Radiosta kuultua: lapsettomat ovat onnellisimpia

Omien lasten myötä minä ole kyllä aivan oikeasti kiinnostunut myös muista lapsista toisella tavalla. Lasten hätä koskettaa riippumatta maasta tai kultuurista. Olen myös kiinnostunut lasten myötä siitä millainen maailma on lasten ollessa aikuisia. Voivatko he olla "vapaita" valinnoissaan, vovatko he esimerkiksi elää turvallisesti jne. Ja nuo kysymykset eivät tietenkään voi koskea vain minun lapsiani, toivottavasti he eivät joudu elämään yksin tässä maailmassa.

Musta tulisi varmaan äiti teresa jos tekisin lapsia, koska mua kiinnostaa sekä läheisteni hyvinvointi (eirtoten lasten) ja lisäksi teen työtä lasten hyvinvoinnin eteen. Lisäksi lahjoitan rahaa lasten hyväksi meneviin hankkeisiin säännöllisesti. Ja olen lapseton ihan omasta halustani.

Jotkut ihmiset ovat ihmisrakkaampia kuin toiset, osalla se ymmärrys herää vasta oman lapsen myötä. Mutta on melko yksisilmäistä väittää, että lapsettomaksi jäävät olisivat kategorisesti kyvyttömiä ymmärtämään muiden tarpeita tai välittämään ihmisistä. Sellainen mielikuva nimittäin tulee näistä "Kun sain lapsia, aloin kiinnostua kehitysmaan lasten asioista".

Enkä todellakaan pidä itseäni mitenkään erikoisena ja "paremapana" ihmisenä. Mulla on ollut hyvä ja rakastava koti, minkä vuoksi mun on ollut helppoa kasvattaa empatiakyky. Koen erittäin epäreiluksi sen, että kaltaiseni ihminen olisi muka jotenkin lähtökohtaisesti itsekäs. Kiakkia ei vain äitiys kiinnosta, ketä mistäkin syystä.

 

Musta tulisi varmaan äiti teresa jos tekisin lapsia, koska mua kiinnostaa sekä läheisteni hyvinvointi (eirtoten lasten) ja lisäksi teen työtä lasten hyvinvoinnin eteen. Lisäksi lahjoitan rahaa lasten hyväksi meneviin hankkeisiin säännöllisesti. Ja olen lapseton ihan omasta halustani.

Jotkut ihmiset ovat ihmisrakkaampia kuin toiset, osalla se ymmärrys herää vasta oman lapsen myötä. Mutta on melko yksisilmäistä väittää, että lapsettomaksi jäävät olisivat kategorisesti kyvyttömiä ymmärtämään muiden tarpeita tai välittämään ihmisistä. Sellainen mielikuva nimittäin tulee näistä "Kun sain lapsia, aloin kiinnostua kehitysmaan lasten asioista".

Enkä todellakaan pidä itseäni mitenkään erikoisena ja "paremapana" ihmisenä. Mulla on ollut hyvä ja rakastava koti, minkä vuoksi mun on ollut helppoa kasvattaa empatiakyky. Koen erittäin epäreiluksi sen, että kaltaiseni ihminen olisi muka jotenkin lähtökohtaisesti itsekäs. Kiakkia ei vain äitiys kiinnosta, ketä mistäkin syystä.

Kommentteja siitä, miten on kiinnostunut hyväntekeväisyydestä lapsien myötä on tullut tähän ketjuun, koska lapsettomat ovat ensin väittäneet, että lapsia omaavat ajattelevat ainoastaan omia lapsiaan hyvin omanapaisesti eivätkä pyri parantamaan maailmaan.

Niin lapsettomissa kuin lapsia tehneissä on aivan varmasti väkeä, joita ei kiinnosta kuin omas napa sekä niitä jotka tekevät hyväntekeväisyyttä ja välittävät toisistaan.

Tämä keskustelu on hurjaa vastakkainasettelua. Mistähän se johtuu? Jokainen lapsen omaava on joskus ollut lapseton, joten samalta viivalta ollaan kaikki lähdetty itsellemme parhaiten sopivaan suuntaan kulkemaan. Missä vaiheessa tämä hurja jaottelu tulee kuvioon juuri tähän tyyliin, että lapsen omaavat ajattelevat vain omia lapsiaan eivätkä välitä muusta jne.?

 

Mun täytyy varmaan mainita neljännen kerran, että YKSI lauseeni oli vi..lua, en oikeasti ajattele niin. Ettei sitä vedetä tässä vaiheessa kuvioon mukaan.

 

Muistan, että lapsettomana kun katselin miten sukulaisperheet ostelivat omille lapsilleen tavaraa ja laittoivat sitä ruokaa mitä he pyysivät, ja muutenkin kaikki tehtiin heidän puolestaan, mietin, että minusta ei tule tuollainen vanhempi. Joka laittaa omalleen vaikka sen 1000 euron verkkapuvun, että ei tule paha mieli. Ja kaikki muut maailman lapset ja omat vanhemmat jne ovat vain yksi pieru saharassa. Ei kiinnosta. Sukulaisten käytös teki pahaa.

Jollain tapaa olen onnistunut, eli lapseni saavat nykymittapuulla hyvin vähän tavaraa ja yritän kasvattaa heidät ottamaan toisetkin huomioon. Se vaan on kyllä aika harvinaista nykyään. Siis se kostautuu ehkä heille, kun suurin osa ihmisistä käyttäytyy aika huonosti ja ajattelee vaan itseään.

Jos minulla ei olisi omia lapsia, niin toki minulla olisi varaa auttaa enemmän kaikkia maailman lapsia.

 

Henk.koht. voin todeta että miehettömät ovat niitä kaikista onnellisimpiä. Ei enää mulle minkäänlaisia suhteita, kiitos. Jos joskus sellaisesta haaveilinkin, niin tämän päivän jälkeen perun puheeni.:xmas:

 

Joskus oli aivan sama tutkimus ja tuollainen tulos siksi, että lapsettomien suhde oli kestänyt vain vähän aikaa ja kaikki pidemmät huonot lapsettomat suhteet olivat päättyneet, koska lapset eivät olleet "liimana" välissä. Eli jos parilla ei ole lapsia, se eroaa helpommin. Täytyy aina ajatella mitä siellä tutkimuksen tuloksen takana on. Miksi paskassa suhteessa jäisi olemaan toisen kanssa jos ei ole lapsia??? Tietysti lapsettomat eroavat helpommin ja tietysti ovat tutkittaessa "onnellisempia".

Ainoa mikä määrittää ihmisen onnellisuuden, on parisuhteen laatu? Oikeastiko uskot näin?

 

Ainoa mikä määrittää ihmisen onnellisuuden, on parisuhteen laatu? Oikeastiko uskot näin?

Pienillä lapsilla on havaittu, että kun he saavat olla hyödyksi esim. osallistua kotitöihin vaikkapa viemällä roskan roskikseen, he kokevat "onnellisuutta", jos nyt pienillä lapsilla voi suoranaisesti käyttää tuota sanaa. Aikuisilla on sama homma, onhan Herra Freudikin sanonut, että ihminen on terve, kun kykenee rakastamaan ja tekemään työtä. Tuon Freudin kommentin kautta asiaan linkittyy puoliso, lapset ja muut läheiset.

 

Niin lapsettomissa kuin lapsia tehneissä on aivan varmasti väkeä, joita ei kiinnosta kuin omas napa sekä niitä jotka tekevät hyväntekeväisyyttä ja välittävät toisistaan.

Tämä keskustelu on hurjaa vastakkainasettelua. Mistähän se johtuu? Jokainen lapsen omaava on joskus ollut lapseton, joten samalta viivalta ollaan kaikki lähdetty itsellemme parhaiten sopivaan suuntaan kulkemaan. Missä vaiheessa tämä hurja jaottelu tulee kuvioon juuri tähän tyyliin, että lapsen omaavat ajattelevat vain omia lapsiaan eivätkä välitä muusta jne.?

Minä ihmettelen myös vastakkainasettelua, mikä omassa tekstissäni lukikin: osa ihmisistä välittää muista ja osa ei, eikä lapsen tekeminen tai tekemättömyys ole mikään taikakeino vaikuttaa asiaan. Lapsettomuuden valinneena olen kokenut eniten turhautumista juuri siitä, että vieraatkin lapsia hankkineet ihmiset katsovat voivansa arvioida empatiakykyäni/itsekkyyttäni/jne. tämän yhden valinnan perusteella. Ja siis riippumatta siitä, ovatko he itse pätkääkään kiinnostuneita muusta kuin omasta/omien lastensa hyvinvoinnista, vaikka sitten muiden ihmisten tai näiden lasten kustannuksella.

Minä tunnen vain ihmisiä, joista joillain on lapsia ja joillain ei, joitain kiinnostaa muukin kuin oma tai lähipiirin napa ja joitain ei. Suurin osa ihmisistä ei tunnu kykenevän tämän näkemiseen, oli sitten jääkikasvua tai ei ollut. Tämä keskustelu on siitä oiva esimerkki.

 

Musta tulisi varmaan äiti teresa jos tekisin lapsia, koska mua kiinnostaa sekä läheisteni hyvinvointi (eirtoten lasten) ja lisäksi teen työtä lasten hyvinvoinnin eteen. Lisäksi lahjoitan rahaa lasten hyväksi meneviin hankkeisiin säännöllisesti. Ja olen lapseton ihan omasta halustani.

Jotkut ihmiset ovat ihmisrakkaampia kuin toiset, osalla se ymmärrys herää vasta oman lapsen myötä. Mutta on melko yksisilmäistä väittää, että lapsettomaksi jäävät olisivat kategorisesti kyvyttömiä ymmärtämään muiden tarpeita tai välittämään ihmisistä. Sellainen mielikuva nimittäin tulee näistä "Kun sain lapsia, aloin kiinnostua kehitysmaan lasten asioista".

Enkä todellakaan pidä itseäni mitenkään erikoisena ja "paremapana" ihmisenä. Mulla on ollut hyvä ja rakastava koti, minkä vuoksi mun on ollut helppoa kasvattaa empatiakyky. Koen erittäin epäreiluksi sen, että kaltaiseni ihminen olisi muka jotenkin lähtökohtaisesti itsekäs. Kiakkia ei vain äitiys kiinnosta, ketä mistäkin syystä.

En ole väittänyt lapsettomia itsekkäiksi. Itse ehkä oli sitä enemmän lapsettomana kuin nyt lapsellisena. Kommentoin vain sitä että yleistettiin käsitystä siitä että äidille vain omat lapset merkitsee kaikkea ja ovat elämän ja maailmankaikkeuden keskipisteitä. Yleistämiseen ei minusta pitäisi lähteä puolin eikä toisin.

 

En ole väittänyt lapsettomia itsekkäiksi. Itse ehkä oli sitä enemmän lapsettomana kuin nyt lapsellisena. Kommentoin vain sitä että yleistettiin käsitystä siitä että äidille vain omat lapset merkitsee kaikkea ja ovat elämän ja maailmankaikkeuden keskipisteitä. Yleistämiseen ei minusta pitäisi lähteä puolin eikä toisin.

Luulenpa, että itsekkyys monesti vähenee iän ja elämänkokemuksen myötä, samalla kun asenne monia asioita kohtaan muuttuu. Ajattelen niin, että vanhemmista osa laittaa tämän muutoksen nomenomaan lasten myötä tapahtuneeksi, vaikka lapsi ei olekaan mikään välttämätön kypsyyden tae. Toki lapsi voi vaikuttaakin tietyillä ihmisillä erittäin paljon ja ainahan se varmasti muuttaa ihmistä, mutta tätä ylikorostaessa ehkä unohtuu se, että (fiksu) ihminen kehittyisi ja kasvaisi joka tapauksessa. Lapsettomaksi jääminen ei siis ole onneksi tuomio ikuiseen puberteettiin.

 

Luulenpa, että itsekkyys monesti vähenee iän ja elämänkokemuksen myötä, samalla kun asenne monia asioita kohtaan muuttuu. Ajattelen niin, että vanhemmista osa laittaa tämän muutoksen nomenomaan lasten myötä tapahtuneeksi, vaikka lapsi ei olekaan mikään välttämätön kypsyyden tae. Toki lapsi voi vaikuttaakin tietyillä ihmisillä erittäin paljon ja ainahan se varmasti muuttaa ihmistä, mutta tätä ylikorostaessa ehkä unohtuu se, että (fiksu) ihminen kehittyisi ja kasvaisi joka tapauksessa. Lapsettomaksi jääminen ei siis ole onneksi tuomio ikuiseen puberteettiin.

Toki voi olla että kaikki johtuu kypsymisestä. Ja on ehkä väärin sanoa että olisin ollut itsekäs, ehkä osittain työn vuoksi olin enemmän kiinnostunut historiasta kuin tulevaisuudesta. Lasten myötä ajatukset ovat suuntautuneet enemmän aikaan jossa me olemme sitä historiaa. Enkä väitä että niin ei olisi myös lapsettomalla että kiinostuksen kohteet tai näkökulmat vaihtuu syystä tai toisesta.

Enemmän kuin väittely siitä kummat on onnellisimpia lapsettomat vai lapselliset, minua kiinostaisi kysymys miksi. Osaavatko vapaaehtoisesti lapsettomat elää paremmin nykyhetkeä kuin lapselliset. Osittain ympäristön paine on usein myös lapsellisille sitä "sitten kun". "Lapset kyllä kasvaa, ne asiat helpottaa sitten", "odotappa vain niin murrosikäisenä mikään ei ole hyvin". Lapset ovat aina väärän ikäisiä tai "väärässä kehitysvaiheessa". Uhmaikäisen lapsen kiukku voi olla lähes yhtäaikaa ärsyttävää että mielihyvän aihe, mukavaahan se on että lapset itsenäistyvät.

 

Minäkin olin erittäin onnellinen vapaaehtoisesti lapseton päälle kolmikymppiseksi kunnes päätin haluta sittenkin lapsen ja huomasin ettei lapsettomuuteni ollutkaan vapaaehtoista vaan pelkkä olemassa oleva paskamainen fakta. Kutsutaan myöskin mahoudeksi.

Että suhdanteet vaihtelevat. Ikinä minun ei PITÄNYT äidiksi haluta, vakaumukseni oli järkkymätön murrosiästä aina ikävuoteen 32v.

Mulle kävi samoin kuin sinulle. Olin itse kyllä jo 35 v. kun löysin vihdoin miehen ja siitä hetken päästä huomasinkin haluavani lapsen.

Minun tarina vaan ei päättynyt onnellisesti, olen nyt 43 ja vaihdevuodet jo ohitse, enkä koskaan voi saada lasta.
Nyt jotenkin harmittaa, että annoin itseni koskaan haluta lasta, koska enää en voi olla koskaan onnellinen.

 

Enemmän kuin väittely siitä kummat on onnellisimpia lapsettomat vai lapselliset, minua kiinostaisi kysymys miksi. Osaavatko vapaaehtoisesti lapsettomat elää paremmin nykyhetkeä kuin lapselliset. Osittain ympäristön paine on usein myös lapsellisille sitä "sitten kun". "Lapset kyllä kasvaa, ne asiat helpottaa sitten", "odotappa vain niin murrosikäisenä mikään ei ole hyvin". Lapset ovat aina väärän ikäisiä tai "väärässä kehitysvaiheessa". Uhmaikäisen lapsen kiukku voi olla lähes yhtäaikaa ärsyttävää että mielihyvän aihe, mukavaahan se on että lapset itsenäistyvät.

Onhan se mahdollista, että osaan elää enemmän nykyhetkeä kun osaisin äitinä. Minulla ei ole odotettavissa vanhemmuuden ikäviä puolia, mutta ei myöskään mummona olemista eikä sitä aikaa, kun mahdollisesti saisin lapsiltani apua tai he vierailisivat luonani kun olen vanha. Kaikki mikä on, on ikään kuin tässä hetkessä, en voi olettaa tiettyjä asioita vuosien päähän - en hyvässä enkä pahassa. Aikuisia ihmissuhteita tulee vaalittua kenties paremmin kuin vanhemapana, koska en voi tuudittautua siihen että perhe kantaisi. Lähilasten (siskon- ja veljenlapset, kummilapset) elämässä olen mukana ja välitän heistä kovasti, mutta tätinä en voi odottaa heiltä mitään "vastinetta" (vrt. vanhana yksin-asia). Se on ihan ok, he ovat minulle rakkaita ihan vain koska ovat olemassa ja olen hurjan onnellinen kun saan olla osa heidän elämäänsä.

Oletan että ehkä vanhemapana eläisin enemmän juuri ajatellen sitä, millaisia vaiheita lasten kanssa tulee eteen. Nyt elämä on halutessani nopeatempoista ja voin tehdä suuriakin muutoksia melko helposti. En tosin tee, koska tykkään suhteellisen rauhallisesta elämästä.

Ehkä tämä vastasi kysymykseesi, ja toivottavasti ei tullut mitenkään asenteellinen kuva. Pidän alsten hankkimista mitä luonnollisimpana asiana, vaikkei se minulle olekaan se "juttu", enkä tarkoita mollata äitejä tai isiä.

 

[QUOTE="Vieraana";23109854]Mulle kävi samoin kuin sinulle. Olin itse kyllä jo 35 v. kun löysin vihdoin miehen ja siitä hetken päästä huomasinkin haluavani lapsen.

Minun tarina vaan ei päättynyt onnellisesti, olen nyt 43 ja vaihdevuodet jo ohitse, enkä koskaan voi saada lasta.
Nyt jotenkin harmittaa, että annoin itseni koskaan haluta lasta, koska enää en voi olla koskaan onnellinen.[/QUOTE]

Harmi että jouduit kokemaan tuollaista.

Itse en ole ollut mitenkään vankkumaton mielipiteissäni, vaan päädyin tähän ratkaisuun vuosien aktiivisen pohtimisen jälkeen. Olen kohdannut muita kovia vastoinkäymisiä, joten uskon että pystyisin elämään onnellisen elämän, vaikka menopaussin jälkeen huomaisinkin tulleeni katumapäälle. "Katumapäälle" on tosin väärä ilmaisu, koska en usko siihen että tietyssä tilanteissa tehtyjä päätöksiä kannattaa katua - ne on silloin tehty parhaan kyvyn mukaan ja katumisella saa vain päänsä kipeäksi.

Ihminen on joustava eläin, ja itse olen läheisten kuolemista ja omista sairauksista selvinnyt aina loppujen lopuksi, vaikka surutyö on vienytkin aikaa. Toivon sinulle myös sitä, että saisit asian jotenkin käsiteltyä ja pääsisit elämässä eteenpäin.

 

Oikeastaan teemmekö me sillä tiedolla mitään että lapsettomat ovat onnellisempia kuin ne joilla on lapsia. Verrataanko onnellisuutta jonkun toisen onnellisuuteen vai verrataanko sitä omaan aikaisempaan onnellisuuden kokemukseen? Lapsellisista perheistä ei voi oikein tehdä lapsettomia. Itse ajattelen että on turhaa käytää energiaa ja ajatuksia sellaiseen jota ei voi muuttaa. Lapsiperheen on löydettävä onni jostakin muualta kuin lapsettomuudesta.

Onko odotukset ja unelmat äitiydestä, isyydestä, vanhemmuudesta liian ruusuisia? Todellisuus ei vastannutkaan unelmaa. Pitäisikö tulevia vanhempia tukea realistisemmin vanhemmuuteen? Ei keskittyä pelkästään raskauteen, synnytykseen, ehkä vauvan ensimmäiseen vuoteen. Pitäisikö saman suuntaista tukea, "valmennusta" olla vielä toisen, kolmannen... lapsen odotusaikana?

 

Lapset vähentävät tällä hetkellä onnellisuuttani mm. sairaudella, oppimisvaikeuksilla, sillä, että en pysty tarjoamaan heille kaikkea "tarpeellista" materiaa, en ehdi viettää aikaa heidän kanssaan, sillä, että heidän takiaan koti on valtavassa kaaoksessa, myös mieheni on vähän väliä kireä (ja minä saan osani siitä), kun murkut ja uhmaikäinen haraavat vastaan. huolehdin myös siitä saavatko lapseni tarpeeksi eväitä tulevaisuuteen ja olenko kuunelllut heitä tarpeeksi. Välillä tunnen myös itseni yksinäiseksi ja harmittelen sitä, että en ehdi harrastaa mukavia asioita joita tein ennen lapsia. Seksikään ei useimiten onnistu silloin, kun tekisi eniten mieli. Toisaalta aika moni näistä onnellisuutta vähentävistä asioista poistuisi myös sillä, että ei kävisi töissä, että onko ne sitten työstä vai lapsesta johtuvia?!
Varmasti olisin vähemmän väsynyt ja kärttyinen ilman lapsia, mutta luultavasti kuitenkin harvemmin onnellinen. Yhteenkin päivään mahtuu kaikesta huolimatta monia onnen hetkiä. Sellaisia joita en koskaan lapsettomana edes osannut ajatella.

 

Onko onnellisuus sitä että on kivaa vai voiko se olla sitä että on haasteita joista selviää? Voiko onni olla sitä että on saanut lapset nukkumaan tai että on saanut uhmakohtauksen rauhoitettua. Onko onni sitä että korvakierre on vihdoin ohi, vai sitä että yhtään sairutta ei koskaan ole ollutkaan? Onko onni sitä että lasi on edes puoliksi täysi ja onnettomuus sitä että se on jo puoliksi tyhjä?

 

[QUOTE="Vieraana";23109854]Mulle kävi samoin kuin sinulle. Olin itse kyllä jo 35 v. kun löysin vihdoin miehen ja siitä hetken päästä huomasinkin haluavani lapsen.

Minun tarina vaan ei päättynyt onnellisesti, olen nyt 43 ja vaihdevuodet jo ohitse, enkä koskaan voi saada lasta.
Nyt jotenkin harmittaa, että annoin itseni koskaan haluta lasta, koska enää en voi olla koskaan onnellinen.[/QUOTE]

Entä adoptio?

Tai raskaus luovutetuilla munasoluilla? Siinähän ei haittaa vaikka vaihdevuodet jo olisikin olleet. Hollywood on täynnä lahjotetuilla munasoluilla äidiksi tulleita liki viiskymppisiä

 

Aika useinkin kuulee tuota ettei lapsettomat tiedä mistään mitään. Miten ihmeessä se äitiys tuo sen kaiken tiedon päähän? Mun mielestä äitiys pätevöittää vain tietämään eniten omasta lapsestaan, enkä ole koskaan nähnyt tai kuullut kenenkään lapsettoman kiistävän tätä tietoa. Äitiys ei pätevöitä tietämään muiden lapsista, eikä omasta lapsestaan verrattuna muihin. Mulle tämä tulee aika useinkin eteen, koska työskentelen lasten parissa. Joidenkin vanhempien mielestä mun sanani eivät ole päteviä koska en ole äiti.

Tuo ajatus että lapsettoman murheet olisivat automaattisesti pienempiä, on kyllä käsittämätön. Siis minun murheeni isäni sairastumisen vuoksi olisi pienempi kuin sisarusteni murhe samasta asiasta, koska heillä on lapsia??

Onnellisuus on aina subjektiivinen kokemus. Jollain voi olla kaikki, mutta hän ei ole onnellinen. Jollain ei taas ole mitään, ja hän on onnellinen. Onnellisuustutkimuksissa ihmisiltä kysytään subjektiivista kokemusta omasta onnellisuudessaan, ja useissa tutkimuksissa lapsettomat ovat kokeneet olevansa onnellisia enemmän kuin vanhemmat ovat kokeneet.

 

Henk.koht olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen elämääni 3 pienen lapsen kanssa. Lapset todella tekevät elämästä elämisen arvoista.

 

Aika useinkin kuulee tuota ettei lapsettomat tiedä mistään mitään. Miten ihmeessä se äitiys tuo sen kaiken tiedon päähän? Mun mielestä äitiys pätevöittää vain tietämään eniten omasta lapsestaan, enkä ole koskaan nähnyt tai kuullut kenenkään lapsettoman kiistävän tätä tietoa. Äitiys ei pätevöitä tietämään muiden lapsista, eikä omasta lapsestaan verrattuna muihin. Mulle tämä tulee aika useinkin eteen, koska työskentelen lasten parissa. Joidenkin vanhempien mielestä mun sanani eivät ole päteviä koska en ole äiti.

Tuo ajatus että lapsettoman murheet olisivat automaattisesti pienempiä, on kyllä käsittämätön. Siis minun murheeni isäni sairastumisen vuoksi olisi pienempi kuin sisarusteni murhe samasta asiasta, koska heillä on lapsia??

Onnellisuus on aina subjektiivinen kokemus. Jollain voi olla kaikki, mutta hän ei ole onnellinen. Jollain ei taas ole mitään, ja hän on onnellinen. Onnellisuustutkimuksissa ihmisiltä kysytään subjektiivista kokemusta omasta onnellisuudessaan, ja useissa tutkimuksissa lapsettomat ovat kokeneet olevansa onnellisia enemmän kuin vanhemmat ovat kokeneet.

Peesi.

Järjetön väitekin että lapsettomien murheet olisivat pienempiä kautta linjan kuin lapsellisten, ainoastaan olemattomista lapsista jää tietenkin murheet pois kun lapsia ei ole

Samoin on idioottimaista väittää, että lapseton lastenhoitaja ei tietäisi lapsista. Harvalla lääkärilläkään on jokainen sairaus itsellään joita hän päivittäin hoitaa, noin niinkuin esimerkkinä (ehkä vähän ontuvana mutta kuitenkin).

 

Aika useinkin kuulee tuota ettei lapsettomat tiedä mistään mitään. Miten ihmeessä se äitiys tuo sen kaiken tiedon päähän? Mun mielestä äitiys pätevöittää vain tietämään eniten omasta lapsestaan, enkä ole koskaan nähnyt tai kuullut kenenkään lapsettoman kiistävän tätä tietoa. Äitiys ei pätevöitä tietämään muiden lapsista, eikä omasta lapsestaan verrattuna muihin. Mulle tämä tulee aika useinkin eteen, koska työskentelen lasten parissa. Joidenkin vanhempien mielestä mun sanani eivät ole päteviä koska en ole äiti.

Tuo ajatus että lapsettoman murheet olisivat automaattisesti pienempiä, on kyllä käsittämätön. Siis minun murheeni isäni sairastumisen vuoksi olisi pienempi kuin sisarusteni murhe samasta asiasta, koska heillä on lapsia??

Onnellisuus on aina subjektiivinen kokemus. Jollain voi olla kaikki, mutta hän ei ole onnellinen. Jollain ei taas ole mitään, ja hän on onnellinen. Onnellisuustutkimuksissa ihmisiltä kysytään subjektiivista kokemusta omasta onnellisuudessaan, ja useissa tutkimuksissa lapsettomat ovat kokeneet olevansa onnellisia enemmän kuin vanhemmat ovat kokeneet.

Vain lapseton ajattelee näin

 

[QUOTE="vieras";23116763]Henk.koht olen hyvin onnellinen ja tyytyväinen elämääni 3 pienen lapsen kanssa. Lapset todella tekevät elämästä elämisen arvoista.[/QUOTE]

Noinhan asioiden pitää ollakin! Olisihan se järkyttävää jos olisit toista mieltä!!

 

[QUOTE="vieras";23116772]Vain lapseton ajattelee näin [/QUOTE]

Kyllä noin ajattelee jokainen joka ylipäätänsä ajattelee.

 

En tiedä onko onnellisuus omalla kohdallani oikea termi. Ennen lapsen tuloa, olimme kahdestaan elävä, nuori, työssäkäyvä, hyvin toimeen tuleva pariskunta, joka reissasi melko paljon ja lähtö onnistui aina silloin kun sattui innostamaan (toki töiden puolesta jotain rajoitteita). Elämä oli HELPPOA. Ja ajattelin aina (...vieläkin vähän), etten tarvitse lasta tekemään elämästäni onnellista tai täydempää. Kun kaikki oli hienosti ja olin onnellinen. Lapsen jälkeen tulot tippui, yhteinen aika väheni murto-osaan (kun vielä rakennettiin samaan aikaan) ja suoraan sanottuna, välillä tuntui siltä, että mitä ihmettä olen mennyt tekemään! Koko elämä pilalla. Kaikki on niin raskasta ja hankalaa. Parisuhde takkuaa ja hermot on kireällä. Rahat ei riitä mihinkään, eikä minnekkään ikinä päästä lähtemään. Silti, voin sanoa nyt, että omalla kohdallani elämä ilman lasta olisi paljon tyhjempää. Nyt kun siis on vertailukohta. Olin erittäin tyytyväinen ja onnellinen omassa elämässäni ennen lasta. Ja pääsääntöisesti nyt lapsen kanssa olen huomattavasti tyytymättömämpi elämääni, enkä siltikään haluaisi paluuta entiseen. Niin kuin joku aikaisemmin sanoi, ne onnen hetket ovat määrällisesti vähentyneet reippaasti, mutta laadullisesti ne ovat nykyään huomattavasti suurempia...