Elämäsi pisimmät minuutit?

Rakenneultra. Eka lääkäri ilmoitti ettei löydä kaikkea tarvittavaa ja hakee toisen spesialistin paikalle. toinen Llääkäri ilmoitti että tää ei tuu syntymään elossa. Oli aika pitkät päivät siitä eteenpäin.

 

onhan näitä mutta en viitsi pistää niin surullista, olin helsingissä hyppäämässä benji hyppyä ne minuutit kesti ikuisuuden kun nosturin kanssa mentiin ylös! ja se pudotus kesti niin ikuisuudelta!

 

Se, kun pikkuveli soitti et isälle on sattunut jotain. Asuin silloin vielä kotona. Onneksi veli tiesi minne menin ja sai puhelimella kiinni. Kysyin ensin, että onko ambulanssi soitettu. Olivat soittaneet, kotona oli kaksi nuorempaa veljeä. Ajoin "tuhatta ja sataa" kotiin. Isä oli aivan sininen kasvoiltaan :'( Rupesin elvyttämään ja se ääni mikä tuli takaisin :'( Olin niin paniikissa, etten tajunnut kokeilla pulssia ollenkaan elvytin vaan. Sitten, kun ambulanssamiehet tulivat niin toinen sanoi jo ovelta ettei mitään ole enää tehtävissä:'( Sinä yönä en nukkunut oikeastaan yhtään. Isäni kuoli illalla.

 

Minullakin liittyy onnettomuuteen. Mies joutuii kolariin ja se oli pitkä aika, kun sain puhelimitse selkoa minne hänet on viety ja sitten se automatka sairaalaan. Oli aivan karmea sää ja keli, pakotin itseni ajamaan hitaampaa reittiä ja pitemmän matkan, etten olisi vilkkaammalla tiellä. Pelotti kävellä sairaalaan parkkipaikalta. Niin pitkät hetket, ennen kuin näin, ettei ole kyse elämästä ja kuolemasta, elämästä vaan.

 

Varmastikin se kun esikoinen oli leikattavana viiden viikon ikäisenä.

 

Mun esikoiseni/ainokaiseni kuolema keväällä, minuutit oli tunteja ja tunnit viikkoja ja ne vaan jatkui ja jatkui. Mitään ei ollut tehtävissä.
Pystyimme vain odottamaan väistämätöntä ja toivomaan jotta kipuja ei olisi.

 

2,5h junamatka sairaalaan jotta ehtisin nähdä kuolevan isäni. Ehdin näkemään, mutta oli mennyt jo koomaan

Ensimmäinen kouristuskohtaus lapsella keskellä yötä, odotat että ambulanssi tulee ja lapsi on veltto eikä hengitä.

Tyttö hävisi pihapiiristä 1 vuotiaana, oikeasti etsittiin häntä vain 5minuuttia kunnes löytyi puskan alta piilosta. Se aika minkä juokset ja olet hätääntynyt, tuntui hidastetulta ja tunneilta.

 

Kun olin lähtenyt äitini kuolinvuoteelta käymään kotona nopeasti syöttämässä/käyttämässä koiranpennun pihalla ja keitin kahvia samalla (olin valvonut kolme vuorokautta putkeen, joten olin ihan loppuunpalanut. Olin äidillä omaishoitajana omasta tahdostani ollut jo kuukausia), kun puhelin soi. Sairaalasta soitettiin että nyt on kiire, jos meinaa vielä äidille jotain sanoa. Käytännössä jäädyin paikalleni, mutta kuitenkin juoksin olohuoneesta eteiseen, karjaisin serkulle että tuut tai et tuu, lähen nyt. Harkitsin jopa siinä pienessä hetkessä sitä, kumpi on nopeampi keino päästä autolle, hypätä toisen kerroksen käytävältä tielle auton lähelle, vai juosta portaat.

Ajoin sairaalaan niin kovaa mitä sielu kesti keskellä talvea, ja juoksin sairaalan takaovelle hakkaamaan summeria. Ovi aukesi ihan jumalattoman pitkän ajan kuluttua (mielestäni), enkä edes muista montako porrasta juoksin kerralla. Ylös päästyäni juoksin niin kauan, kunnes tuntui että olisin jäänyt johonkin kiinni -kaksi hoitajaa otti rivakasti kesken juoksun käsistä kiinni, ja pysäyttivät minut vain kertoakseen, että olin myöhästynyt.

Koko tapauksessa meni aikaa 7minuuttia puhelinsoitosta siihen, että saavuin sairaalaan. Myöhästyin neljä minuuttia silti. Elämäni pisimmät hetket, edelleen.

 

Koko tapauksessa meni aikaa 7minuuttia puhelinsoitosta siihen, että saavuin sairaalaan. Myöhästyin neljä minuuttia silti. Elämäni pisimmät hetket, edelleen.

Huhhuh, no tuossa on ollut kyllä aika kortilla ja nopeasti olet selvitynyt!
Mutta, kun tilanne on kriittinen, aika tuntuu todella pitkältä - ei mullakaan mennyt tuon 200 km:n ajamiseen, kun joku reilu tunti, mutta se tuntui monelta päivältä.
Otan osaa menetykseesi!

 

Huhhuh, no tuossa on ollut kyllä aika kortilla ja nopeasti olet selvitynyt!
Mutta, kun tilanne on kriittinen, aika tuntuu todella pitkältä - ei mullakaan mennyt tuon 200 km:n ajamiseen, kun joku reilu tunti, mutta se tuntui monelta päivältä.
Otan osaa menetykseesi!

Nojoo, matkaa sairaalaan ei ollutkaan kovin useita kilometrejä, mutta silti. Seuraavana päivänä kun ajelin suruani pois, tajusin vasta että minkälaisella kelillä olin ajanut. Mutta niin, en minä sille enää mitään voi, enkä voinut silloinkaan. Aika on kyllä niin suhteellinen käsite, että olisi hienoa jos sen voisi jakaa -toisen puolen kulkemaan hitaasti, ja oman nopeasti :/

Mutta kiitos kuitenkin. Äiti olis tällä viikolla täyttänyt 56

 

Nojoo, matkaa sairaalaan ei ollutkaan kovin useita kilometrejä, mutta silti. Seuraavana päivänä kun ajelin suruani pois, tajusin vasta että minkälaisella kelillä olin ajanut. Mutta niin, en minä sille enää mitään voi, enkä voinut silloinkaan. Aika on kyllä niin suhteellinen käsite, että olisi hienoa jos sen voisi jakaa -toisen puolen kulkemaan hitaasti, ja oman nopeasti :/

Mutta kiitos kuitenkin. Äiti olis tällä viikolla täyttänyt 56

:hug:

 

Varhaisultra nelisen viikkoa sitten. Kahden km:n jälkeen gynen hiljaisuus ultratessa. Kyllä täällä jotain on, mutta viikkoja niin vähän että tuu parin viikon päästä uudestaan.

Kahden viikon päästä tästä taas sama juttu. Musta tuntu että gyne ihan tahallaan viivyttelee, kunnes sano että vahva syke löytyy :heart:

La olis 26.1 :heart:

 

Varhaisultra nelisen viikkoa sitten. Kahden km:n jälkeen gynen hiljaisuus ultratessa. Kyllä täällä jotain on, mutta viikkoja niin vähän että tuu parin viikon päästä uudestaan.

Kahden viikon päästä tästä taas sama juttu. Musta tuntu että gyne ihan tahallaan viivyttelee, kunnes sano että vahva syke löytyy :heart:

La olis 26.1 :heart:

Voi kamala! Mä olisin varmaan pusertanu kaikki mehut irti tämmösestä Mut kyllä sielä varmasti sitkeä kaveri on, elähän huolehi :hug:

 

Mä olen eläny kai pumpulissa. Mulle ei ole koskaan sattuu mitään niin kamalaa kuin tässä ketjussa olleille. En ole valvonu kuolevien rinnalla, pelänny lapseni puolesta, hyvästellyt, odottanut turhaan. Ehkä munkin aikani tulee vielä, nyt jo pelkään.


Mun hitaimmat hetkeni oli samalla elämäni kauneimmat. En tohdi niitä tänne laittaa.

 

Se, kun mieheni joutui sairaalaan mahataudin saatuaan, joka johti happomyrkytykseen, verensokeri oli lähemmäs 60, kun päästiin sairaalaan. Siinä sitte paniikissa odoteltiin, auttaako tiputus tarpeeksi nopeasti vai ei. Auttoihan se.

Toinen pitkä hetki oli esikoisen syntymä. Herra antoi odotuttaa itseään, käynnisteltiin 2 vuorokautta, kauheeta maata ja odottaa josko jotain jo tapahtuisi. synnytyksessä sydänäänet laski ja imukupilla jouduttiin väkisin repimään ulos, sen jälkeen hällä ei kulkenut henki kunnolla ja vietiin happikaappiin, hoitaja kuitenkin kertoi sen olevan vain varotoimenpide ja poika siitä selvis. Pari päivää myöhemmin samainen poika tuli keltaiseksi ja laitettiin valohoitoon, meidän oli pitänyt päästä samana päivänä pois. Ne oli pitkiä minuutteja kun odoteltiin aina biliarvoja, josko jo päästäisiin kotiin. Päästiinhän me loppujen lopuksi..

Sit nuoremman pojan kanssa lähettiin vauvana ambulanssilla sairaalaan, kun oli hengitysvaikeuksia, siitä selvittiin kanssa säikähdyksellä.

 

Se, kun esikoinen soitti että on ollut onnettomuudessa, voisinko mennä paikalle (1km päähän), aikaa meni varmaan 2-3minuuttia, mutta ne todellakin tuntui tunneilta.

 

Onneksi joku pariskunta oli huomannut, kun autoni valot hävisivät yhtäkkiä niiden auton takaa.. Se on silkka ihme että tulivat paikalle takasin siinä pimeydessä.
Se mies sukelsi mut sieltä pois. Se sai siitä hengenpelastusmitalin.

Oli vielä sysipimeää ja räntää satoi.

Milloin tämä tapahtui?

 

Mä olen eläny kai pumpulissa. Mulle ei ole koskaan sattuu mitään niin kamalaa kuin tässä ketjussa olleille. En ole valvonu kuolevien rinnalla, pelänny lapseni puolesta, hyvästellyt, odottanut turhaan. Ehkä munkin aikani tulee vielä, nyt jo pelkään.


Mun hitaimmat hetkeni oli samalla elämäni kauneimmat. En tohdi niitä tänne laittaa.

Vähän offtopic, mutta kuolemakin on vain osa elämää. Sitä ei tarvitse pelätä missään nimessä. Olen lyhyen elämäni aikana nähnyt paljon kuolemaa, ja kuolevia, ja siihen "mörköön" on oppinut suhtautumaan jopa lempeästi ja kiitollisesti. Se, että ihminen kuolee, ei ole tärkeää. Se on tärkeää, että tämä henkilö on ollut elämässä mukana jakamassa muistoja, opettamassa ja oppimassa Kuoleman hetkellä yleensä tulee suru, mutta myöhemmin kiitollisuus tästä ihmisestä että on elänyt. Eikä sitä kannata murehtia ennen aikojaan, vaan nauttia niistä ihmisistä nyt kun he ovat viellä täällä! Se ajatusmalli helpottaa aika paljon.

Mullakin elämäni yksi pisimmistä hetkistä sijoittui siihen, kun oma tamma alkoi varsomaan, ja varsomisasento oli todella hankala. Äidin kanssa vedettiin hevonen kaksistaan seinästä irti, ja suppareitten mukana varsa maailmaan. Ne oli pitkiä minuutteja, mutta kultaakin kalliimpia

 

Se kun kaksossynnytyksessä b tuli ulos hengittämättä, ihan sinisenä ja pulssi erittäin heikko, ja kätilö lähti vauva sylissä juoksemaan lastenlääkärin perään. Se kun kätilö tuli takaisin ja sanoi että vauva on hengissä ja tila ok.
Se kun nuorin söi pihviä alle 2 vuotiaana, ja palanen jäi kurkkuun. Vaikka olen hoitaja, en osannut tehdä mitään, menin niin paniikkiin. Onneksi mies tajusi roikottaa muksua ja hakata selkään. Muistan että koko ajan vaan päässä pyöri se, kuinka monta minuttia lanssilla kestää tulla, kauan lapsi kestää hapenpuutetta jne..

Ne muutamat hetket kun joku lapsista pienenä hävisi näköpiiristä eikä vastannut kun huusin eikä lasta näkynyt missään.

 

Kun poikani sai useita aivoinfarkteja, ja ihan vailla tietoa tulevasta mentiin ambulanssilla Tampereelle, se muutama tunti oli kyllä ihan tuskaa.

 

Mä täällä itkua pidätellen luen näitä

Kauheita olette kokeneet!

Vahvoja olette, pirun vahvoja! :heart:

 

Menin kylään mummilleni ja tajusin hänellä olevan aivoinfarktin. Ei pystynyt puhumaan ja liikkuminenkin tuotti tuskaa. Veimme hänet sairaalaan (oli nopeampaa viedä omalla vieressä olevalla autolla kuin soittaa ambulanssi niin syrjään) ja hänet otettiin saman tien sisään. Minun mielestäni aika tuntui useilta, useilta tunneilta vaikka todellisuudessa koko tapahtumaketjuun meni noin 20 minuuttia.

 

Vähän offtopic, mutta kuolemakin on vain osa elämää. Sitä ei tarvitse pelätä missään nimessä. Olen lyhyen elämäni aikana nähnyt paljon kuolemaa, ja kuolevia, ja siihen "mörköön" on oppinut suhtautumaan jopa lempeästi ja kiitollisesti. Se, että ihminen kuolee, ei ole tärkeää. Se on tärkeää, että tämä henkilö on ollut elämässä mukana jakamassa muistoja, opettamassa ja oppimassa Kuoleman hetkellä yleensä tulee suru, mutta myöhemmin kiitollisuus tästä ihmisestä että on elänyt. Eikä sitä kannata murehtia ennen aikojaan, vaan nauttia niistä ihmisistä nyt kun he ovat viellä täällä! Se ajatusmalli helpottaa aika paljon.

Tässä kommentissa oli varmaan eniten asiaa, kuin missään kommentissa, jonka olen täällä ikinä nähnyt!
Minä en ole menettänyt läheisiäni, kuin hyvin marginaalisesti (LUOJAN KIITOS! Mutta tiedän, että sekin aika vielä tulee), mutta olen toiminut seurakunnan diakoniatoimikunnassa 10 vuotta ja me olemme kiertäneet monissa kodeissa kuoleman jälkeen ja surun hetkellä.
Olen oppinut näkemään kuoleman ihan eri tavalla, kun olen tätä vapaaehtoistyötä tehnyt - varsinkin vanhoilla pariskunnilla kuolema monesti "kompensoituu" niin monilla hyvillä muistoilla, että sitä ei enää surra ihan sillä samalla tavalla, kuin nuoret ihmiset sen tekevät.
Vanhoilla pariskunnilla kun kaikki tarpeellinen on sanottu jo, on jaettu ilot ja surut - mitään ei ole jäänyt sanomatta ja on eletty täysillä - monesti teinistä vaariin saakka.
Tältä pohjalta on toisen "hyvä" lähteä - ja toisen aika tulee sitten perästä, jossain vaiheessa.
Toki surunkäsittely ei aina ja automaattisesti toimi näin, vaan monet vaipuvat myös masennukseen - joka on myös enemmän, kuin ymmärrettävää.
Surutyö on kuitenkin minulle opettanut sen, että kuolema ei ole sen toisen ihmisen elämän loppu - ei saa olla, vaikka joskus niin käykin.
Surutyö on opettanut myös sen, että kuolemaa ei kannata, eikä saa pelätä - se tulee jonain päivänä, meille IHAN JOKAISELLE!
Kuoleman jälkeen tulee suru, mutta sitten kiitos ja ne hyvät muistot jäävät elämään.
Tulipas pitkä sepustus.

 

Tässä kommentissa oli varmaan eniten asiaa, kuin missään kommentissa, jonka olen täällä ikinä nähnyt!
Minä en ole menettänyt läheisiäni, kuin hyvin marginaalisesti (LUOJAN KIITOS! Mutta tiedän, että sekin aika vielä tulee), mutta olen toiminut seurakunnan diakoniatoimikunnassa 10 vuotta ja me olemme kiertäneet monissa kodeissa kuoleman jälkeen ja surun hetkellä.
Olen oppinut näkemään kuoleman ihan eri tavalla, kun olen tätä vapaaehtoistyötä tehnyt - varsinkin vanhoilla pariskunnilla kuolema monesti "kompensoituu" niin monilla hyvillä muistoilla, että sitä ei enää surra ihan sillä samalla tavalla, kuin nuoret ihmiset sen tekevät.
Vanhoilla pariskunnilla kun kaikki tarpeellinen on sanottu jo, on jaettu ilot ja surut - mitään ei ole jäänyt sanomatta ja on eletty täysillä - monesti teinistä vaariin saakka.
Tältä pohjalta on toisen "hyvä" lähteä - ja toisen aika tulee sitten perästä, jossain vaiheessa.
Toki surunkäsittely ei aina ja automaattisesti toimi näin, vaan monet vaipuvat myös masennukseen - joka on myös enemmän, kuin ymmärrettävää.
Surutyö on kuitenkin minulle opettanut sen, että kuolema ei ole sen toisen ihmisen elämän loppu - ei saa olla, vaikka joskus niin käykin.
Surutyö on opettanut myös sen, että kuolemaa ei kannata, eikä saa pelätä - se tulee jonain päivänä, meille IHAN JOKAISELLE!
Kuoleman jälkeen tulee suru, mutta sitten kiitos ja ne hyvät muistot jäävät elämään.
Tulipas pitkä sepustus.

Kiitos kaunis, herra hyvä

Mutta ihan asian ytimessä olet, itse en kirkollisessa toiminnassa ole mukana koskaan ollutkaan, mutta yksinkertaisesti voin vain sanoa että elämä on opettanut suhtautumaan itseensä eri näkökulmasta. Suru on myös osa elämää, mutta siitä ei saa tulla itse elämää ja sen tarkoitusta. Kun äidin sairaus eteni pidemmälle, käytiin järjestelmällisesti keskustelut siitä mitä hän haluaa kuolemansa jälkeen tapahtuvan, ja miten menettelen (koska mun niskoille "kaatui" kuoleman jälkeiset paperisodat ja muut velvollisuudet 90% suuruudella). Me surtiin hänen kuolema jo ennen sitä kuolemaa, yhdessä. Oli aika lohduttavaa tietää, että äitikin suri, mutta hyväksyi asian kuitenkin -onhan se vain elämää. Mutta tosiasiassa, kukaan ei koskaan kuole kokonaan. Heillähän on aina paikka meissä, jonne jäävät asumaan vielä kuoleman jälkeenkin

 

kun 1-vuotias si autossa pähkinää, joka tartui kurkkuun keskellä moottoritietä. Auto stoppiin ja poikaa roikotin ja hakkasin selkään. Irtos kurkusta, luojan kiitos. Odotellessa tyttöä sisäelinten siirtoleikkauksesta. Leikkaus oli heti aamulla, ja ihmeteltiin päivällä miksei tyttöä kuulu osastolle. Osastollakaan ei tiedetty mitään, ja soittelin heidän käskystään heräämöön, jossa kerrottiin et heräämisessä ollut ongelmia, eikä tiedetä voidaanko siirtää. Se aika odotella tietoa jakun ei siinä hädässä osannu kysyä mikä on vialla. Saatiin tyttö osastolle, klo 10 aikaan illalla.