No niin, tarinaa kehiin kun molemmat pojat ovat unten mailla
.
Eli, tarina alkaa maanantaista 2.3. Mun oli määrä mennä labraan ja sen jälkeen äitiyspolille, jossa katotaan mikä tilanne kohdunsuulla ja mitä mulle oikein tehdään. Kohdunsuun tilanne oli kovin epäkypsä, ulkosuu oli vasta sormelle auki, kaulaa jäljellä 2,5 cm ja kovin oli takana. Mun hepatogestoosin takia pääsin osastolle kohdunsuun kypsyttelyyn. Toiminta aloitettiin heti, mulle laitettiin maanantain aikana 3 x cytotec-tabletti ja viimeisin niistä saikin jo supparit aikaiseksi. Nukuin yöni kuitenkin hyvin, suppareiden pahin terä meni ihan särkylääkkeellä.
Tiistaina 3.3. tarkistettiin kohdunsuun tilanne uusiksi. Ulkosuu oli kahdelle sormelle auki, kaulaa jäljellä sentti ja sisäsuu oli sen verran auki, että pääsin synnärille kalvojen puhkaisuun. Saliin siis siirryin klo 11.30. Laitoin miehelle tekstaria, että pikku hiljaa saa siirtyä synnäriä kohti. Odottelin siinä hiljaksiin mojovampia suppareita. Klo 14.00 kirjattiinkin sit synnytyksen käynnistymisajaksi, kun silloin pyysin ilokaasua. Edelleenkään en kokenut niitä mahdotomiksi. Noin klo 16.30 alkoi kivut olla sitä luokkaa, että mulle ehdotettiin kohdunkaulanpuudutetta, epiduuraalia kun en missään nimessä halunnut. Samalla tarkistettiin tilanne, vasta 4 cm auki. Tuumattiin miehen kanssa, että on pitkä ilta edessä, varsinkin kun edellinen kätilö sanoi käynnistettyjen synnytysten olevan hitaampia. Siinä sitten juteltiin miehen kanssa, mä istuin keinutuolissa ja mies pohti uskaltaisko lähteä syömään. Mä sanoin että mene vaan, ei tämä nyt sillä aikaa synny, 45 min. sitten oli vasta 4 cm auki. Mies lähti kantiiniin syömään ja mä jäin saliin yksin. Seuraavat supistukset alkoi olla jotenkin omituisia. Tuntui kun iso hätä, siis järkyttävän iso hätä olis vaivannut. Sattui siis tuonne alas ihan juukelisti. Siinä kun olin eräänkin supistuksen kourissa, niin kätilö sattui paikalle. Näki mun kasvoista, että nyt sattuu ja sanoi, että taidat tarvita lisää puudutetta. Saman tein vauvan sydänäänet veti matalalle ja mut patistettiin ylös tuolista. Kun en kunnolla päässyt ja älähdin jotain kamalasta paineesta, niin kätilö ihan vaan heitti, että josko se vauva olis tulossa. Hyvä kun pääsin sängylle ja heitin ihanaiset verkkopöksyt toisesta lahkeesta pois, kun kätilö juoksi ovelle huutamaan, että äkkiä joku auttamaan, täällä on pää tulossa ja mulla ei ole kun yks hanska kädessä. Todellakin, lapsi oli tulossa ja mun kiellettiin ponnistamasta, kun kätilö ei ollut ehtinyt laittaa edes hanskoja käteen. Seuraavalla supistuksella, parilla ponnistuksella pää olikin jo syntynyt. Jälleen sanottiin älä ponnista, älä vaan ponnista, sillä vauvan napanuora oli tiukasti kaksi kertaa kaulan ympäri. Napanuora katkaistiin ennen kun lapsi oli syntynyt mutta minuutti siitä, koko lapsi olikin jo syntynyt. Suurin aika ponnistusvaiheesta meni siihen kun napanuoraa otettiin kaulan ympäriltä pois. Pienokaisemme siis syntyi salamavauhdilla klo 17.45 eikä hänen isänsä ollut syntymää näkemässä. Oli siinä miehen ilme omituinen, kun saliin astuessaan näkee lapsensa mun rinnan päällä. Harmitteli ensin mutta loppujen lopuksi oli oikein tyytyväinen, että kaikki oli mulle niin helppoa ja nopeata.
Iines ja nälkäinen pikkukaveri
