi kaikki tavat, herkempi lapsi nujertuu tiukan kurin alla.

Minusta aloittaja on turhan ankara, siis tuollainen tyyli ei sopisi minulle ja lapselleni. Ehkä heillä se toimii, vaikka lapsi on kyllä kovin pieni noin koviin vaatimukseen, ainakin mikäli on vasta tasan 2-vuotias eikä lähempänä 3 vuotta.

 

Aivan samaa mieltä! Perusluonteenpiirteet onneksi periytyvät, joka helpottaa huomattavasti kasvatusta ja oman lapsensa ymmärtämistä. Kaikille ei sovi kaikki tavat, herkempi lapsi nujertuu tiukan kurin alla.

Minusta aloittaja on turhan ankara, siis tuollainen tyyli ei sopisi minulle ja lapselleni. Ehkä heillä se toimii, vaikka lapsi on kyllä kovin pieni noin koviin vaatimukseen, ainakin mikäli on vasta tasan 2-vuotias eikä lähempänä 3 vuotta.

Kaksivuotias yrittää hirveän kovasti opetella maailman sääntöjä, eikä hänen kommunikaatiokykynsä vielä riitä pukemaan asioita sanoiksi. Tosi usein se, mitä pidetään uhmana, onkin epätoivoista tarvetta noudattaa rutiineja.

Kerran ollessaan kaksivuotias esikoiseni yritti kylään tullessa toistuvasti kantaa kenkänsä olohuoneen matolle ja sai kauheat raivarit, kun palautin kengät aina eteiseen. Vierailu oli tyssätä alkuunsa, kun mikään uhkaus ei tehonnut suunniltaan olevaan lapseen. "Ei", oli ainoa, mitä hän kykeni huutamaan. Sitten älysin, että vierailupaikan eteisessä ei ollut ollenkaan kynnysmattoa.

Kynnysmatto löytyi talon ulkoterassilta, ja kengät jätettiin sinne. Muistan loppuikäni kaksivuotiaan iloisen ja helpottuneen kyyneltensekaisen naurun, kun kengille löytyi oikea paikka eikä tarvinnutkaan lähteä suorilla takaisin kotiin, niin kuin olin ehtinyt jo uhata.

Kun lapsi kasvoi ja oppi ilmaisemaan itseään joskus 3,5-vuotiaasta alkaen, tajusin että se, mitä olin tulkinnut uhmakkuudeksi, olikin usein epätoivoista tarvetta toimia oikein ristiriitatilanteissa. Edelleen lapsi ottaa kovin raskaasti kaikki konfliktit, eli siinä suhteessa muistuttaa suuresti minua, vaikka onkin paljon räiskähtelevämpi kuin minä lapsena.

 

Kaksivuotias yrittää hirveän kovasti opetella maailman sääntöjä, eikä hänen kommunikaatiokykynsä vielä riitä pukemaan asioita sanoiksi. Tosi usein se, mitä pidetään uhmana, onkin epätoivoista tarvetta noudattaa rutiineja.

Kerran ollessaan kaksivuotias esikoiseni yritti kylään tullessa toistuvasti kantaa kenkänsä olohuoneen matolle ja sai kauheat raivarit, kun palautin kengät aina eteiseen. Vierailu oli tyssätä alkuunsa, kun mikään uhkaus ei tehonnut suunniltaan olevaan lapseen. "Ei", oli ainoa, mitä hän kykeni huutamaan. Sitten älysin, että vierailupaikan eteisessä ei ollut ollenkaan kynnysmattoa.

Kynnysmatto löytyi talon ulkoterassilta, ja kengät jätettiin sinne. Muistan loppuikäni kaksivuotiaan iloisen ja helpottuneen kyyneltensekaisen naurun, kun kengille löytyi oikea paikka eikä tarvinnutkaan lähteä suorilla takaisin kotiin, niin kuin olin ehtinyt jo uhata.

Kun lapsi kasvoi ja oppi ilmaisemaan itseään joskus 3,5-vuotiaasta alkaen, tajusin että se, mitä olin tulkinnut uhmakkuudeksi, olikin usein epätoivoista tarvetta toimia oikein ristiriitatilanteissa. Edelleen lapsi ottaa kovin raskaasti kaikki konfliktit, eli siinä suhteessa muistuttaa suuresti minua, vaikka onkin paljon räiskähtelevämpi kuin minä lapsena.

Voi ei... jotenkin tosi suloista.
Itse usein vaan ohitan nuo raivoamiset ajattelematta asiaa sen enempää... ehkä mun pitäis vähän useammin yrittää selvittää, mitä mun lasten päässä liikkuu (siis näissä raivaritilanteissa)

 

Mä olen sitten varmaan oikea curlingkuningatar, mutta meillä kuusiuvuotiaan siivouskasvatukseksi riittää se, että lapsi itse siivoaa pääosin itse, mutta saa aina pyytäessään apua vanhemmilta. Poislähtö konfliktitilanteista on se käyttäytymismalli, mitä edelleen, liki kahdenkymmenen yhdessäolovuoden jälkeen yritän kitkeä miehestäni pois. Eli jotain muuta on noissa tilanteissa meillä käytetty. Tilanteesta pois (leikki) hetkeksi rauhoittumaan. Mutta tärkeämpää kuin se, että lapsi oppii että tilanteesta lähdetään jos tulee ongelmia, on se että hän oppii, miten niihin palataan (parannetaan käytöstä, pyydetään anteeksi, jatketaan).

 

Mää tunnistan omasta lapsestani myös tuon rutiinien noudattamisen. Potalle mennessä (käydää 1,5v) kanssa asmulla ja illalla, nii aina pitää saada hammasharja ja tahnaa... suihkussa kun käydään, niin lattia pitää aina saada kuivata... unilelulle annettiin kerran vettä pullosta, nii nyt pitää saada antaa aina.. monesti kotua tullessa ollasn keinuttu pihassa, nii nyt nukkuvaa lasta autosta kotia kannettaessa kirkuu päästä keinuun... turvaportin hän on saanut laittaa kiinni, niin maailma kaatuu jos joku muu sen laittaa...

Hmm...??? Hyväksyn kyllä että lapseni on näin, mutta miten on, kumpi on lapselle parempi, noudattaa niitä rutiineja mahd mukaan, vai alkaa huudattaa lasta ja yrittää opettaa että aina ei tehdä näin...

 

- jos kerhossa/puistossa kiusaa muita tai käyttäytyy muuten huonosti, lähdetään kokonaan pois (tietty ei heti ekasta kerrasta)
*tulkitsen pikemmin kykemättömyydeksi kasvattaa lasta käyttäytymään oikein kuin ankaruudeksi.

- samoin lähdetään pois puistosta jos heittelee hattua pois, tai kylmällä esim ottaa jatkuvasti hanskoja pois
* voi hyvin olla sama tilanne kuin edellä eli väärät mentelmät ei välttämättä ankaruus

- leikin päätteeksi pyydän keräämään lelut paikalleen, tietysti autan lasta
*en näe ankaruutena vaan ihan oikeana tapana toimia

- ruokapöydässä ei pelleillä eikä myöskään nousta välillä pöydästä
* 2 vuotiaalta voi hiukan liioiteltua olla vaatia tuota aina ja joka tilanteessa, ankaruus riippuu seurauksista

- jos esim vinkuen pyytää maitoa ei sitä saa, vaan odotan niin kauan että rauhoittuu ja esittää asiansa rauhallisesti
* ei kerro sen paremmin ankaruudesta kuin kasvatuksestakaan mitään

Voi kiesus.

 

Itse kolmen lapsen äitinä kyllä näen, että toimit oikein ja johdonmukaisesti. Kun kerran tai pari lähdetään leikkipuistosta pois lapsen käyttäytyessä huonosti ja kokeillessa rajojaan, hän todennäköisesti oppii siitä jotain.

Jatka vaan samaan tyyliin. Eli pysy vaan johdonmukaisena. Äläkä välitä näistä muutamista leimaavista kommenteista. Kumma kyllä, joku saa jotain tyydytystä siitä, että leimaa toisen huonoksi vanhemmaksi tällaisillakin perusteilla.

 

mun mielestä toimit juuri niin kuin kuuluukin

 

Lähinnä mietin ymmärtääkö 2-vuotias tuollaista syy-seuraussuhdetta, että jos ottaa pipon pois päästä niin lähdemme puistosta pois. Ei ainakaan mun nippanappa 2v vielä ymmärrä. Ehkä sit jos on jo lähempänä kolmea. Omani saattaisi ehkä hetken protestoida lähtöä koska puisto on kiva paikka, mutta tuskin ymmärtäisi että sieltä lähdetään nimenomaan sen _pipon vuoksi_ pois.

Lelujen korjaaminen ja pöydässä istuminen taas on peruskauraa. Se että pyydetään nätisti on tietysti ihan hyvä opettaa, oma 2 v ei osaa vielä sanallisesti pyytää maitoa. Joten kun hän vinkuu, toistan hänelle "anna", jotta hän oppisi sen pikkuhiljaa mutta kuitenkin annan maidon heti. Ehkä tässäkin vähän vanhemmalta voi odottaa jo vähän enemmän "saisinko maitoa" jne, tuossa iässä jo puoli vuottakin vaikuttaa suuresti kehitykseen ja siihen mitä lapselta voi vaatia.

 

Kaksivuotias yrittää hirveän kovasti opetella maailman sääntöjä, eikä hänen kommunikaatiokykynsä vielä riitä pukemaan asioita sanoiksi. Tosi usein se, mitä pidetään uhmana, onkin epätoivoista tarvetta noudattaa rutiineja.

Kerran ollessaan kaksivuotias esikoiseni yritti kylään tullessa toistuvasti kantaa kenkänsä olohuoneen matolle ja sai kauheat raivarit, kun palautin kengät aina eteiseen. Vierailu oli tyssätä alkuunsa, kun mikään uhkaus ei tehonnut suunniltaan olevaan lapseen. "Ei", oli ainoa, mitä hän kykeni huutamaan. Sitten älysin, että vierailupaikan eteisessä ei ollut ollenkaan kynnysmattoa.

Kynnysmatto löytyi talon ulkoterassilta, ja kengät jätettiin sinne. Muistan loppuikäni kaksivuotiaan iloisen ja helpottuneen kyyneltensekaisen naurun, kun kengille löytyi oikea paikka eikä tarvinnutkaan lähteä suorilla takaisin kotiin, niin kuin olin ehtinyt jo uhata.

Kun lapsi kasvoi ja oppi ilmaisemaan itseään joskus 3,5-vuotiaasta alkaen, tajusin että se, mitä olin tulkinnut uhmakkuudeksi, olikin usein epätoivoista tarvetta toimia oikein ristiriitatilanteissa. Edelleen lapsi ottaa kovin raskaasti kaikki konfliktit, eli siinä suhteessa muistuttaa suuresti minua, vaikka onkin paljon räiskähtelevämpi kuin minä lapsena.

Ihana. <3 ja niin totta! Oma 2-vuotias on myös hyvin tarkka rutiineista, ja pistää huomaamattani merkille tarkasti kaiken mitä minä teen ja sitten alkaa toistamaan sitä. Esim. illalla mennessä nukkumaan mulla on ollut tapana ensin pistää ovi kiinni ja sitten kaukosäädin aina samaan kohtaan pöydälle. Yhtenä iltana nauratti kun pistin oven kiinni mutta säätimen vähän huolimattomasti pöydälle "väärään kohtaan", niin taapero nousi sängystä ja minä olin jo kivahtamassa että mihis olet matkalla - kun hän menikin vain korjaamaan kaukosäätimeen siihen samaan kohtaan mihin sen normaalisti pistän ja kiipesi takaisin sänkyyn

 

Et ole liian ankara, ne jotka tuota ihmettelee ovat varmaan niitä joiden mielestä lapsi saa tehdä mitä vaan...

 

No et ole liian ankara! Mulla on 3 lasta (7v, 4,5v ja justiinsa 3 v täyttänyt), joiden kanssa olen mielestäni yhtä tiukalla linjalla kuin sinäkin. Kun homma menee pelleilyksi, niin ensin komennan, jos jatkuu, annan varoituksen, että seuraavasta vastaavasta tempusta (esim. pipon hanskojen pois ottaminen kylmällä säällä) lähtee jäähylle/puistosta kotiin jne ja jos homma jatkuu, niin tämähän sitten toteutuu. Kyllä 2 v jo ymmärtää kurinpidon päälle, ei ehkä pitkäkestoisesti, mutta muistutettuna kuitenkin. Juuri täällä viikolla meidän 4,5 v ja 3v neidit siirtyivät samaan huoneeseen nukkumaan. Molemmat tytöt pälpättivät joka ilta ja juoksivat ympäri huonetta, vaikka piti nukkua. Ekana iltana istuin huoneessa jotta meno rauhoittui. Sama tokana iltana. Kolmantena ilmoitin, että nyt äiti menee tekemään kotihommia alakertaan, hyvää yötä. Kun meno meni villiksi, kävin sanomassa, että nyt hiljaa, nukutaan. meno jatkui ja ilmoitin, että jos homma jatkuu, otan yhden unikaverin pois molemmilta. Meni 2 min ja älämölö ja juokseminen jatkui, otin sitten unilelut pois. Johan hiljeni lapset, joskin sama toistui ja vielä toiset unilelut otin pois. Sitten uskottiin. Nyt viikon loppupuolella on riittänyt, että halipusujen jälkeen olen sanonut, ettei täällä enää pälätetä taikka juosta tai sitten lähtee unilelu pois. Tänään ensimmäistä kertaa sanoma meni perille, lapset nukahtivat samaan huoneeseen ilman kikkailuja. Johdonmukaisuus ennen kaikkea!

 

a

 

"ja etsi myönteisyyttä ja mielikuvitusta

Minusta tuossa on jotain vikaa. Siitä olen samaa mieltä, että mainitsemasi häiriökäyttäytymisen lajit pitää kitkeä pois. Mitä jos katsoisit Supernannyä? Jotenkin tulee olo, ettet ns. välitö lapsesta. Minusta voisit järjestää jäähyttämisen puistossa. Ikävää paeta ongelmia tuolla lailla."

Et vissiin oo kovin tarkasti ite kattonu supenannyä. Kyl se Jo on niis opettanu just, et jos puistossa esimerkiks käyttäytyy huonosti, ni varotuksen jälkeen lähdetään pois sieltä! Oon seurannu niit sen ohjelmia ja huomannu ton niis joissaki jaksois.

 

aika moni sanoo ettei 2-vuotias voi ymmärtää noin "ankaria" sääntöjä mutta eikö just se sääntöjen johdonmukainen noudattaminen opeta ymmärtämään? Siis että jos alunperinkin oletat ettei lasta kannata komentaa kun ei se ymmärrä niin eihän se koskaan voi oppia. Mitä jos lapsi tottuu vaikka 4-vuotiaaksi asti siihen että ruokapöydässä saa käyttäytyä miten sattuu ja sitten keksitäänkin että "noni, nyt oot niin iso et täytyy ymmärtää käyttäytyä"?

Tuohon "kasvatusalan ammattilainen"-korttiin pätee mun mielestä hyvin sanonta "suutarin lapsilla ei ole kenkiä". Ihan yhtä usein ne ammattilaiset kasvattaa lapsensa päin persettä ku muutkin..