Jos kokisit keskenmenon ja sinulle sanottaisiin..

En osaa kuvitella mitä ajattelisin. Minä tosin olen ehkä vähän jäävi sanomaan mitään, sillä en ole koskaan kokenut keskenmenoa, toisaalta minulla ei olisi minun lapsia ilman anopin kokemaan keskenmenoa, eli salaa(?) olen tyytyväinen että hän on aikoinaan kokenut keskenmenon, koska hänen kokemansa keskenmeno on mahdollistanut mieheni syntymän...

 

No onhan siinä toinen puoli tottakin kun vaan haluat sen myöntää. Useimmitenhan keskenmenoon päätyvät sikiöt jotka eivät tulisi selviämään hengissä eli yleensä taustalla vakavia kehityshäiriöitä. Joten luonto karsii omansa niin surullista kuin se onkin ;(

 

Joskus tuonkin kuullut. Ensimmäisellä kertaa se toki kuulosti typerältä vaikka tiesikin sanoja tarkoittavan hyvää. Itsekin hiukan asioita kelattuani tulin siihen johtopäätökseen että ehkä sikiössä oli sitten jotain niin pahasti vialla että luonto siksi hoiti asian noin parhain päin.

Toisella kertaa keskenmeno tapahtui niin aikaiseen ettei se edes tuntunut pahalta, silloin tupo sanontakaan ei olisi tuntunut miltään. Varsinkaan kun uskoin vahvasti tuollakin olevan tarkoituksensa.

 

On muuten hassua, että ne ihmiset, jotka oikeesti olivat läheisiä, osasivat sitä olla keskenmenonkin aikaan, pahoittelivat vain tai sitten lupautuivat kuuntelemaan, sitten oli niitä, jotka itsekin olivat keskenmenon kokeneet ja keskustelivat kokemuksesta.

Sit oli näitä töksäyttelijöitä, jotka eivät olleet kovin läheisiä silloin eivätkä myöhemminkään, ja läheisempiä ovat edelleen ne jotka eivät sanoneet mitään tai vain pahoittelivat.

 

No mitä siinä tilanteessa sitten pitäisi sanoa?! Tuo lausahdus on mielestäni paljon lohduttavampi kuin "otan osaa", "olen pahoillani" tai "paska juttu". Siinä on mielestäni jotenkin enemmän yritystä. Joo itselläni ei ole ollut keskenmenoa, mutta monta muuta kolhua on kyllä elämän varrella koettu, joten en oikein ole koskaan tajunnut, että tuollaisesta lausahduksesta pitäisi suuttua.

 

On tullut paljon vastauksia, joissa todetaan, että alkio ei varmaan olisi ollut elinkelpoinen jne. Jos lukisitte muutkin vastaukset, niin huomaisitte, että se ei todellakaan ole se ainut syy. Niin on tietysti helppo ajatella. Minä ajattelen, että ennemmin minussa on jotain vikaa, kun kroppani ei pysty "pitämään" raskautta yllä.
Jotkut siis kokevat, että ystäväni sanat olivat lohduttavia ja jotkut, että ei niin saisi sanoa. Varsinkaan silloin, kun suru on suurimmillaan. Ehkä sitä myöhemmin pystyy ajattelemaan jotain tarkoitustakin. Vaikka en usko, että koskaan niin pystyn ajattelemaan. Elämä on mitä siitä teet ja jotkut asiat vain tapahtuvat. Niillä ei välttämättä ole mitään tarkoitusta.

 

Totesi tosiasian joo.... Mun mielestä toi on juuri nimenomaan hienotunteisuuden puutetta. Töksäytellään mitä sattuu eikä yhtään ajatella miltä toisesta tuntuu. Kun anopin äiti kuoli, en mä sille sanonut että vanhahan toi jo oli ja elinkelvoton muutenkin, ihme että näinkin kauan sinnitteli. Sekin oli ihan tosiasia, mutta en mä herranjumala sellasta mee sanoon!

Kyllä tuonkin voi sanoa. Ei tosiasioiden sanomisessa ole mitään pahaa. Tyhjänpäiväinen teeskentely ja sievistely se vasta ärsyttävää onkin. On fakta että jos ihminen kuolee niin se todellakin on elinkelvoton.

 

On tullut paljon vastauksia, joissa todetaan, että alkio ei varmaan olisi ollut elinkelpoinen jne. Jos lukisitte muutkin vastaukset, niin huomaisitte, että se ei todellakaan ole se ainut syy. Niin on tietysti helppo ajatella. Minä ajattelen, että ennemmin minussa on jotain vikaa, kun kroppani ei pysty "pitämään" raskautta yllä.
Jotkut siis kokevat, että ystäväni sanat olivat lohduttavia ja jotkut, että ei niin saisi sanoa. Varsinkaan silloin, kun suru on suurimmillaan. Ehkä sitä myöhemmin pystyy ajattelemaan jotain tarkoitustakin. Vaikka en usko, että koskaan niin pystyn ajattelemaan. Elämä on mitä siitä teet ja jotkut asiat vain tapahtuvat. Niillä ei välttämättä ole mitään tarkoitusta.

No aivan erityisesti ateistisessa darwinistisessa maailmankatsomuksessa millään ei ole mitään tarkoitusta. Olemme vain sattuman oikkuja ja kaikki tapahtumat ovat hiukkasten tarkotuksetonta törmäilyä.

Jos taas ihminen on esimerkiksi kristitty uskova niin hän voi tarkoitusta nähdäkin elämässään.

 

Olen kokenut parisen kymmentä keskenmenoa ja kyllä tuotakin latteutta olen kuullut monesti. Aina kohautan olkiani minun kohdallani ei voi jäädä keskenmenoja märehtimään vaan on jatkettava eteenpäin vain.

 

Ystävä ei ole uskovainen. Ja kyllä, varmaan yritti lohduttaa, mutta mua tuo ei lohduttanut vaan sai olon entistä surullisemmaksi.
Menee jotenkin samaan katergoriaan, kuten "onneksi se oli vasta niin alussa", jos raskaus menee varhaisilla viikoille kesken.
Enemmin toivoisi, että sanottaisiin ihan vaan "olen pahoillani".

Toki sitä toivoisi, että osattaisiin sanoa ne hyvät sanat. Voisiko sitä kuitenkin silti sen keskenmenon kokeneenakin koettaa ymmärtää ihmiseten erilaisia tapoa lohduttaa? Kun välillä tuntuu että mikään ei kelpaa. Ei saa sanoa sitä eikä saa sanoa tätä, mutta hiljaakaan ei missään nimessä saa olla. Se olen pahoillani on hyvä, mutta mitäs sen jälkeen?

Ja kyllä, olen itsekin ollut kriiseissä ja kokenut monenmoista, en tosin keskenmenoa.

 

Mä oon yhen keskenmenon kokenu ja osa läheisistä laitto vaan pelkästeen, että ollaan pahoillamme. Mutta, yks noista latteuksista on jääny lähtemättömästi mieleen. Olin koko sen päivän todella hajalla ja itkunen, niin yks läheinen ihminen oli laittanu viestin, joka kuulu näin: Älä turhaan jää pyörii siihen suruun, kyllä elämä vielä riemuks muuttuu. Eihän se ollu kunnolla ihmisen näkönenkään vielä, se ei vaan tähän elämään kuulunu. Jumala korjaa ne heikot pois. Olin niin vihanen ton jälkeen, itketti ja raivostutti. Oon sitä mieltä ite että, jos joku saa keskenmenon, niin onko niinkun ihan pakko niitä latteuksia laittaa ja jos laittaaki, niin eikö vois ainakin miettiä, mitä laittaa? Toi kieltämättä pahensi mieltä entisestään. Mies sano kaikkein ihanimmin, mä en osaa sanoo mitään, muhunkin sattuu, mut oon tässä sua varten, tukena ja olkapäänä

 

Mulle sanottiin noin ja voi että pisti vihaksi. Katkoin välitkin niihin ihmisiin, jotka noita idioottimaisuuksia suustaan päästi.

 

Lääkäri sanoi noin kun olin saanut myöhäisen keskenmenon rv 18.:snotty:

 

Välillä olen miettinytkin että monissa kriisitilanteissa on helpompi olla se kenelle on käynyt ikävästi kuin se läheinen kenen pitäisi jotenkin lohduttaa tai tukea toista. Itse kriisissä olevalta kuitenkin sallitaan usein hyvinkin erilaista "huonoa käytöstä" kun taas lohduttaja voi kaikista hyvistä yrityksistään huolimatta joutua ikävään valoon. : / En yhtään ihmettele sitä että monesti valitetaan kuinka ihmiset katoavat ympäriltä jonkun kriisin hetkellä. Ihan luonnostaan voi olla vaikea keksiä mitä sanoisi ja kun ihmiset reagoivat erilailla niin siitä sanottavasta jonka on hyvin kauniisti ajatellut voi silti toinen loukkaantua verisesti. Hyvin vaikeita tilanteita.

Itse yritän välttää kaikenlaista lohduttelua juuri tyyliin "ei hätä ole tämän näköinen, kyllä tämä vielä hyväksi kääntyy", "kaikella on tarkoituksensa", "onneksi tämä kuitenkin tapahtui näin eikä..." jne. Vaikka niissä on tarkoitus lohduttaa ja näyttää asioiden valoisaa puolta niin surun keskellä ne helposti tuntuvat vähättelyltä. Aika moni varmaan tuollaisella hetkellä kokee epätoivoa, vääryyttä jne ja tarvii sen hetken jolloin saa olla vihainen, ahdistunut ja vaikka mitä siitä kun ne unelmat romahtivat. Sen jälkeen kukin voi sitten itsekin löytää niitä lohdun aiheita ja huomata elämän jollain tavoin vievän eteenpäin. Sillä hetkellä kuitenkin voi satuttaa tunne siitä ettei saisi surra kokonaisvaltaisesti koska asiat saattaisivat olla vieläkin huonommin.

Itse koen sen "olen pahoillani, en tiedä mitä sanoa... Olen aina käytettävissäsi jos haluat puhua!" jollain lailla helpoimmaksi tieksi vaikka oisten mielestä se taas onkin liian latteaa. Omista kokemuksistani erilaisiss akriisitilanteissa tuntuu ettei kaikki suinkaan kaipaa niitä oikeita ja viisaita lohdutuksen sanoja vaan nimenomaan sitä mahdollisuutta puhua ja tunnetta siitä että toinen ymmärtää jollain lailla tuskaani ja antaa sille tilaa.

 

Riippuu sanojasta, luulen.

 

[QUOTE="äiti 44v";22151275]Kyllä tuonkin voi sanoa. Ei tosiasioiden sanomisessa ole mitään pahaa. Tyhjänpäiväinen teeskentely ja sievistely se vasta ärsyttävää onkin. On fakta että jos ihminen kuolee niin se todellakin on elinkelvoton.[/QUOTE]

Meidän maailmankatsomukset ovat sitten tosiaan kaukana toisistaan. Asiat voi sanoa monella tavalla, mutta hienotunteisuutta tarvitaan. Ehkä mä olen oppinut jotain kun olen töissä nähnyt esim kolmekymppisenä syöpään kuolevan, jolta jäi kaksi pientä lasta. En ihan heti sanoisi omaisille -töissä eikä siviilissä- että joutikin mennä kun on niin elinkelvoton. Niin totta kuin se onkin. Kyllä nuo asiat sanotaan ihan eri sanavalinnoilla. Toki tämä esimerkki on ihan eri asia kuin keskenmeno, mutta silti.

 

Itse koen sen "olen pahoillani, en tiedä mitä sanoa... Olen aina käytettävissäsi jos haluat puhua!" jollain lailla helpoimmaksi tieksi vaikka oisten mielestä se taas onkin liian latteaa. Omista kokemuksistani erilaisiss akriisitilanteissa tuntuu ettei kaikki suinkaan kaipaa niitä oikeita ja viisaita lohdutuksen sanoja vaan nimenomaan sitä mahdollisuutta puhua ja tunnetta siitä että toinen ymmärtää jollain lailla tuskaani ja antaa sille tilaa.

Toi on niin totta. Mutta kun senkään sanominen ei riitä... Nuo lauseethan voi sanoa ihan kuka vaan, mutta ei välttämättä silti tunnu siltä, että voisi mennä puhumaan. Ja joku toivoo, että tultaisiin luokse ja tehtäisiin itse aloite puhumisesta, toinen taas haluaa olla rauhassa. Aika vaikeaa siinä on olla läheinen. Tosiaan melkein helpompaa olla itse siellä kriisin silmässä, ainakin kommunikaation osalta. Muuten tietysti voi maailma olla ihan palasina...

 

Ajattelisin että haluaa lohduttaa. Sitä paitsi, ehkä kaikella onkin tarkoituksensa, enhän mä sitä tiedä.

 

[QUOTE="noh";22151533]Toi on niin totta. Mutta kun senkään sanominen ei riitä... Nuo lauseethan voi sanoa ihan kuka vaan, mutta ei välttämättä silti tunnu siltä, että voisi mennä puhumaan. Ja joku toivoo, että tultaisiin luokse ja tehtäisiin itse aloite puhumisesta, toinen taas haluaa olla rauhassa. Aika vaikeaa siinä on olla läheinen. Tosiaan melkein helpompaa olla itse siellä kriisin silmässä, ainakin kommunikaation osalta. Muuten tietysti voi maailma olla ihan palasina...[/QUOTE]

Sehän siinä onkin kun ihmiset ovat erilaisia. Yksi odottaa ja toivoo yhdenlaista lohdutusta/myötäelämistä ja toinen toisenlaista. Ottaako sitten riski että sanoo väärin vai pyrkiäkö sanomaan mahdollisimman vähän mitään (mikä sekin sitten voidaan tulkita kriisin hetkellä hylkäämiseksi)... Riippuu varmasti myös paljon siitä suhteestä mikä kyseiseen ihmiseen on. Jos ollaan todella läheisiä ei ehkä tarvi sanoa mitään, riittää kuin halaa ja toinen ymmärtää sen. Mutta vieraamman ihmisen kohdalla se on vaikeampaa. Kriisissä ihminen kun on niin pirun herkkä ja voi kääntää toisen sanomiset suurinpiirtein miten hyvänsä päin solmuun...

Tärkeämpää kuin ne sanat on varmasti se tunne mikä siinä välittyy.

muoks. muistan itse kun esikoisella todettiin synnytyssairaalassa kehitysvamma. Oltiin jo viestitelty/soiteltu kaikille onnelliset kuulumiset tuoreina vanhempina kun sitten tuli tuo isku mikä oli jo sellaisenaan aika musertava. Tiesin olevani varsin herkkä ja pelkäsinkin että saan sellaista lohduttelua joka satuttaa, vaikka samalla tiesinkin ettei kukaan varmasti tarkoituksella halua siinä olla ilkeä. Pelkäsin myös sitä vaivautunutta hiljaisuutta ja hetkeä kun toinen yrittää keksiä jotain sanottavaa... Siksi koin helpommaksi lähettää asiasta tekstiviestit ja antaa näin ihmisille se hetki miettiä mitä vastaavat ja mahdollisuus saada se tehtyä "helposti".

 

No keskenmenon hetkellä asiassa ei näe mitään erikoisempaa tarkoitusta. Mä koin pari vuotta sitten keskenmenon. Se oli henkisesti todella kova pala mulle. Ja arvatkaa, mitä lähisukulaiseni sanoi minulle? "Sehän oli hyvä!" Arvatkaa kaksi kertaa, millaisia tunteita se minussa herätti...

 

Meidän maailmankatsomukset ovat sitten tosiaan kaukana toisistaan. Asiat voi sanoa monella tavalla, mutta hienotunteisuutta tarvitaan. Ehkä mä olen oppinut jotain kun olen töissä nähnyt esim kolmekymppisenä syöpään kuolevan, jolta jäi kaksi pientä lasta. En ihan heti sanoisi omaisille -töissä eikä siviilissä- että joutikin mennä kun on niin elinkelvoton. Niin totta kuin se onkin. Kyllä nuo asiat sanotaan ihan eri sanavalinnoilla. Toki tämä esimerkki on ihan eri asia kuin keskenmeno, mutta silti.

No kyllä tuo alkuperäinen lausahdus on mielestäni ihan hienotunteinen. Eihän sen tarvitse aina tarkoittaa sitä, että sikiö on elinkelvoton tms, eihän kukaan ole tässä niin sanonut. Minä ainakin käsitän tuon paljon laajemmin. Miksi täällä nyt ymmärretään tuo lause jotenkin niin, että sanoja olisi jotenkin iloinen keskenmenosta?

 

[QUOTE="Huoh";22151610]No keskenmenon hetkellä asiassa ei näe mitään erikoisempaa tarkoitusta. Mä koin pari vuotta sitten keskenmenon. Se oli henkisesti todella kova pala mulle. Ja arvatkaa, mitä lähisukulaiseni sanoi minulle? "Sehän oli hyvä!" Arvatkaa kaksi kertaa, millaisia tunteita se minussa herätti...[/QUOTE]

Oletko varma, että olet ymmärtänyt oikein? Selittikö tuota kommenttiaan millään tavalla? Oliko hänellä esimerkiksi käsitys, että lapsi olisi ei-toivottu? Entä jos vain sekoili sanoissaan (ei ole mahdotonta sekään)?

 

Olen varmasti kuulutkin noin sanottavan. Riippuu täysiin siitä kuka sanoo ja millä äänensävyllä. Jos tuon sanoisi lääkäri, joka on juuri todennut keskenmenon tapahtuneen, en pitäisi häntä kovinkaan empaattisena. Mutta jos ja kun sen on sanonut ystävä tai läheinen joka samalla muuten on osoittanut lohduttavansa ja tukevansa se ei kuulosta ollenkaan pahalta.

 

[QUOTE="vieras";22151632]Oletko varma, että olet ymmärtänyt oikein? Selittikö tuota kommenttiaan millään tavalla? Oliko hänellä esimerkiksi käsitys, että lapsi olisi ei-toivottu? Entä jos vain sekoili sanoissaan (ei ole mahdotonta sekään)?[/QUOTE]


Ei, valitettavasti. :S Hyvä, ettei taputtanut käsiään yhteen innoissaan, kun itku silmässä kerroin saaneeni keskenmenon. Kuulostaa varmaan uskomattomalta, mutta totta se on. Kaikki lähipiirissä tiesivät, että lapsi on todella toivottu. Alusta asti "käskivät" tekemään abortin, eikä päätös lapsen pitämisestä ollut sukulaisille, etenkään tälle yhdelle, mieleen. Lapsen isä ei häntä miellyttänyt ollenkaan, joten siitä kai tuo asenne...

 

Olen varmasti kuulutkin noin sanottavan. Riippuu täysiin siitä kuka sanoo ja millä äänensävyllä. Jos tuon sanoisi lääkäri, joka on juuri todennut keskenmenon tapahtuneen, en pitäisi häntä kovinkaan empaattisena. Mutta jos ja kun sen on sanonut ystävä tai läheinen joka samalla muuten on osoittanut lohduttavansa ja tukevansa se ei kuulosta ollenkaan pahalta.

Ja tässäkin törmätään siihen kuinka erilaisia me voidaan olla. Itselleni lääkäri sanoi keskenmenon kohdalla että on hyvin mahdollista ettei sikiö ollut elinkelpoinen ja raskaus meni siksi kesken ja tuo lohdutti minua oikeasti. Antoi tavallaan sitä uskoa että tälläkin oli tarkoituksensa.

Sitten taas kun kuulin sitä läheiseltä niin enemmän koin sen suruni vähättelynä. Jotenkin minulle tuossa lääkäri oli se joka seisoi faktatiedon takana, ei hänen ollut tarkoitus sen enempää lohduttaa tai myötäelää surussani, ainoastaan järkeistää minulle tilannetta. Sitten taas sen ystävän tarkoitus on nimenomaan antaa minulle tilaa ja aikaa surra silloin kun minua on kohdannut joku vääryys. Ei hänen tarvitse tuoda tuskani keskelle mitään lohduttavia faktoja ja selityksiä vaan ainoastaan antaa minun käydä asioita läpi omaa tahtiani.