Kiitos hyvistä ja asiallisista kommenteistanne. Huomaan kirjoittaneeni paljon ja tajunnanvirtaa, mutta kun tuntuu, että pahin shokkivaihe tästä kaikesta (uuden suhteen päättyminen ja se miten isä alkoi uhkailla ja kiristää) on vielä niin täysillä päällä, että on vaikeaa olla selkeä. Mutta muutamaa kohtaa voisin tarkentaa ja selkiyttää.
Eromme on siis hetki sitten astunut voimaan, joten vauva ei tule syntymään avioliittoon. Ex-mieheni titää myös tästä seurustelusuhteestani ja siitä, että ko. mies on lapsen isä. Olen ollut hyvin suora ja rehellinen näissä asioissa joka suuntaan.
Tiedän "lähteneeni" hyvin nopeasti vakavaan suhteeseen, mutta aina se ei ole itsensä valittavissa kehen ja milloin rakastuu. Me tiesimme toisemme entuudestaan entisestä työpaikastani ja vaihdettuani uuteen työpaikkaan aloimme tutustua toisiimme paremmin. Löysimme sekä mielettömän keskusteluyhteyden että mukana oli myös hyvin vahvaa fyysistä vetovoimaa. Hänen kanssaan mun oli ihan alusta asti todella turvallinen olla! Seurustelusuhteemme oli erittäin intensiivinen. Huolimatta siitä, että hän oli edelleen naimisissa ja asuu 150 kilometrin päässä, tapasimme viikottain, joskus useampaankin kertaan, teimme yhteisiä "minilomia" ja soittelimme ja kirjoittelimme useita kertoja päivässä. Tuntui, että olimme löytäneet toisistamme sielunkumppanit, jotain paljon enemmän kuin olimme koskaan haaveilleet tai uskaltaneet toivoa. Meidän oli todella hyvä yhdessä ja puhuimme todella paljon tunteistamme, haaveistamme ja jaoimme suurimmat pelkomme. Kun huomasimme tosi pian rakastuneemme ja suhteen syvenevän vauhdilla, yritimme moneen kertaan"kyseenalaistaa" suhdettamme, milloin ikäeron (mies 15 vuotta vanhempi), eri ikäisten lasten (miehen lapset 14, 17 ja 20), tai paikkakunta-asioiden vuoksi, mutta aina päädyimme siihen, että jokaiseen asiaan löytyy ratkaisu, että meidän rakkautemme ja se mitä meillä on, on niin hyvää ja ainutlaatuista, että sen vuoksi on valmis tekemään kaikkensa. Ainakin minusta, se vain tuntui niin hyvältä ja oikealta, ensimmäisen kerran elämässäni tuntui, että oikeasti uskalsin päästää toisen ihmisen todella lähelle minua ja koin siten rakkauttakin ihan eri tavoin kuin koskaan ennen. No joo, varmasti tällä miehellä oli/on aitoja tunteita minua kohtaan, mutta paljon oli myös jotain muuta, johon uskoin vaikkei se ollutkaan niin. Joku teistä sanoi, että hän on varmasti taitava puhuja, ja niin hän onkin; toimii sen taitonsa kanssa sekä työssään että vapaa-aikana. On mukana niin politiikassa kuin erilaisissa lastensa harrastuksissa ja niihin liittyvässä luottamustoiminnassa. Voisi sanoa, että hän löytä aina ne oikeat sanat ja langat joista vetää.
Kyllähän mä muutamaan kertaan yritin edes jollain tapaa irrottautua tuosta suhteesta. Sanoin hänelle, etten jaksa enää näin, että jos et oikeasti usko lähteväsi, niin anna mun mennä, anna mun irrottaa meistä. Ja aina hän puhui mulle kauniisti ("älä irrota meistä, mä rakastan sua ihan käsittämättömän paljon, mä uskon meihin, mutta tarvitsen elämäni isoissa päätöksissä aikaa, mun on sun kanssa niin hyvä olla, etkö sä luota meihin ja meidän rakkauteen?, mä tarvitsen sinua...), ja sanojensa lisäksi hän kyllä osasi olla mulle todella hellä ja huomaavainen myös muutoin. Toki voisi sanoa, että mun olisi pitänyt tajuta, että jos toinen ei vuoden mittaan ota niitä "suurimpia" konkreettisia askeleita" ulos avioliitostaan, niin mun olisi pitänyt ymmärtää, ettei hän varmaankaan ole lähdössä. Mutta ajattelin kuitenkin niin, että mä tiedän mitä mä haluan, mä haluan elää tämän miehen kanssa ja hän oli mulle hyvä ja vakuutti, että hänkin näkee meidät puolisoina loppuelämämme, niin minulla ei ollut mielestäni syytä "väkisin" lähteä.
Mitä hänen vaimonsa tulee, niin en halua lähteä sen enempää arvostelemaan, kun olen vain kerran hänet tavannut ja kahdesti puhelimessa hänen kanssaan jutellut, mutta heidän suhteensa ei kyllä ole ihan "terveellä" pohjalla ole. Kun tämä vaimo sai tietää meistä, hän halusi tavata ja tapasimme kolmistaan. Nainen pisti siinä tilanteessa miehensä valitsemaan kumman kanssa hän siitä poistuu. Mies jäi luokseni ja vaimo lähti pois. Vietimme yön yhdessä, jonka aikana vaimo lähetteli meille molemmille kaikenlaisia tekstareita, joissa uhkaili mm. itsemurhalla ja lasten viemisellä pois mieheltään... Mies sanoi silloin, ettei voi näin vain "karata" perheensä luota vaan halusi selvittää ja edetä vastuuntuntoisesti, ja minusta se oli hyvä ajatus, koska se oli juuri niitä ominaisuuksia, joiden vuoksi mulla on hänen kanssaan turvallinen olo. Ajattelin, että sitten kun kaikki olisi meidän osaltamme hyvin, niin hän olisi vastuuntuntoinen myös minulle ja meidän perheellemme. No, nyt kun tämä raskaus tuli ilmi, vaimo soitti mulle, haukkui mut täysin, kun olin lähtenyt suhteeseen varattuun mieheen, että ajattelinko yhtään heidän lapsiaan (jotka muuten tietävät myös raskaudestani, kun vanhempansa olivat mukamas salaa lapsiltaan tapelleet aiheesta suljetun oven takana kotonaan.)?! Heitti tietysti myös, että olen kuitenkin tahallani hankkiutunut raskaaksi pitääkseni miehen! Niinpä niin, hän saattaakin luonteellaan ajatella tai toimia noin, mutta en minä! Hän sanoi mulle myös useaan kertaan puhelimessa, että ymmärränhän minä, että abortti on tässä tilanteessa ainoa oikea vaihtoehto, etten kiusaisi hänen miestään ja perhettään lapsella loppuelämäänsä!! Sanoi myös, että jos pidän lapsen hän aikoo tehdä kaikkensa hankaloittaakseen mun ja lapsen elämää, mitä ikinä sillä sit tarkoittaakaan...
Juuri nyt en vielä tiedä, mitä haluan tai aion tehdä. Toisaalta olen vahvasti aborttia vastaan ja näen, ettei se ole tämän syntymättömän lapsen vika, ettei hänen isänsä osaakaan kantaa vastuuta asioista, joihin on lähtenyt mukaan. Että pystyisin kyllä tarjoamaan neljännelekin lapselleni hyvän, tasapainoisen ja onnellisen elämän. Toisaalta mietin, että lapsi sitoisi minut ainakin jollain tasolla loppuelämäksemme tähän petolliseen mieheen, enkä tiedä haluanko sitä. Nytkin hän sanoo haluavansa jutella mun kanssa vaikka ensi viikolla tästä asiasta (ilmeisesti jatkaa painostamista aborttiin) ja haluaa tulla mukaan myös varhaisultraan, joka mulla olisi reilun viikon päästä. Musta taas tuntuu, etten mitenkään pystyisi enkä haluaisi kohdata tätä miestä, enkä liioin hänen vaimoaan, ainakaan nyt. Raskaus on onneksi vielä hyvin alussa (5+), mutta toki asia ei lakkaa stressaamasta minua, enkä oikein pääse elämässäni eteenpäin ennen kuin teen ratkaisuni tämän raskauden suhteen.