Jos kokisit keskenmenon ja sinulle sanottaisiin..

No mitä ap olisi sitten halunnut kuulla lohdutuksena? Mitkä sanat olisivat kelvanneet? Olisitko onnellisempi jos kaikki olisivat sanoneet juuri niillä sanoilla kuin sinä haluat vaikka niiden sanojen takana ei aina olisikaan ollut sitä aitoa osanottoa? Osaatko itse lukea toisten ajatuksia ja tästä lähin sanoa toiselle asiat juuri niillä sanoilla joita se toinen haluaa kuulla?
Eiköhän tässä ole tärkeintä se että asia esitetään aidolla osanotolla ja aidolla surulla toisen puolesta. Jos alat kaivelemaan jokaista sanaa, lausetta, äänenpainoa, tunnelmaa, silmäniskua, hymyä jne niin voit kyllä saada joka ikisestä asiasta päinvastaisen tulkinnan kuin mitä asian ilmaisija tarkoitti. Usko siihen että tuon ihmisen tarkoituksena oli vilpittömästi lohduttaa sinua!

 

Ei, valitettavasti. :S Hyvä, ettei taputtanut käsiään yhteen innoissaan, kun itku silmässä kerroin saaneeni keskenmenon. Kuulostaa varmaan uskomattomalta, mutta totta se on. Kaikki lähipiirissä tiesivät, että lapsi on todella toivottu. Alusta asti "käskivät" tekemään abortin, eikä päätös lapsen pitämisestä ollut sukulaisille, etenkään tälle yhdelle, mieleen. Lapsen isä ei häntä miellyttänyt ollenkaan, joten siitä kai tuo asenne...

Mutta jos ihminen on jo ennestään sinulle ilkeä, niin ei kai tuollaisesta kannata loukkaantua. Tai siis, ettei se tullut kai mitenkään yllätyksenä, jos aborttiinkin ovat painostaneet.

 

Ja tässäkin törmätään siihen kuinka erilaisia me voidaan olla. Itselleni lääkäri sanoi keskenmenon kohdalla että on hyvin mahdollista ettei sikiö ollut elinkelpoinen ja raskaus meni siksi kesken ja tuo lohdutti minua oikeasti. Antoi tavallaan sitä uskoa että tälläkin oli tarkoituksensa.

Sitten taas kun kuulin sitä läheiseltä niin enemmän koin sen suruni vähättelynä. Jotenkin minulle tuossa lääkäri oli se joka seisoi faktatiedon takana, ei hänen ollut tarkoitus sen enempää lohduttaa tai myötäelää surussani, ainoastaan järkeistää minulle tilannetta. Sitten taas sen ystävän tarkoitus on nimenomaan antaa minulle tilaa ja aikaa surra silloin kun minua on kohdannut joku vääryys. Ei hänen tarvitse tuoda tuskani keskelle mitään lohduttavia faktoja ja selityksiä vaan ainoastaan antaa minun käydä asioita läpi omaa tahtiani.

En ole tuo äskeisen viestin kirjoittaja, mutta minustakin lääkäriltä tuo olisi aika asiattomasti sanottu. Tai jotenkin odottamattomampi kommentti. Siis nimenomaan tuo "kaikella on tarkoituksensa", eikä mikään sikiön elinkelpoisuuden analysointi. Tuntuisi jotenkin, että lääkäri yrittää tuputtaa omaa elämänkatsomustaan. Sitten taas jos ystävä sanoisi noin, kokisin sen hänen omana näkemyksenään elämän kulusta eli ihan normaalina keskusteluna ja ystävien välisenä ajatusten vaihtona.

 

[QUOTE="vieras";22151722]En ole tuo äskeisen viestin kirjoittaja, mutta minustakin lääkäriltä tuo olisi aika asiattomasti sanottu. Tai jotenkin odottamattomampi kommentti. Siis nimenomaan tuo "kaikella on tarkoituksensa", eikä mikään sikiön elinkelpoisuuden analysointi. Tuntuisi jotenkin, että lääkäri yrittää tuputtaa omaa elämänkatsomustaan. Sitten taas jos ystävä sanoisi noin, kokisin sen hänen omana näkemyksenään elämän kulusta eli ihan normaalina keskusteluna ja ystävien välisenä ajatusten vaihtona.[/QUOTE]

Lähinnä koen että tuo suora "kaikella on tarkoituksensa" on vähän sellainen mitä kenenkään ei tarvisi sanoa -paitsi ehkä sen keskenmenon kokeneen itsensä. Ystävä sen voinee sanoa siinä vaiheessa kun toinen on jo surussaan päässyt siihen vaiheeseen että itse kykenee löytämään tapahtuneessa sitä tarkoitusta.

 

Lähinnä koen että tuo suora "kaikella on tarkoituksensa" on vähän sellainen mitä kenenkään ei tarvisi sanoa -paitsi ehkä sen keskenmenon kokeneen itsensä. Ystävä sen voinee sanoa siinä vaiheessa kun toinen on jo surussaan päässyt siihen vaiheeseen että itse kykenee löytämään tapahtuneessa sitä tarkoitusta.

Minun on kyllä vaikeaa kuvitella, että kukaan tuollaista sanoisi ihan ensimmäiseksi, vaan ihan siinä alkupahoittelujen ja keskustelun jälkeen. Minä luulin että tässä nyt puhuttiin siitä, ettei tuota saisi sanoa ollenkaan. Minulla on ollut tuollaisia keskusteluja monestikin (ei toki keskenmenojen yhteydessä) ja kyllä muistaakseni joka kerta, ollaan jotenkin sivuutettu tätä aihetta eikä kukaan ole loukkaantunut (tietääkseni).

 

[QUOTE="vieras";22151763]Minun on kyllä vaikeaa kuvitella, että kukaan tuollaista sanoisi ihan ensimmäiseksi, vaan ihan siinä alkupahoittelujen ja keskustelun jälkeen. Minä luulin että tässä nyt puhuttiin siitä, ettei tuota saisi sanoa ollenkaan. Minulla on ollut tuollaisia keskusteluja monestikin (ei toki keskenmenojen yhteydessä) ja kyllä muistaakseni joka kerta, ollaan jotenkin sivuutettu tätä aihetta eikä kukaan ole loukkaantunut (tietääkseni).[/QUOTE]

En minäkään kovin helposti loukkaannu, mutta pidän sitä silti typerästi sanottuna siinä vaiheessa kun se keskenmeno on vielä kokojalleen kova paikka. Mutta se on tosissaan näitä asioita mitä voidaan nähdä niin monella tavalla, mikä toki tekee sen lohduttamisen "oikein sanoin" vaikeaksi. kai se vaan on tärkeintä saada jotain sanotuksia ja niin että surijakin ymmärtää että toinen haluaa vain auttaa ja tukea vaikkei ne jutut aina kohtaakaan.

 

[QUOTE="vieras";22151696]No mitä ap olisi sitten halunnut kuulla lohdutuksena? Mitkä sanat olisivat kelvanneet? Olisitko onnellisempi jos kaikki olisivat sanoneet juuri niillä sanoilla kuin sinä haluat vaikka niiden sanojen takana ei aina olisikaan ollut sitä aitoa osanottoa? Osaatko itse lukea toisten ajatuksia ja tästä lähin sanoa toiselle asiat juuri niillä sanoilla joita se toinen haluaa kuulla?
Eiköhän tässä ole tärkeintä se että asia esitetään aidolla osanotolla ja aidolla surulla toisen puolesta. Jos alat kaivelemaan jokaista sanaa, lausetta, äänenpainoa, tunnelmaa, silmäniskua, hymyä jne niin voit kyllä saada joka ikisestä asiasta päinvastaisen tulkinnan kuin mitä asian ilmaisija tarkoitti. Usko siihen että tuon ihmisen tarkoituksena oli vilpittömästi lohduttaa sinua![/QUOTE]

Olen ihan samaa mieltä, että tarkoituksena on ollut lohduttaa. Silti ap ei mahda, etenkään tuoreessa tilanteessa tunteilleen mitään. Olen itse ollut vastaavassa tilanteessa. Minulle ei edes ollut hirvittävän suuri vastoinkäyminen alkuraskauden km. Mielessä säilyy aina, mutta esim. lasketun ajan olen jo aika päivää sitten unohtanut. Kuitenkin vastaavanlaiset kommentit, etenkin läheiseltä, tekivät pahaa. Ei sille mitään voinut.

 

En minäkään kovin helposti loukkaannu, mutta pidän sitä silti typerästi sanottuna siinä vaiheessa kun se keskenmeno on vielä kokojalleen kova paikka. Mutta se on tosissaan näitä asioita mitä voidaan nähdä niin monella tavalla, mikä toki tekee sen lohduttamisen "oikein sanoin" vaikeaksi. kai se vaan on tärkeintä saada jotain sanotuksia ja niin että surijakin ymmärtää että toinen haluaa vain auttaa ja tukea vaikkei ne jutut aina kohtaakaan.

Mutta millä tavalla se on typerästi sanottu? Mikä siinä on väärin? Jos alkaa liikaa analysoimaan, niin ihan mikä vain voi olla tosi typerästi sanottua. Jos sanoo, että on pahoillaan niin toinen voi ajatella, että miten tuokin tuossa voi olla pahoillan, kun ei tiedä miltä minusta tuntuu. Tai jos sanoo, että ei oikein tiedä mitä sanoa, niin toinen voi ajatella, että miksi sitten tulit, jos et edes halua puhua mitään. Jos toivottaa voimia ja jaksamista, niin toinen voi ajatella, että helppohan se siitä täydellisestä elämästä on toivoa voimia juuri romahtaneelle, ei ne sinun sanasi paljon voimia tuo.

Eihän tuo "kaikella on tarkoituksensa" tarkoita mitään muuta kuin sitä, että sanoja uskoo kaikella olevan tarkoituksen. Se ei tarkoita sitä, että olisi hyvä että tämä lapsi kuoli. Se ei tarkoita sitä, että olisit epäkypsä äidiksi. Se ei tarkoita sitä, että miehessä tai ajankohdassa olisi vikaa. Se tarkoittaa vain sitä, että elämä jatkaa kulkuaan ja jotain muuta tapahtuu sen takia tai siitä huolimatta, että nyt kävi näin.

 

[QUOTE="vieras";22151800]Mutta millä tavalla se on typerästi sanottu? Mikä siinä on väärin? Jos alkaa liikaa analysoimaan, niin ihan mikä vain voi olla tosi typerästi sanottua. Jos sanoo, että on pahoillaan niin toinen voi ajatella, että miten tuokin tuossa voi olla pahoillan, kun ei tiedä miltä minusta tuntuu. Tai jos sanoo, että ei oikein tiedä mitä sanoa, niin toinen voi ajatella, että miksi sitten tulit, jos et edes halua puhua mitään. Jos toivottaa voimia ja jaksamista, niin toinen voi ajatella, että helppohan se siitä täydellisestä elämästä on toivoa voimia juuri romahtaneelle, ei ne sinun sanasi paljon voimia tuo.

Eihän tuo "kaikella on tarkoituksensa" tarkoita mitään muuta kuin sitä, että sanoja uskoo kaikella olevan tarkoituksen. Se ei tarkoita sitä, että olisi hyvä että tämä lapsi kuoli. Se ei tarkoita sitä, että olisit epäkypsä äidiksi. Se ei tarkoita sitä, että miehessä tai ajankohdassa olisi vikaa. Se tarkoittaa vain sitä, että elämä jatkaa kulkuaan ja jotain muuta tapahtuu sen takia tai siitä huolimatta, että nyt kävi näin.[/QUOTE]

Näitä nyt on niin vaikea selittää. Usein voi olla että se keskenmeno on kova paikka ja silloin sen kokenut haluaa surra aikansa. Eikä siis kaipaa niinkään mitään "kaikki hyvin ja kuivaa kyyneleet"-juttuja vaan ihan sitä aikaa saada kokea läpi se epätoivonsa, odottaa ehkä ystävältä että tämä jaksaa sen hetken vain kuunnella toista.

Jotenkin se asian hyväksyminen ja oikeisiin mittasuhteisiin laittaminen, jopa sen tarkoituksen löytäminen voi kestää jonkin aikaa. Eli kun ei itse ole vielä valmis myöntämään noita asioita niin toisen sanomana ne voivat helposti kuulostaa vähättelyltä, vaikkei niillä mitään sellaista tarkoitettaisikaan. Hankala selittää... Lähinnä kai sitä että heti keskenmenon koettuaan kun se surutyö on vielä ihan kesken tai vasta aluillaan ei kaikki suinkaan ole halukkaita antamaan elämän jatkaa kulkuaan noin vain. Se elämä voi sillä hetkellä olla sille ihmiselle pysähtynyt eikä hän hlaua heti katsoa eteenpäin.

Mutta tosissaan kuten olen jo moneen kertaan tässä todennutkin niin on pirun vaikeaa olla lohduttamassa ja löytää oikeita sanoja kun loppupelissä kaikki voi kuulostaa väärältä. Siksi kai tärkeintä onkin se läsnäolo.

 

Olen varmasti kuulutkin noin sanottavan. Riippuu täysiin siitä kuka sanoo ja millä äänensävyllä. Jos tuon sanoisi lääkäri, joka on juuri todennut keskenmenon tapahtuneen, en pitäisi häntä kovinkaan empaattisena. Mutta jos ja kun sen on sanonut ystävä tai läheinen joka samalla muuten on osoittanut lohduttavansa ja tukevansa se ei kuulosta ollenkaan pahalta.

Sen verran kommentoin omaa kirjoitustani että tässä tapauksessa jonka muista monen vuodenkin jälkeen kysymys oli siitä että kävimme suhteellisen pitkän keskustelun ystävän kanssa joka itse oli vain vähän aikaisemmin koenut myöhäisen keskenmenon. Kuten sanottu minusta se riippuu täysin henkilöstä ja muusta yhteydestä miten tuon tulkitsee. Itse osoitan puolitutulle tai ei niin läheiselle ystävälle muutamalla sanalla se että olen pahoillani siitä että raskaus meni kesken ja jos toinen itse haluaa keskustelua jatkaa kuuntelen.

 

Näitä nyt on niin vaikea selittää. Usein voi olla että se keskenmeno on kova paikka ja silloin sen kokenut haluaa surra aikansa. Eikä siis kaipaa niinkään mitään "kaikki hyvin ja kuivaa kyyneleet"-juttuja vaan ihan sitä aikaa saada kokea läpi se epätoivonsa, odottaa ehkä ystävältä että tämä jaksaa sen hetken vain kuunnella toista.

Jotenkin se asian hyväksyminen ja oikeisiin mittasuhteisiin laittaminen, jopa sen tarkoituksen löytäminen voi kestää jonkin aikaa. Eli kun ei itse ole vielä valmis myöntämään noita asioita niin toisen sanomana ne voivat helposti kuulostaa vähättelyltä, vaikkei niillä mitään sellaista tarkoitettaisikaan. Hankala selittää...

Mutta tosissaan kuten olen jo moneen kertaan tässä todennutkin niin on pirun vaikeaa olla lohduttamassa ja löytää oikeita sanoja kun loppupelissä kaikki voi kuulostaa väärältä. Siksi kai tärkeintä onkin se läsnäolo.

Niin eli periaatteessa siinä ei ole mitään väärää, jos sen sanoo oikeassa tilanteessa, eikä heti ensimmäisenä, eikös?

 

[QUOTE="vieras";22151821]Niin eli periaatteessa siinä ei ole mitään väärää, jos sen sanoo oikeassa tilanteessa, eikä heti ensimmäisenä, eikös?[/QUOTE]

No, oikealla tilanteella tarkoitinkin juuri sitä hetkeä jolloin se keskenmenon kokenut itse jo myötää ja näkee sen että okei, tässä kävi näin ja elämä jatkuu. Jollekin se hetki on heti kun keskenmeno on todettu, toinen tarvii siihen pidemmän surutyön. Se nyt varmaan selviää kun keskustelee kyseisen ihmisen kanssa enemmän.

Itselleni toinen keskenmeno tapahtui varhaisessa vaiheessa enkä surrut sitä oikeastaan lainkaan, eli siinä pystyin samoin tein toteamaan että tällä nyt sitten oli tarkoituksensa ja se siitä. Ensimmäisen keskenmenon kohdalla raskaus oli jo pidemmällä eikä ollut lapsia ennestään, tilanne oli uusi ja yllättävä, silloin tuntui hetken kuin elämä olisi pysähtynyt ja kaikki unelmat sortuneet. Silloin en sillä hetkellä todellakaan halunnut nähdä tuolla mitään tarkoitusta ja sen kuuleminen toisen suusta tuntui... no mielestäni typerältä. En halua sanoa vähättelyltä koska tiedän ja silläkin hetkellä käsitin ettei sanoja sitä tarkoittanut, mutta typerältä silti.

 

Minä ihan oikeasti ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa.

En ole tosin koskaan joutunut sanomaan sitä keskenmenon saaneelle, koska kohdallani ei ole kokemusta.

Mutta voisin hyvin kuvitella sanovani sen, koska uskon, että näin on. Ja en ole ollenkaan uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä

Elämä vie, minkäs sille mahtaa....

 

No, oikealla tilanteella tarkoitinkin juuri sitä hetkeä jolloin se keskenmenon kokenut itse jo myötää ja näkee sen että okei, tässä kävi näin ja elämä jatkuu. Jollekin se hetki on heti kun keskenmeno on todettu, toinen tarvii siihen pidemmän surutyön. Se nyt varmaan selviää kun keskustelee kyseisen ihmisen kanssa enemmän.

Itselleni toinen keskenmeno tapahtui varhaisessa aviheessa enkä surrut sitä oikeastaan lainkaan, eli siinä pystyin samoin tei toteamaan että tällä nyt sitten oli tarkoituksensa ja se siitä. Ensimmäisen keskenmenon kophdalla raskaus oli jo pidemmällä eikä ollut lapsia ennestään, tilanne oli uusi ja silloin tuntui hetken kuin elämä olisi pysähtynyt ja kaikki unelmat sortuneet. Silloin en sillä hetkellä todellakaan halunnut nähdä tuolla mitään tarkoitusta ja sen kuuleminen toisen suusta tuntui... no mielestäni typerältä. En halua sanoa vähättelyltä koska tiedän ja silläkin hetkellä käsitin ettei sanoja sitä tarkoittanut, mutta typerältä silti.

Mutta harvoin siinä tilanteessa kun keskenmeno tulee ilmi, ollaankaan heti ystävien tai sukulaisten kanssa soittelemassa. Tai oikeastaan mistä minä tiedän, mutta minulla on sellainen käsitys, että ennen kuin siitä kerrotaan muille, sitä asiaa on kuitenkin jo ehditty vähän sulatella itsekin. Ei toki loppuun asti, mutta jonkin verran kuitenkin.

 

[QUOTE="vieras";22151701]Mutta jos ihminen on jo ennestään sinulle ilkeä, niin ei kai tuollaisesta kannata loukkaantua. Tai siis, ettei se tullut kai mitenkään yllätyksenä, jos aborttiinkin ovat painostaneet.[/QUOTE]

Jostain syystä kuvittelin, että olisi edes osannut olla hiljaa, jos ei mitään muuta sanottavaa ollut... Mutta ei sitä näköjään kannata liikoja odottaa.

 

Jostain syystä kuvittelin, että olisi edes osannut olla hiljaa, jos ei mitään muuta sanottavaa ollut... Mutta ei sitä näköjään kannata liikoja odottaa.

Joo, ihan totta, mutta... niin no, kaikella on tarkoituksensa. Ehkä hänelläkin on jokin oma käsittämätön missionsa.

 

[QUOTE="Vieras";22151840]Minä ihan oikeasti ajattelen, että kaikella on tarkoituksensa.

En ole tosin koskaan joutunut sanomaan sitä keskenmenon saaneelle, koska kohdallani ei ole kokemusta.

Mutta voisin hyvin kuvitella sanovani sen, koska uskon, että näin on. Ja en ole ollenkaan uskovainen sanan varsinaisessa merkityksessä

Elämä vie, minkäs sille mahtaa....[/QUOTE]

Sanotko sinä samoin ottaessasi osaa suruun, keskenmeno on kuitenkin menetys. Minusta siihen periaatteessa suhtautua samalla tavalla. Jos ei tiedä mitä sanoo sanoo mahdollisimman vähän, kuuntelee ja on läsnä. Toki en tarkoita että keskenmenon saaneelle pitäisi/kannataisi viedä "surukukkia" tai vastaavaa.

 

[QUOTE="vieras";22151843]Mutta harvoin siinä tilanteessa kun keskenmeno tulee ilmi, ollaankaan heti ystävien tai sukulaisten kanssa soittelemassa. Tai oikeastaan mistä minä tiedän, mutta minulla on sellainen käsitys, että ennen kuin siitä kerrotaan muille, sitä asiaa on kuitenkin jo ehditty vähän sulatella itsekin. Ei toki loppuun asti, mutta jonkin verran kuitenkin.[/QUOTE]

Joskus tilanne vain on sellainen että on vähän puolipakko kertoa aiemmin mitä olisi halunnut ja silloin se voi tuntua ikävältä.

Muuten vain itse en mielelläni kyllä tuota "kaikella on tarkoituksensa" olisi sanomassa kenenkään muun suruun, vaikka omalta osaltani monessa jutussa siihen uskonkin.

 

Sanotko sinä samoin ottaessasi osaa suruun, keskenmeno on kuitenkin menetys. Minusta siihen periaatteessa suhtautua samalla tavalla. Jos ei tiedä mitä sanoo sanoo mahdollisimman vähän, kuuntelee ja on läsnä. Toki en tarkoita että keskenmenon saaneelle pitäisi/kannataisi viedä "surukukkia" tai vastaavaa.

En ole tuo jolle vastasit, mutta kyllä minä ainakin olen useasti sanonutkin ihan kuolemantapauksissakin, että kaikella on tarkoituksensa. En toki ensimmäisinä sanoina, mutta muuten keskustelun yhteydessä. En näe siinäkään mitään ihmeellistä. Jonkin äärimmäisen traagisen tapauksen kohdalla tietysti voisin jättää sanomatta (esim kouluammuskelu tms). Silloin kyllä muutenkin pitäisi varoa sanojaan.

 

[QUOTE="vieras";22151843]Mutta harvoin siinä tilanteessa kun keskenmeno tulee ilmi, ollaankaan heti ystävien tai sukulaisten kanssa soittelemassa. Tai oikeastaan mistä minä tiedän, mutta minulla on sellainen käsitys, että ennen kuin siitä kerrotaan muille, sitä asiaa on kuitenkin jo ehditty vähän sulatella itsekin. Ei toki loppuun asti, mutta jonkin verran kuitenkin.[/QUOTE]

"Tai oikeastaan mistä minä tiedän" -Luulenpa, että näihin sanoihin kiteytyy juuri riitelyn syy. Ne, jotka eivät sitä ole itse kokeneet voivat vain kuvitella miltä siinä tilanteessa tuntuu tai miten toimisi. No, ensinnäkin, ihmiset toimivat eri tavoin ja ajattelevat erilailla. Siitä kai tämä aloitustkin sai alkunsa.

Minä olin nimenomaan heti ystävien ja lähimpien sukulaisten kanssa yhteydessä. Juuri kukaan ei vielä tiennyt alkuvaiheen raskaudesta mitään. Niin vaan siellä sairaalassa yksin maatessa tuli tarve puhua jonkun kanssa ja soittelin ja viestittelin parille ystävälle jo sieltä. Seuraavana päivänä äiti soitti ihan normaalin viikottaisen puhelun. "Hei, mitä kuuluu?" Siinä tilanteessa jo se kysymys alkoi itkettää, enkä nähnyt mitään syytä miksi olisin itkuni salannut.

Minusta tässä on turha syytellä ketään. Ei keskenmenon kokeneita eikä lohduttajia. Siinä lohduttajan osassa on vaikea olla. Pääasia on, että jotain sanoo. Turha on ap:takaan syytellä siitä, jos kokee lohduksen sanat loukkaaviksi.

 

Joskus tilanne vain on sellainen että on vähän puolipakko kertoa aiemmin mitä olisi halunnut ja silloin se voi tuntua ikävältä.

Muuten vain itse en mielelläni kyllä tuota "kaikella on tarkoituksensa" olisi sanomassa kenenkään muun suruun, vaikka omalta osaltani monessa jutussa siihen uskonkin.

Mutta minä en edelleenkään miellä tätä aloitusta siten, että joku sanoisi noin ihan ensimmäisenä sen suruvalittelun sijaan, vaan ihan keskustelun ja aiheen käsittelyn yhteydessä. Siis kun esim ystävän kanssa jutellaan, mitä on tapahtunut, milloin, mitä siitä seurasi, mikä on tilanne nyt, mitä tästä mahdollisesti seuraa, miltä tuntuu, miksi tämä tapahtui jne. Siinä vaiheessa siis ei ole mitenkään paheksuttavaa tai edes outoa sanoa, että kaikella on tarkoituksensa. Ettekö te siis juttele tällaisia asioita, kun (jostain syystä) kerrotaan keskenmenosta?

 

[QUOTE="vierailija";22151868]"Tai oikeastaan mistä minä tiedän" -Luulenpa, että näihin sanoihin kiteytyy juuri riitelyn syy. Ne, jotka eivät sitä ole itse kokeneet voivat vain kuvitella miltä siinä tilanteessa tuntuu tai miten toimisi. No, ensinnäkin, ihmiset toimivat eri tavoin ja ajattelevat erilailla. Siitä kai tämä aloitustkin sai alkunsa.

Minä olin nimenomaan heti ystävien ja lähimpien sukulaisten kanssa yhteydessä. Juuri kukaan ei vielä tiennyt alkuvaiheen raskaudesta mitään. Niin vaan siellä sairaalassa yksin maatessa tuli tarve puhua jonkun kanssa ja soittelin ja viestittelin parille ystävälle jo sieltä. Seuraavana päivänä äiti soitti ihan normaalin viikottaisen puhelun. "Hei, mitä kuuluu?" Siinä tilanteessa jo se kysymys alkoi itkettää, enkä nähnyt mitään syytä miksi olisin itkuni salannut.

Minusta tässä on turha syytellä ketään. Ei keskenmenon kokeneita eikä lohduttajia. Siinä lohduttajan osassa on vaikea olla. Pääasia on, että jotain sanoo. Turha on ap:takaan syytellä siitä, jos kokee lohduksen sanat loukkaaviksi.[/QUOTE]

Siis tuota juuri tarkoitin, että sinäkin olit jo sairaalassa, etkä kotona ihmettelemässä mahakipuja. Eihän se pitkä aika ole ja kestää tietenkin sisäistää ja hyväksyä asia, mutta on kuitenkin ollut muutama tunti aikaa miettiä asiaa.

Ja juurikin mistä minä tiedän, mutta eikö tämänkin asian voi toisaalta kuitata niin, että ihan vilpittömästi ihmiset eivät tajua loukkaavansa sanomalla noin. Miten voi loukkaantua asiasta, kun tietää, ettei toinen ole halunnut loukata ja kyse on kuitenkin aika yleisellä tasolla esitetystä asiasta, eikä ole välttämättä mitenkään henkilökohtaisesti sinulle osoitettu?

 

[QUOTE="vieras";22151873] Siinä vaiheessa siis ei ole mitenkään paheksuttavaa tai edes outoa sanoa, että kaikella on tarkoituksensa. Ettekö te siis juttele tällaisia asioita, kun (jostain syystä) kerrotaan keskenmenosta?[/QUOTE]

Kyllä. Mutta mielestäni ne ensimmäiset "keskustelut" ovat vain lyhyitä sananvaihtoja. Toinen kertoo miten ikävästi on käynyt ja SIINÄ vaiheessa toisen osa on lähinnä kuunnella ja esittää pari lohdutuksen sanaa.

Moni osaa jättää "kaikella on tarkoituksensa" -fraasit myöhemmäksi. Jos sen kuulee vaikka siinä minuutin puhelun aikana heti alkuunsa, ei tunnu hyvältä ei. Syvemmät analyysit tulevat vasta myöhemmin. Eli minä hyvinkin ymmärsin aloituksen niin, että aloittajan tuttava oli lähes heti ensimmäisenä tällä tavalla yrittänyt lohduttaa.

 

[QUOTE="vieras";22151873]Mutta minä en edelleenkään miellä tätä aloitusta siten, että joku sanoisi noin ihan ensimmäisenä sen suruvalittelun sijaan, vaan ihan keskustelun ja aiheen käsittelyn yhteydessä. Siis kun esim ystävän kanssa jutellaan, mitä on tapahtunut, milloin, mitä siitä seurasi, mikä on tilanne nyt, mitä tästä mahdollisesti seuraa, miltä tuntuu, miksi tämä tapahtui jne. Siinä vaiheessa siis ei ole mitenkään paheksuttavaa tai edes outoa sanoa, että kaikella on tarkoituksensa. Ettekö te siis juttele tällaisia asioita, kun (jostain syystä) kerrotaan keskenmenosta?[/QUOTE]

No, henk.koht en varsinaisesti omannut koskaan tarvetta jutella tuosta kenenkään muun kuin mieheni kanssa. Siis oikeatsi surustamme jne. Ne kenelle keskenmenosta kerrottiin olivat tapauksia joita syystä tai toisesta piti vain informoida asiasta (ne ketkä tiesivät raskaudesta tai muuten tarvivat jotain selitystä asiaan). Mutta sanotaan että jos olisin jonkuin kanssa näistä jutellut vielä siinä vaiheessa kun suru oli pinnassa niin en kyllä olisi kaivannut häneltä mitään tuollaista kommenttia, enkä missään tapauksessa itse sanoisi sitä kenellekään. Korkeintaan siinä vaiheessa kun toinen on jo itse sen toisin sanoin ilmaissut.

Pikkuveljen kuolema on asia jota käsittelin hyvinkin monen sukulaisen, ystävän ja ihan kaverinkin kanssa kaikkea mahdollista pohtien. Silti en vielä tänäkään päivänä (tapauksesta nyt 3,5v aikaa) halua kuulla keneltäkään että tuollakin oli tarkoituksensa vaikka itse olen kovasti niitä tarkoitusperiä yrittänytkin löytää.

Lähionnä olen siis sitä mieltä että tuo "kaikella on tarkoituksensa" on nimenomaan asia mikä surevan ihmisen pitää itse tajuta, löytää jne. Eikä niinkään mikään asia minkä joku ulkopuolinen voi hänelle siihen heittää. Oman lapseni vamma on asia missä aika moni on tuon minulle sanonut, mutta vasta sen jälkeen kun itse olen sen ensin jollain muotoa tuonut esille ja silloin se on ollut ihan ok.

 

[QUOTE="vieras";22151881]Siis tuota juuri tarkoitin, että sinäkin olit jo sairaalassa, etkä kotona ihmettelemässä mahakipuja. Eihän se pitkä aika ole ja kestää tietenkin sisäistää ja hyväksyä asia, mutta on kuitenkin ollut muutama tunti aikaa miettiä asiaa.

Ja juurikin mistä minä tiedän, mutta eikö tämänkin asian voi toisaalta kuitata niin, että ihan vilpittömästi ihmiset eivät tajua loukkaavansa sanomalla noin. Miten voi loukkaantua asiasta, kun tietää, ettei toinen ole halunnut loukata ja kyse on kuitenkin aika yleisellä tasolla esitetystä asiasta, eikä ole välttämättä mitenkään henkilökohtaisesti sinulle osoitettu?[/QUOTE]

Jo sairaalassa? Kyllä minä vielä sairaalaan mennessänikin salaa toivoin, että ihme tapahtuisi ja kyseessä olisi väärä hälyytys. Siellä totuus iski vasta kunnolla päin naamaa. Kotona ei uskaltanut edes itkun antaa tulla, etteivät kotona olevat pienet lapset pelästy.

Entä miten voi loukkaantua? Siten, ettei tunteilleen voi mitään! Kuten jo sanoin, ei ole mitään järkeä syytellä toista sanomisista eikä toista loukkaantumisesta. Tämä vain on niitä vaikeita hetkiä elämässä, jossa ristiriitoja ilmenee. Tuosta tuo viimeinen lause pistää pahasti silmään. Eikö esim. keskenmenon kokenutta lohduttaessa ole tarkoitus yrittää henkilökohtaisesti lohduttaa eikä vain jotain ympäri pyöreää löpinää?