Kun vajaat kaksi vuotta sitten sain kuulla että olen raskaana, olin maailman onnellisin. Minäkin saisin ikioman pienen vauvan, jota saisin helliä ja rakastaa. Lapsen isä ei halunnut olla missään mukana, vaan yritin pärjätä yksinäni. Olihan minulla ystäviä tukena. Raskauden edetessä huomasin kuitenkin ettei se ole ollenkaan helppoa kun ei ole sitä toista jonka kanssa jakaa raskauden aikaiset ilot ja surut. Raskaus sujui kuitenkin hyvin alusta asti, eikä minulla ollut edes pahoinvointia missään vaiheessa. Sitten yhtenä niin tavalliselta tuntuneena aamuna kaikki muuttui: rv 34+2 menin neuvolaan normaaliin tarkastukseen. Odotin kuulevani pienen vauvani sydämen sykkeen, niin kuin aiemminkin. Mutta sitä ei kuulunut. Minut lähetettiin heti paikalla sairaalaan ultraan. "Ehkä vauva on vain sellaisessa asennossa ettei ääniä kuulu. Kaikki on varmasti ihan hyvin" minulle uskoteltiin, mutta minä tiesin, pieni vauvani oli lentänyt Taivaan Isän luo. Tätä olin pelännyt koko ajan. Vielä edellisenä yönä olin tuntenut pienen poikani potkut, mutta aamulla Mikael oli poissa. Jouduin odottamaan sairaalassa neljä päivää ennen kuin synnytys saatiin käynnistymään. Kun sitten sain Mikaelin syliini, oloni muuttui jotenkin rauhalliseksi. Hän oli niin kaunis, täydellinen pieni enkelini. Pienet kätöset ja ruususuu. Ihan isin näköinen. Miksi sinut vietiin pois minulta? Sitä olen miettinyt, mutta vastausta ei ole löytynyt. Olen kuitenkin varma, että jokin tarkoitus pienellä pojallani oli tässä maailmassa. Vaikka se ei ole vielä selvinnyt, niin uskon että se vielä joskus selviää. Ainakin haluan uskoa. Voimia ja jaksamista kaikille saman kokeneille. Kyllä se aurinko vielä paistaa meillekin.
?