En tiedä, mistä roskanovelleista puhut, joten vaikea tuohon kohtaan ottaa kantaa. Siitä olen kuitenkin kanssasi samaa mieletä, että ei onni tule toisen tuottamana. Mutta ei ihminen silti voi olla onnellinen ihan minkä tahansalaisessa suhteessa. Kyllä noissa arkisissa suhteissa, joissa on vaikeita aikoja, on kutienkin pohjalla kumppanuus ja rakkaus toiseen ja molemminpuolinen halu olla yhdessä, tieto ja yhteisymmärrys siitä, että eletään samaa elämää yhdessä. Mutta katsos kun aina tilanne ei ole edes tämä. Joskus tilanne voi olla se, että se kumppanuus ja rakkaus on kadonnut ja jompi kumpi ei enää eläkään samaa elämää eikä katso toisen kanssa yhdessä tulevaan. Kaikkien elämässä on vaikeita aikoja, mutta se, miten niistä selvitään, riippuu ihan siitä, millaisia ne vaikeat ajat ovat ja miten niihin suhtaudutaan. Kaikki tilanteet eivät ole sellaisia, että "yhdessä selvitään". Joskus tilanne voi olla se, että toinen jättää kumppaninsa yksin selviytymään tai että toinen on haluton ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Jonkin aikaa se yksin jäänyt jaksaa yrittää itsekseen ja ottaa ongelmat omille hartioilleen, mutta joskus tulee raja vastaan siinäkin.[/QUOTE ]
Niin, kuulostaako tutulta että mennään yhteen ja halutaan olla yhdessä. Antaa ja saada huomiota. Mutta sitte tulee se käänne kohta. Lapset syntyy ja useimmiten se nainen (osa naisista) toteaa että lapset ensi. Huomio ei jakaannu enää kuin lapsiin, koko elämä pyörii lasten ympärillä, halutaan jäädä kotia etc (tuskin ap on pakotettu kotiin ladten ja työnsä kanssa vaan valitsi tilanteen). Miehen rooli on vain hyväksyä, vaikka yhdessä luvattiin antaa huomiota. Toki naisen mukaan miehen tulee hänelle antaa huomiota mutta hänen huomionsa "oikeutetusti " kuuluu vain lapsille. Eli tässä kohtaa on petattu jo paljon tulevaisuudelle ongelmia. Jos lähtökohta meni naisen toimesta jo näin pieleen, niin onko oikein haukkua mies huomaamattomaksi, eikä yhtään tuumia olisiko omissa toimissa vikaa. (Suoraviivaistetusti kirjoitettuna). Painotat yhteen hiileen puhaltamista... eihän tuo sitä ole kun perustukset unohdetaan "heti kun synnäriltä päästään".
Jännä, että sinä sanot, että pitkässä suhteessa ei ole romantiikkaa, kun minusta taas nimenomaan siinä on romantiikkaa, että eletään yhdessä. Minusta pitkän suhteen kumppanuudessa on romantiikkaa. Ei romantiikka tarkoita minulle jotain timanttisormuksia ja kukkakimppuja, vaan nimenomaan sitä yhteyttä, rakkautta ja kumppanuutta, joka kahden ihmisen välillä on, ja kaikkea sitä, miten se ilmenee. Itse en edes haluaisi suhdetta, jossa minua "viihdytettäisiin" jollain lahjoilla ja kukkakimpuilla, vaan haluan nimenomaan elää yhdessä ns. sielunkumppanin kanssa.
Missäs kohtaa niin sanon. Puhuin romantisoinnista - siitä että oletetaan onnen/rakkauden olevqn jotain "säkenöivää" vaikka oikeasti se on kumppanuutta ja PÄÄTÖS pysyä yhdessä. Kipuilua päätlsen kohdalta varmasti tapahtuu elämän ajan. Mutta kun on oikeasti päättänyt ja pysyy siinä, niin silloin on kiinnoststakin hoitaa suhdetta ja käyttää enwria suhteeseen eikä vaan toisen vikoje etsimiseen.