Minäkin liityn joukkoon. Tyttö synty 8.1 klo 13:03.
TYTÖN MAILMAAN TULO.
Heräsin aamulla kun tunsin jotain lorahtavan patjaan ja herätin heti mieheni, sanoin lapsivesien tulleen ja mies siinä aamu tokkurassa katsoi peiton alle ja sanoi et se on kyllä verta.
Siitä sitten ambulanssia tilaamaan kun istukka oli niin alhaalla ja ekana oli napanuora tulossa että lekuri oli käskenyt olla nousematta ylös.
Siinä sitä sitten ambulanssilla mentiin jorviin ja siellä tutkivat ja lekuri totesi istukan vuotavan ja ehdotti sektiota johon tietty suostuttiin.
siitä sitten leikkaus saliin ja maha auki, kaikki meni siihen asti hienosti, tyttö syntyi ja se hoidettiin kuntoon, näytettiin vilauksella mulle ja viettiin pois.
Heräämöstä kun minut vietiin pois niin kysyin tietty miehestäni ja vauvasta ja hoitaja joka minua kuskas oli aika ihmeissään kun en tiennyt vauvvan vaiheista mitään.
Hän selitti että oli tullut ongelmia hengityksen kanssa pian syntymän jälkeen ja vauva oli viety lasten osastolle tutkimuksiin, mieheni nähtyäni ja suuremmat itkut itkettyäni mint kuskattiin sängyllä katsomaan pientä tytärtäni joka huusi kuin tapettava lasten osastolla kun lääkäri tutki, siitä minut sitten 5minuutin päästä kuskattiin nopeasti osastolle takaisin ja mieheni meni vielä tyttöä katsomaan.
Aika vauhdilla tuli mies takaisin ja sanoi että vauva viedään helsinkiin lasten ja nuorten sairaalaan teho-osastolle kun henki ei kulje ja oksentaa verta, oloni oli muutenkin huono ja sitten vielä tämä, en varmasti ole eläissäni itkenyt niin paljon kuin silloin.
Seuraavana päivänä mieheni oli käynyt katsomassa tyttöä ja ottanut kuvia, kyllä tuntui pahalle kun katsoin tuota pientä vauvaa joka oli kaiken moisissa piuhoissa, tipoissa ja hengitys putki suu pielessä, tunsin niin paljon syyllisyyttä ja pahaa mieltä sekä menettämisen pelkoa etten suostunut ottamaan särkylääkettä vaikka haavaan koski paljon "jos tytön tarvitsee kärsiä kestän itsekkin kaikki kivut"
Onneksi osastolla ymmärsivät tilanteen ja päästivät kesken sairaalassa oloni minun käydä helsingissä katsomassa tyttöä, kyllä tuntui pahalle ja pelotti mennä katsomaan, onneksi teholla ymmärsivät.
Seuraavana päivänä tuli lasten lääkäri juttelemaan kanssani ja kertoi että tyttö ei olisi selvinnyt seuraavaan päivään ellei häntä olisi siirretty helsinkiin, mutta jotain iloa hän toi myös, vauvva tulisi jorviin takaisin ja olo on jo parempi eikä tarvitse hengitys putkea enään
Tänään tuli viikko tytön syntymästä ja huomenna tyttö tulee jo kotiin
Eikä hänelle jää kuulemma pysyviä vammoja tästä kovasta alusta huolimatta, aivot saivat kokoajan happea eli ei ole aivo vauriota, keuhkot saatiin kuntoon ja veri mitä tyttö oksensi oli peräisin minun vuotavasta istukasta (tästä tunnen varmasti syyllisyyttä lopun elämäni)
Miltä nyt tuntuu? Olen uskaltanut kiintyä tuohon pieneen tuhisiaan, vaikka alussa en uskaltanut kun pelkäsin että en koskaan kerkeisi saamaan häntä kotiin, vaan menettäisin hänet. Tunnen suunnatonta iloa nähdessäni miten hän on toipunut, vaikka alussa hoidin häntä kuin kenen hyvänsä lasta, enkä suostunut tuntemaan häntä kohtaan mitään. Tuntuu pahalta kirjoittaa näin, mutta menettämisen pelko saa ihmisen kasvattamaan muurin ympärilleen ja työntämään tunteet pois, siten suojelee itseään.
Nyt elämä rupeaa hymyilemään ja sen voin sanoa etten toivo edes pahimmalle vihamiehelleni tätä samaa, en ikinä olisi uskonut tälläisen tapahtuvan omalle kohdalle ja kyllä me olaan mieheni kanssa tätä itketty, tuntuu ettei kyyneliä tule enää vaikka vieläkin itkettäisi, nyt onnesta sillä tyttö on terve
