Mahdoton sokerikoukku mistä viimein pääsin eroon

SISÄLTÖVAROITUS: sisältää puhetta epäterveellisestä ruokailusta ja syömistottumuksista.

Kuopuksen syntymän jälkeen mun herkkujen syönti alkoi lähtemään lapasesta. Tuli sitä syötyä karkkia läpi raskausajankin, mutta yhtäkkiä havahduin siihen kuinka kolmansissa liikennevaloissa matkalla kaupasta kotiin olin jo ahminut kolme suklaapatukkaa. Eikä se jäänyt siihen, kotona vedettiin vielä lisää sokeria kurkusta alas. Tilanne oli oikeasti paha. Miten pääsen eroon sokerinhimosta?

Karkin syönnin lopettamisessa kamppailin kahden ajatuksen välillä. Toiset sanoo että totaalikieltäytyminen on paras, koska keho äkkiä unohtaa sokerin ja sitten ei enää tee edes mieli. Toisilla taas mielipide on se että jokaiselle pitää sallia pieni herkkuhetki, koska siten herkuttelu ei karkaa käsistä ja herkuista ei tule ”kiellettyä himoa”. Pohdin paljon sitä kumpi näistä olisi mun taktiikka. Molempia on toki kokeiltu hyvällä sekä huonolla menestyksellä, mutta aina lopulta olen palannut siihen pahaan sokerikoukkuun. Lue: Ruokavalion muutoksia – nyt riitti huono olo!

Mikä tällä kertaa oli sitten erilaista?

Mä kävin oman pään sisällä keskustelun itseni kanssa ja pohdin sitä miksi syön niin järjettömiä määriä karkkia. Mikä saa mulle sellaisen olon, että haluan ostaa kuudennen suklaapatukan ja myöhemmin katua sitä kuinka huono olo siitä tuli? Samalla tätä kysymystä pyöritellen ja miettien syvällisemmin niitä tilanteita kun hamstraan karkkia aloin syödä kellon tarkasti. Lopulta tulin siihen tulokseen, että mut ajaa sokerikoukkuun kova stressi, riitely ja hankaluudet kotona ja ajatus ”itsensä palkitsemisesta”. Pahin tilanne on se kun ajattelen ansainneeni palkaksi raskaasta päivästä suklaata tai herkkuja. Herkkujen ei kuulu olla palkinto. Ruoalla ei rangaista eikä palkita. Muistan jo lapsena himoinneeni herkkuja koska ne oli jotain kiellettyä. Meillä oli tiukka karkkipäivä perjantaisin ja muuten eri herkuteltu kun erikoistilanteissa. En tiedä johtuiko siitä vai mistä, mutta salaa karkin ostaminen ja syöminen sai mulle aikaan jonkin oudon ja ihanan tyydytyksen.

Kun ymmärsin sen ettei minun tarvitse palkita itseäni herkuilla, aloin suhtautua herkutteluun ihan eri tavalla. Toki sattumalta samaan aikaan alkoi myös stressi vähentyä ja arki tuntui helpommalta jolloin mun oli helpompi olla herkuttelematta. Aikaisemmin ajattelin etten selviä tästä päivästä ilman suklaata ja ajattelin että se on ansaittua herkuttelua. Uusi ruokailurytmi piti huolen etten tuntenut nälkää ja ajatus siitä että saan syödä herkkuja ihan milloin vaan ilman velvotteita itseasiassa vähensi mun sokerinhimoa. Loin itselleni raameja siihen, että kerralla ostetaan vain yksi patukka ja vielä mielummin valitaan kaupasta proteiinijäätelö. Samalla asetin herkut samalle linjalle muiden ruokien kanssa. Saan syödä koska vaan kurkkua, miksi en myös suklaata? Kuulostaa hullulta, mutta näiden samanarvoistaminen teki jotain mun päässä ja herkuttelu väheni paljon. Kai tässä pätee hieman sama ajatus kun siinä miksi palkinnoksi saatu ämpäri on hieno juttu, mutta kun sellainen pitäisi ostaa itse ei se tunnu miltään. Palkinto on aina tavoiteltava asia ja sitä himoitaan. Lue: Kiltin tytön syndrooma – julkisessa liikenteessä joutuu pitämään puoliaan

Millaista herkuttelu on nyt?

Syön herkkuja sillon kun tekee mieli. Aikaisemman päivittäisen runsaan herkuttelun sijasta syön nyt 1-3 kertaa viikossa herkkuja ja määrät on todella paljon kohtuullisempia. Tänään kävin salin jälkeen kaupassa ja ostin yhden suklaapatukan. Toissailtana syötiin sipsiä ja dippivegejä miehen kanssa leffaa katsellessa. Herkuttelu on osa arkea, mutta ei enää päätöntä ja arkea hallitsevaa. En enää kärsi siitä huonosta olosta ja aivosumusta minkä sokerin mättäminen saa aikaan. On löynyt kohtuus ja toivon etten enää koskaan palaa tilanteeseen missä kaksi Fazerin suklaalevyä illassa on ihan perus settiä. Nähdään myös Instagramissa @niina.mantere tai Tiktokissa @niinamantere