Synnytystarinakisan voittaja: Suuripäinen vauva pisti isoveljeäänkin paremmaksi – ”Sitä, mitä edessä olisi, en osannut kuvitella”
Synnytys oli rankka, mutta siitä huolimatta korjaava kokemus. Tämä tarina voitti Kaksplussan synnytystarinakilpailun 2023.
”Mä en sitten välttämättä halua ikinä synnyttää”, totesin unelmieni miehelle toisilla treffeillämme. Se ei kuulemma haitannut. Muutaman vuoden päästä kovana iskenyt vauvakuume vei silti vaivihkaa voiton peloistani.
Toiveeni raskaudesta toteutui, mutta esikoisemme synnytys sujui vielä karummin kuin kuvittelin. Ympärivuorokautiset latenssivaiheen supistukset kestivät ensin viidettä päivää. Sitten synnytyssairaalassa oli kätilöidenkin mukaan vuoden kovin kiire, ja koimme jääneemme oman onnemme nojaan.
Lopulta suurikokoinen vauvamme kiskottiin ulos kohdustani, sillä hän oli kietoutunut kolmesti napanuoraansa. Kaiken huipuksi laajoja repeytymiäni ommellut lääkäri ei ehtinyt paljoa puudutella, vaan käski kestämään, koska hänen työvuoronsa päättyisi pian.
”Mä en kyllä ikinä tule tänne takaisin”, ilmoitin raahatessani kipeää kehoani ulos sairaalasta – vaikka olinkin aivan haltioissani tuhisevasta paketista, jonka olimme saaneet mukaan.
Kun jälleen oli kulunut muutama vuosi, haave toisesta lapsesta valtasi ajatukseni.
Pelko nostaa taas päätään
Prosessoin esikoisemme synnytyksestä jääneitä traumoja ja uskaltauduin ylipuhumaan mieheni uuteen yritykseen. Raskaus tärppäsi ensimmäiseltä kierrolta. Olin kovin kiitollinen siitä, mutta samaa tahtia mahani kanssa alkoi kasvaa myös vanha tuttu synnytyspelko.
Otin asian puheeksi neuvolassa. Pääsin keskustelemaan kokemuksistani äitiyspolille. Sain yhteyden vapaaehtoiseen doulaan. Kirjoitin suorasukaisen synnytyskirjeen, jossa toivoin turhien kipujen välttämistä.
”Sitä, mitä edessä olisi, en osannut kuitenkaan kuvitella.”
Kävimme mieheni kanssa ylimääräisen synnytysvalmennuskurssin. Yritimme kaiken mahdollisen, ja kaiken mahdottoman pyrimme jättämään Korkeimman käteen. Vähitellen havahduin tilanteisiin, joissa jo odotin supistuksia. Sitä, mitä edessä olisi, en osannut kuitenkaan kuvitella.
Kun laskettu aika jäi taakse ja kotikin oli jo moneen kertaan valmisteltu, suuntasin pesimisvimmani parvekekukkien istuttamiseen. Taimia kastellessani tajusin yhtäkkiä, että kastuin itsekin nilkkojani myöten. Vastoin tosielämän tilastoja lapsiveteni meni juuri niin kuin elokuvissa.
Synnytys käynnistyi kesken arkisten askareiden. Kuvituskuva.
Myös poltot alkoivat samaisena maanantai-iltana. Ne osoittautuivat kuitenkin nopeasti vuosien takaa tutuiksi: tehottomiksi, mutta silti säännöllisiksi ja nukkumisen estäviksi latenssisupistuksiksi.
Kärsimys minimiin
Vuorokauden valvomisen jälkeen siirryimme synnytyssairaalaan. Ensimmäisestä kohtaamisesta lähtien tuli selväksi, että paperimme oli luettu huolella. Tällä kertaa henkilökunta teki todella kaikkensa, jotta kokisimme olomme turvalliseksi eikä minun tarvitsisi kärsiä yhtään välttämätöntä enempää.
Tuomio kohdunkaulan tilanteesta oli silti masentava. Reilun vuorokauden supistelun jälkeen vauvan ovi oli edelleen niin takana piilossa, ettei sen avautumista voinut edes tutkia.
”Jossain vaiheessa havahduin maskin märkyyteen. Itkin vuolaasti kivusta.”
Yleisestä käytännöstä poiketen saimme saman tien perhehuoneen. Niinpä mieheni saattoi jatkaa seuraavankin yön soveltaen Profylaksia-kurssin oppeja painamalla polviani, puristamalla harteitani ja kannustamalla minua hengittämään rentouttavasti.
Aamuviiden aikaan voimani alkoivat vähetä, ja koska tilanne kohdunkaulalla näytti edelleen yhtä lannistavalta, sain kipupistoksen. Se vaiensi kipujen kovimmat piikit niin, että kykenin nuokkumaan muutaman minuutin pätkiä. Katkonaisetkin unet voittivat täyden valvomisen ja tekivät terää meille molemmille.
Tositoimiin voimien ehtyessä
Seuraavana päivänä minulle määrättiin kohdunkaulaa pehmentäviä ja supistuksia tehostavia tabletteja. Toistuvien lääkeannosten sekä tuntikausien jumppapallolla keinumisen myötä keskiviikkoiltana alkoi tuntua siltä, että toisen lapsemme latenssivaihe voisi olla hieman edellistä lyhyempi.
Yhdeksältä illalla päätimme pitää tauon pallojumpasta. Maaten mentyäni tuli kuitenkin saman tien selväksi, että lepoa ei olisi tiedossa. Kohdunkaula ei ollut edelleenkään kätilön ulottuvilla, mutta siitä huolimatta hän näki, että on aika siirtyä synnytyssaliin. Mieheni ihmetteli suunnitelmaa: kun ei edellisinäkään öinä tapahtunut mitään, miksi me nyt menemme saliin?
Esimerkiksi siksi, että kolmen vartin kuluttua kohdunsuu oli kokonaan auki. Ajatus yhteydenotosta vapaaehtoisdoulaan jäi kiireen sekä kipujen alle. Epiduraalia en ehtinyt saada, ja kiireessä yritetty spinaalipuudutus puudutti vain vatsan seudun navasta ylöspäin.
Kun vauva lopulta syntyi, selvisi, miksi ponnistaminen oli niin vaikeaa. Kuvituskuva.
Tuskissani suostuin kokeilemaan ilokaasua elämäni ensimmäistä kertaa. Supistuksia mahtui kuusi kymmeneen minuuttiin, joten täytin pääni typen ja hapen suloisella seoksella. Synnytyssali alkoi pyöriä silmissäni. Jossain vaiheessa havahduin maskin märkyyteen. Itkin vuolaasti kivusta.
Seuraavaksi tajusin, että kuulen ympäristön äänet, mutten kykene puhumaan – enkä näekään enää mitään. Oloni oli absurdi. Kaiken keskellä muistan pohtineeni pikkuveljen jaksamista.
Vasta, kun pidin pienen tauon ilokaasun imemisestä, muutoin mustaan näkökenttääni avautui mieheni pään täyttämä aukko ja sain varmistettua vauvan voivan hyvin.
Kaikesta huolimatta korjaava kokemus
Hetken polviseisonnan jälkeen koitti kätilön mukaan aika ponnistaa. Voimani tuntuivat olemattomilta ja reidet olivat tulessa kivusta. Seuraavat kolme varttia kuluivat epätoivoisissa ponnistusyrityksissäni.
Kun lopulta sopiva asento löytyi ja vauvan pää työntyi esiin, mukana putkahti myös selitys ponnistusvaiheen vaikeudelle. Toinen lapsemme saapui yhtä suuripäisenä kuin isoveljensäkin, mutta lisäksi hän pisti paremmaksi syntymällä nyrkki poskella.
Repeytymiä kertyi arvattavasti vielä enemmän kuin esikoisemme kohdalla. Helpotuksekseni myös ompeleva lääkäri oli perehdytetty synnytyskirjeemme sisältöön, ja edelliskertaisen kollegansa virheen välttääkseen hän huolehti perusteellisesta puudutuksesta. Siitä jäi positiivinen muisto.
Ihanaa oli myös se, että samaan aikaan vauva löysi loistavan imuotteen ja vietti seuraavat pari tuntia lisää maitoa tilaillen. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
Kokonaisuudessaan toisen lapsemme saapuminen muodosti mutkikkuudestaan huolimatta korjaavan kokemuksen paljolti henkilökunnan myötätunnon vuoksi ja siksi, että tällä kertaa tunsin mieheni synnyttävän yhdessä minun kanssani. Silti en – ehkä – enää ikinä ala haaveilla kolmannesta lapsesta.
-Hanna
Lue myös edellisvuosien voittajatarinat:
Jaa oma kokemuksesi