Radiosta kuultua: lapsettomat ovat onnellisimpia

[QUOTE="vieras";23104705]Olen täysin samaa mieltä kanssasi. Lapsen tehtävä ei ole tehdä ketään onnelliseksi.[/QUOTE]

Se ei ole lapsen tehtävä, mutta moni lapsi tekee vanhemmansa onnelliseksi, onneksi.

 

Jos jollekin on näin käynyt niin miksei sitä voisi tämänaiheisessa ketjussa kertoa?
Viestisi oli kaikin puolin hyvin perusteltu ja asiallinen.Tämä kohta jäi ainoastaan ihmetyttämään.

No en tiedä, täytynee analysoida itteään vähän tarkemmin. ) Ehkä siinä korpeaa just se, että sen tulkitsee omassa mielessään niin että "voi kuule tuo sinun ajattelutapas on aivan väärä, kyllä se siitä muuttuu kun se muuttui mullakin", vaikka ei sitä kirjoittaja siis todellakaan tarkoittaisikaan. Juurikin näitä samoja väärinkäsityksiä me lapsettomatkin harrastetaan!

 

Väitän, että sellaista rakkautta, jota ihminen tuntee omaa lastaan kohtaan ei voi missään muualla elämässä kokea - niin puhdasta ja ehdotonta. Ilman omia lapsia ihminen jää paitsi suurimmasta rakkaudesta, jota maan päällä voimme kokea.

Näinhän sitä sanotaan, ja moni varmasti haluaa uskoa sen, mutta kylmä totuus on se, että maailmassa ei ole mitään niin suurta, puhdasta ja ehdotonta rakkautta kuin itserakkaus. Siitä ei jää paitsi kukaan.

 

Itselläni merkitys elämään tuli lasten vuoksi. Jaksaa esim. käydä töissä, koska on joku, jonka vuoksi käydä ja jolle rahat antaa. Lasten kasvua on ihana seurata. Olen lapsirakas ihminen, mutta sen myönnän, etten minäkään kahta lasta enempää kyllä tekisi.

 

Itselläni merkitys elämään tuli lasten vuoksi. Jaksaa esim. käydä töissä, koska on joku, jonka vuoksi käydä ja jolle rahat antaa. Lasten kasvua on ihana seurata. Olen lapsirakas ihminen, mutta sen myönnän, etten minäkään kahta lasta enempää kyllä tekisi.

Lapsettomia kyllä syytetään itsekkyydestä, mutta kuinka moni tekee lapsia, koska oma elämä tuntuu muuten merkityksemättömältä? Onko lasten tehtävä antaa toisen elämälle sisältö? Ehkäpä lapsettomat ovat löytäneet muuta elämänsisältöä. Jotain omakohtaisempaa, jotain tyydyttävämpää ja aidompaa sisältöä kuin sen hakeminen muiden olemassaolosta ja ovat siksi onnellisempia.

 

[QUOTE="vieras";23104817]Näinhän sitä sanotaan, ja moni varmasti haluaa uskoa sen, mutta kylmä totuus on se, että maailmassa ei ole mitään niin suurta, puhdasta ja ehdotonta rakkautta kuin itserakkaus. Siitä ei jää paitsi kukaan.[/QUOTE]

Itserakkaus on ensimmäinen askel siihen, että osaa rakastaa muita. Ilman itserakkautta ihmiset vihaavat itseään ja jos olet tavannut itseäänvihaavia ihmisiä voit varmasti arvata loput.

 

[QUOTE="vieras";23104859]Lapsettomia kyllä syytetään itsekkyydestä, mutta kuinka moni tekee lapsia, koska oma elämä tuntuu muuten merkityksemättömältä? Onko lasten tehtävä antaa toisen elämälle sisältö? Ehkäpä lapsettomat ovat löytäneet muuta elämänsisältöä. Jotain omakohtaisempaa, jotain tyydyttävämpää ja aidompaa sisältöä kuin sen hakeminen muiden olemassaolosta ja ovat siksi onnellisempia.[/QUOTE]

Mikään ei mielestäni ole naurettavampaa kun syyttää lapsettomia itsekkyydestä. Ihmisen itsekkyys riippuu kylläkin ihan ihmisestä, ei lapsimäärästä. Sitä paitsi lasten tekeminenhän se vasta itsekästä onkin.

 

[QUOTE="vieras";23104859]Lapsettomia kyllä syytetään itsekkyydestä, mutta kuinka moni tekee lapsia, koska oma elämä tuntuu muuten merkityksemättömältä? Onko lasten tehtävä antaa toisen elämälle sisältö? Ehkäpä lapsettomat ovat löytäneet muuta elämänsisältöä. Jotain omakohtaisempaa, jotain tyydyttävämpää ja aidompaa sisältöä kuin sen hakeminen muiden olemassaolosta ja ovat siksi onnellisempia.[/QUOTE]


Lapset asuu kotona yleensä sellaiset 18 vuotta jonka jälkeen ne lähtee kuka mihinkin, osa Afrikkaan, toiset naapurikylään. 18 vuotta ihmisen elämässä on aika lyhyt aika (kaikki on toki suhteellista) enne tuota aikaa ja tuon ajan jälkeen lapsia tehneet elävät aika lailla samoin kuin ei-lapsiatehneet. Jos ihminen tekee 20-vuotiaana lapset, on hänen lapset lentäneet jo maailmalle ennen kuin hän täyttää 40 vuotta. Siinä on vielä aika paljon elämää ja onnea etsittävänä, yhtä lailla kuin 50-vuotiaallakin. Ei lapset tuo kokopäiväistä sisältöä elämään kuin muutaman vuoden ajan.

 

Lapset asuu kotona yleensä sellaiset 18 vuotta jonka jälkeen ne lähtee kuka mihinkin, osa Afrikkaan, toiset naapurikylään. 18 vuotta ihmisen elämässä on aika lyhyt aika (kaikki on toki suhteellista) enne tuota aikaa ja tuon ajan jälkeen lapsia tehneet elävät aika lailla samoin kuin ei-lapsiatehneet. Jos ihminen tekee 20-vuotiaana lapset, on hänen lapset lentäneet jo maailmalle ennen kuin hän täyttää 40 vuotta. Siinä on vielä aika paljon elämää ja onnea etsittävänä, yhtä lailla kuin 50-vuotiaallakin. Ei lapset tuo kokopäiväistä sisältöä elämään kuin muutaman vuoden ajan.

Niinpä, ja jos on lapsia sen vuoksi tehnyt, niin sitten sitä onkin ihan hukassa kun lapset lähtevät. Lapsettomilla ei ole tätä ongelmaa, vaan sisältö on löydettävä jostain muualta aina. Oman elämän tyhjyyttä ei voi piilottaa omiin lapsiin eikä heidän elämällään voi antaa omalle elämälleen näennäistä sisältöä. Mielestäni toisen ihmisen tehtävä ei ole koskaan antaa toisen elämälle merkitystä. Ei edes lasten vanhemmilleen.

 

[QUOTE="Sarppana";23104745]No en tiedä, täytynee analysoida itteään vähän tarkemmin. ) Ehkä siinä korpeaa just se, että sen tulkitsee omassa mielessään niin että "voi kuule tuo sinun ajattelutapas on aivan väärä, kyllä se siitä muuttuu kun se muuttui mullakin", vaikka ei sitä kirjoittaja siis todellakaan tarkoittaisikaan. Juurikin näitä samoja väärinkäsityksiä me lapsettomatkin harrastetaan! [/QUOTE]

Juuri näin! Olen siis tuo kikikiin kengässä hiertävä vapaaehtoisesti lapseton, jota veetuttaa kuunnella tarinoita siitä, kuinka joku on elänyt ihan samanlaista vapaaehtoisesti lapsetonta näennäisesti onnellista elämää kuin minäkin, mutta sitten saanut valaistuksen/rohkeuden/järjen/whatnot tehdä lapsia ja sen myötä löytänyt absoluuttisen onnen, josta me lapsettomat ressukan jäämme totaalisen paitsi koska elämme siinä harhaluulossa, että olisimme muka onnellisia ilman lapsia.

Aivan kuin tämä äitivalaistuksen saanut ihminen tietäisi mitään siitä, millaista minun elämäni on, vaikka se näennäisesti näyttääkin samanlaiselta kuin hänen entinen elämänsä! Ja koskan jaksan avautua tästä tänne palstalle, niin se osoittaa että olen epävarma valinnastani ja oikeasti haluan ihan hirrrrrmuisesti tuntea ne pienet kätösen kaulan ympärillä.

 

[QUOTE="vieras";23104910]Niinpä, ja jos on lapsia sen vuoksi tehnyt, niin sitten sitä onkin ihan hukassa kun lapset lähtevät. Lapsettomilla ei ole tätä ongelmaa, vaan sisältö on löydettävä jostain muualta aina. Oman elämän tyhjyyttä ei voi piilottaa omiin lapsiin eikä heidän elämällään voi antaa omalle elämälleen näennäistä sisältöä. Mielestäni toisen ihmisen tehtävä ei ole koskaan antaa toisen elämälle merkitystä. Ei edes lasten vanhemmilleen.[/QUOTE]

Ymmärrän sun pointin (tai ainakin kuvittelen ymmärtäväni) ja jollain tasolla olen samaa mieltä. Toisaalta kuitenkin ajattelen, että länsimaissa korostetaan liikaa yksilökeskeisyyttä ja yksinselvitymistä. Ihmiset tarvitsevat toinen toisiaan, ja paljon. Meidän kulttuurissa on heikkous, jos tarvitsee toista omaan onneensa. On myös kulttuureja, joissa yhteisöllisyys ja toinen toisensa onnelliseksi tekeminen on päivänselvää.

Kuitenkaan kenenkään harteille (ei lapsen eikä puolison tms.) ei voi sysätä itsensä onnelliseksi tekemistä siten, että se olisi toisen vastuulla. Siinä taas ei varmaan ole mitään pahaa, että lapsi tai puoliso tekee sinut onnelliseksi.

 

En jaksanu plärätä koko ketjua että en tiedä onko joku jo sanonut saman. Mutta kysymys on siitä miten kukakin sen onnellisuuden määrittelee.. Tai miten se on tuossa tutkimuksessa määritelty.

Minä voin rehellisesti sanoa olevani erittäin onnellinen elämääni nyt, enemmän onnellinen kuin koskaan lapsettomana. Mutta silti on paljon hetkiä jolloin mut vois luokitella "onnettomaksi", vastuu on suuri ja kun itse on väsynyt, asunto sotkuinen ja lapset roikkuu lahkeessa tai keksivät kiusata toisiaan, silloin siis. Mun onnellisuus on silti sellaista että yksittäiset "onnettomuuden" hetket ei horjuta sitä tosiasiaa että olen onnellisempi kun mulla on lapset. Kun pienet kädet kietoutuvat kaulaan ja pikkuinen suu lähmäisee märän pusun poskelle (ynnä miljoona muuta yhtä hellyyttävää ja upeaa tapahtumaa arjessa), tuntuu että huonokin päivä kääntyy sillä hetkellä hyväksi.

 

En jaksanu plärätä koko ketjua että en tiedä onko joku jo sanonut saman. Mutta kysymys on siitä miten kukakin sen onnellisuuden määrittelee.. Tai miten se on tuossa tutkimuksessa määritelty.

Minä voin rehellisesti sanoa olevani erittäin onnellinen elämääni nyt, enemmän onnellinen kuin koskaan lapsettomana. Mutta silti on paljon hetkiä jolloin mut vois luokitella "onnettomaksi", vastuu on suuri ja kun itse on väsynyt, asunto sotkuinen ja lapset roikkuu lahkeessa tai keksivät kiusata toisiaan, silloin siis. Mun onnellisuus on silti sellaista että yksittäiset "onnettomuuden" hetket ei horjuta sitä tosiasiaa että olen onnellisempi kun mulla on lapset. Kun pienet kädet kietoutuvat kaulaan ja pikkuinen suu lähmäisee märän pusun poskelle (ynnä miljoona muuta yhtä hellyyttävää ja upeaa tapahtumaa arjessa), tuntuu että huonokin päivä kääntyy sillä hetkellä hyväksi.

Tässä ei ollut kyseessä vain yksi tutkimus vaan yhteenveto monista tutkimuksista joita oli tehty monien vuosien aikana monessa eri maassa.

 

[QUOTE="vieras";23104910] Mielestäni toisen ihmisen tehtävä ei ole koskaan antaa toisen elämälle merkitystä. Ei edes lasten vanhemmilleen.[/QUOTE]

Kaikkein viimeiseksi tuollaista "palvelusta" pitäisikään odottaa lapsilta, jotka todellakaan eivät ole pyytäneet päästä tähän maailmaan, saati omaan nimenomaiseen perheeseensä.

Kuitenkin myytti lapsista elämän tarkoituksen tuojina elää kulttuurissamme kohtalaisen vahvana. Voisin kuvitella, että olisi kohtalaisen rankkaa havaita, etteivät lapset tuokaan elämään tarkoitusta, kiirettä ja huolta ja sitku-elämää vain. Ja syyllisyyttä, muun muassa siitä, ettei pysty täyttämään yleistä normia ja olemaan ekstaattisen onnellinen lapsistaan. Ehkä siinä voisi olla yksi syy, miksi lapsettomat ovat tilastollisesti onnellisempia.

 

Ymmärrän sun pointin (tai ainakin kuvittelen ymmärtäväni) ja jollain tasolla olen samaa mieltä. Toisaalta kuitenkin ajattelen, että länsimaissa korostetaan liikaa yksilökeskeisyyttä ja yksinselvitymistä. Ihmiset tarvitsevat toinen toisiaan, ja paljon. Meidän kulttuurissa on heikkous, jos tarvitsee toista omaan onneensa. On myös kulttuureja, joissa yhteisöllisyys ja toinen toisensa onnelliseksi tekeminen on päivänselvää.

Kuitenkaan kenenkään harteille (ei lapsen eikä puolison tms.) ei voi sysätä itsensä onnelliseksi tekemistä siten, että se olisi toisen vastuulla. Siinä taas ei varmaan ole mitään pahaa, että lapsi tai puoliso tekee sinut onnelliseksi.

Sisällön hakeminen elämään muualta kuin toisten ihmisten olemassaolosta ei sulje pois yhteisöllisyyttä tai toisin turvautumista. Kyse on täysin eri asioista, mikä on mielestäni niin päivänselvää, että epäilen suuresti, että et oikeasti näe eroa. Ehkäpä yrität luoda mielikuvan, tai ehkä jopa oikeasti uskot, että lapsettomat ovat itsenäisiä, yksinäisiä, yksin pärjääviä, urakeskeisiä suorittajia, joita ei muut ihmiset juuri kiinnosta.

Minä olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta olen naimisissa, minulla on ystäviä ja minulla on erittäin lämpimät ja läheiset suhteet sukulaisiini. Koen olevani osa yhteisöä, mistä olen iloinen, sillä Suomessa on monia, myös perheellisiä, jotka eivät sitä ole. Varsinkin perheellisille yhteisöllisyyden puute on raskasta, koska yhteisö jakaa lastenkasvatuksen vastuun ja taakan, kuten myös ilot. Minulla on myös elämässäni lapsia, mutta ne eivät vain ole omia. Yksikään läheisistä ihmisistäni ei kuitenkaan ole elämäni sisältö, vaan ihana bonus, josta olen kiitollinen joka päivä.

 

Juuri näin! Olen siis tuo kikikiin kengässä hiertävä vapaaehtoisesti lapseton, jota veetuttaa kuunnella tarinoita siitä, kuinka joku on elänyt ihan samanlaista vapaaehtoisesti lapsetonta näennäisesti onnellista elämää kuin minäkin, mutta sitten saanut valaistuksen/rohkeuden/järjen/whatnot tehdä lapsia ja sen myötä löytänyt absoluuttisen onnen, josta me lapsettomat ressukan jäämme totaalisen paitsi koska elämme siinä harhaluulossa, että olisimme muka onnellisia ilman lapsia.

Aivan kuin tämä äitivalaistuksen saanut ihminen tietäisi mitään siitä, millaista minun elämäni on, vaikka se näennäisesti näyttääkin samanlaiselta kuin hänen entinen elämänsä! Ja koskan jaksan avautua tästä tänne palstalle, niin se osoittaa että olen epävarma valinnastani ja oikeasti haluan ihan hirrrrrmuisesti tuntea ne pienet kätösen kaulan ympärillä.

Nyt tuli aika monta väärintulkintaa. Ensinnäkään en ole missään vaiheessa sanonut eläväni samanlaista elämää kuin sinä. Olen sanonut, että mulla oli lapsettomuuden plus-listassa samoja asioita. Toisekseen en ole myöskään sanonut, että olisin elänyt ennen lapsia "näennäisen onnellista elämää". Elämäni oli onnellista ennen lapsia, mutta nyt se on vielä onnellisempaa.

Olen myös toistanut lukuisia kertoja, että onneksi jokainen saa tehdä itse valintansa.

Kaikki eivät välttämättä koe niin vahvaa onnea äitiydestä kuin minä, mutta minulle elämä onkin osoittanut, että äitiys ei ole itsestäänselvää, vaikka itse haluaisi sen valita. Ensimmäinen lapseni kuoli kohtuuni kuukautta ennen laskettua aikaa. Olen suunnattoman kiitollinen ja onnellinen elävistä lapsestani vaikkakaan en antaisi mistään hinnasta pois enkelilastanikaan, eikä häntä kukaan voi minulta enää pois viedäkään. En mielellään tuo tätä asiaa tällaisessa keskustelussa mukaan, koska se voi viedä keskustelua harhapoluille varsinaisesta siasta, mutta nyt tuon, koska toivon, että se auttaa teitä ymmärtämään paremmin minun onneani ja minun auennutta taivastani. Tämän kokemukseni vuoksi myös korostan sitä, että jokaisen on valittava lapseteko tai lapsettomuus itse. Minusta olisi ollut vielä kamalampaa, jos olisin vaikka anopin painostuksesta päättänyt tehdä lapsia ja sitten lapseni kuoleekin kohtuuni. Kun alkaa lapsentekoon on otlava valmis ottamaan vastaan muutakin kuin terve elävä lapsi.

Tämä on oikeasti yksi lempiaiheitani -ollako lapsia vaiko ei. Oli jo silloin, kun olin lapseton. Ennen lapsia toivoin välillä, että voikun voisi elää kaksi elämää, joissa toisessa valitsee lapset ja toisessa ei.

 

[QUOTE="vieras";23105027]Sisällön hakeminen elämään muualta kuin toisten ihmisten olemassaolosta ei sulje pois yhteisöllisyyttä tai toisin turvautumista.[/QUOTE]

Ei minunkaan mielestäni sisällönhakeminen elämään ja yhteisöllisyys sulje toisiaan pois. Yhteisö antaa sisältöä ja sisältöä saa myös ilman yhteisöä. Ehkä minä vierastan sitä, että lapsettomat aika usein ajattelevat, että koska lapset tuo vanhemilleen sisältöä elämään, se on jotenkin paha asia. Ikään kuin lapsettomien mielestä olisi arvokkaampaa hankkia elämäänsä sisältöä muualta kuin omasta perheestä.

 

Ei minunkaan mielestäni sisällönhakeminen elämään ja yhteisöllisyys sulje toisiaan pois. Yhteisö antaa sisältöä ja sisältöä saa myös ilman yhteisöä. Ehkä minä vierastan sitä, että lapsettomat aika usein ajattelevat, että koska lapset tuo vanhemilleen sisältöä elämään, se on jotenkin paha asia. Ikään kuin lapsettomien mielestä olisi arvokkaampaa hankkia elämäänsä sisältöä muualta kuin omasta perheestä.

Niinhän se onkin jos lapsia tehdään vain sen vuoksi, että saadaan elämään jotain sisältöä. Se ei ole kovin hyvä syy tehdä lapsia. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että lapsistaan ei saa nauttia tai että heitä ei saa rakastaa. Mutta jos lapsia tehdään vain sen vuoksi, että elämään saa sisältöä, jää pohjalle yhä tyhjä elämä, jota lapset eivät voi oikeasti täyttää. Sen huomaa viimeistään sitten kun lapset kasvavat.

 

[QUOTE="vieras";23104859]Lapsettomia kyllä syytetään itsekkyydestä, mutta kuinka moni tekee lapsia, koska oma elämä tuntuu muuten merkityksemättömältä? Onko lasten tehtävä antaa toisen elämälle sisältö? Ehkäpä lapsettomat ovat löytäneet muuta elämänsisältöä. Jotain omakohtaisempaa, jotain tyydyttävämpää ja aidompaa sisältöä kuin sen hakeminen muiden olemassaolosta ja ovat siksi onnellisempia.[/QUOTE]

Höpö höpö, on aivan luonnollista naiselle haluta lapsia ja haluta äidiksi, ja saada merkitys elämälleen tästä äitiydestä. Tottakai saan elämälleni merkityksen sen kautta, että saan antaa jollekin toiselle elämän. Mutta tarvitseeko lasteni jotenkin yrittää tehdä minua onnelliseksi, ei tietenkään. En olisi koskaan, ja ikimaailmassa saanut merkitystä elämääni muuten.

 

Höpö höpö, on aivan luonnollista naiselle haluta lapsia ja haluta äidiksi, ja saada merkitys elämälleen tästä äitiydestä. Tottakai saan elämälleni merkityksen sen kautta, että saan antaa jollekin toiselle elämän. Mutta tarvitseeko lasteni jotenkin yrittää tehdä minua onnelliseksi, ei tietenkään. En olisi koskaan, ja ikimaailmassa saanut merkitystä elämääni muuten.

Jos mä jumalaan uskoisin niin kyllä mä varmaan ajattelisin, että jumala on luonut naisen elämän merkitykseksi lapsien synnyttämisen ja äitinä olemisen.

 

[QUOTE="vieras";23105122]Niinhän se onkin jos lapsia tehdään vain sen vuoksi, että saadaan elämään jotain sisältöä. Se ei ole kovin hyvä syy tehdä lapsia. Se ei tietenkään tarkoita sitä, että lapsistaan ei saa nauttia tai että heitä ei saa rakastaa. Mutta jos lapsia tehdään vain sen vuoksi, että elämään saa sisältöä, jää pohjalle yhä tyhjä elämä, jota lapset eivät voi oikeasti täyttää. Sen huomaa viimeistään sitten kun lapset kasvavat.[/QUOTE]

Ei siinä ole mun mielestä sinällään mitään pahaa, jos lapset on koko elämän sisältö ellei siitä tule rasite lapsille. Ihminen kyllä yleensä keksii keinot luoda elämään sisältöä, jos ei muusta niin vaikka viinapullosta. Sinällään lapsien kautta sisällön hakeminen elämään on kuitenkin aika terve vaihtoehto, yhtä terve varmaan kuin uskonto, urheilu, musiikki tms.

 

Elämäni oli merkityksellistä ja jollain tapaa onnellisempaa ilman lapsia. Kun olimme miehen kanssa kahden, mitä aikaa kesti noin 10 vuotta, ei ollut vastuuta kuin minusta itsestäni. Minun tekemiset ja päätökset vaikuttivat vain minuun. En joutunut kantaa syyllisyyttä koko ajan. Minulla oli aikaa asioille, joita minua kiinnosti tehdä tai joita minua huvitti tehdä. Minä olin myös jollain tasolla parempi ihminen, koska lapset saatuani olen usein väsynyt ja katkera ja kiukkuinen, harmittelen tukiverkkojen puutetta ja kadehdin niitä, joilla ne on. Minä sain käyttää kaikki rahat vain itseeni. Nythän minulla ei jää itselle paljon mitään, koska lapsiiin menee niin paljon kuin vain rahaa on. Lasten harrastukset ovat kalliita.

Lapsettomana mietimme, että ehkä teemme lapsia joskus, jos tulee sopiva hetki. Opiskelut ja ura tuntuivat tärkeämmiltä. Nautin lähes kaikesta, mitä on keksitty ja olen kiinnostunut kaikesta. On opettelematta edelleen tiffanytyöt, huonekaluentisöinti, kiinan kieli, ja lisäksi haluaisin vielä muutaman yliopistotutkinnonkin.

Esikoinen tuli vahingossa ja hänelle tehtiin kaveri.

elämäni on erilaista. Ilman lapsia olisi paljon tekemistä ja lapset eivät minulle onnea tuo. Itse asiassa usein huolta ja murhetta ja pelkoa.

Hyvät puolet lapsista: Olen heiltä oppinut kuka minä olen ja miten maailma pyörii. Olin aivan kokonaan toinen ihminen ja lähes kaikki mielipiteeni täysin päinvastaisia kuin nyt. Lapset ovat viisaita ja uskomattoman hienoja tapauksia. Oma vauva on ihaninta mitä on olemassa ja siitä ajasta nautin äärettömästi.
Mutta se ei ole totta, että lapsuus kestaa vain pienen hetken tai että 18-vuotiaana tulisi joku irtiotto. Kyllä ihminen kaipaa tukea ja ohjeita ja rahaa varsinkin nykyään kun nuorten tukia leikataaan. Vanhemmuus on kovaa työtä ja rahanmenoa vuosikymmeniä, ja joka muuta väittää, tekee niin, koska on tehnyt lapset tajuamatta, miten paljon se vaatii.

 

siis, lapset eivät tuo onnea, sillä vaikka olen lastenkin kanssa usein onnellinen, niin olisin usein onnellinen myös ilman lapsia. tai niin kuvittelen.

 

[QUOTE="myy";23105704
Mutta se ei ole totta, että lapsuus kestaa vain pienen hetken tai että 18-vuotiaana tulisi joku irtiotto. Kyllä ihminen kaipaa tukea ja ohjeita ja rahaa varsinkin nykyään kun nuorten tukia leikataaan. Vanhemmuus on kovaa työtä ja rahanmenoa vuosikymmeniä, ja joka muuta väittää, tekee niin, koska on tehnyt lapset tajuamatta, miten paljon se vaatii.[/QUOTE]

Rahaa lapsille saa epäilemättä antaa vielä aikuisenakin ja muutoin huolehtia niin kuin vanhemmilla tapana on, mutta ei aikuinen lapsi enää tuo täysipäiväistä sisältöä vanhemman elämään tai mikäli tuo niin jotain on varmastikin pielessä.

 

Joskus oli aivan sama tutkimus ja tuollainen tulos siksi, että lapsettomien suhde oli kestänyt vain vähän aikaa ja kaikki pidemmät huonot lapsettomat suhteet olivat päättyneet, koska lapset eivät olleet "liimana" välissä. Eli jos parilla ei ole lapsia, se eroaa helpommin. Täytyy aina ajatella mitä siellä tutkimuksen tuloksen takana on. Miksi paskassa suhteessa jäisi olemaan toisen kanssa jos ei ole lapsia??? Tietysti lapsettomat eroavat helpommin ja tietysti ovat tutkittaessa "onnellisempia".

Mun tuttavapiirissä on useampi pitkään yhdessä ollut onnellinen lapseton pari, jonka unohdit tuosta kuviosta kokonaan.