Jos kokisit keskenmenon ja sinulle sanottaisiin..

No, mä en sua tunne, mutta tuskin uskaltaisin halata, sähän veddät turpiin, jos sanoo jotain väärin.

Siis anteeksi, en halua olla ilkeä, mutta Se, että on käynyt onneton ja kamala asia elämässä, ei saisi muuttaa ihmistä semmoiseksi, että toisten pitää olla koko ajan varpaillaan. Se on eri asia, jos joku vartavasten haluaa sanoa pahasti.

Ei kai se nyt sitä tarkoitakaan, että sitä toisten pitäisi olla aina varpaillaan?

Mun mielestäni on ihan normaali reaktio ihmiseltä, että juuri siinä kun se suru on, juuri kun se kamala asia on tapahtunut, toisten sammakot tuntuu pahalta. Ja mä koen myös niin, että ei ole multa pois olla sitä hetkeä varpaillaan.

Nämä tällaiset tavan vuoksi sanotut asiat tai filosofoinnit asian merkityksellisyydestä tai tarkoituksellisuudesta kuuluu siihen paranemisprosessiin, ei siihen hetkeen kun se kriisi on juuri tapahtunut. Jos toinen on kovin järkyttynyt, ei voi olettaa että hän suhtautuu asiaan yhtä tyynesti kuin (empaattinenkin) ulkopuolinen. Ja ne voi tuntua oikeasti toisesta, jolla se suru on siinä ja nyt, siltä että sitä surua yritetään vähätellä (vaikka sitä ei ehkä sellaisena tarkoitetakaan).

Minä sain toisessa raskaudessani keskenmenon, raskausviikkoja oli jo niin paljon että olin toisella kolmanneksella. Sikiö tutkittiin, siinä ei ollut vikaa mutta istukka oli irronnut. Mä kuulin ne kaikki kliseet, sen että tällä oli tarkoituksensa, että olen nuori vielä, että sikiö oli viallinen, että uutta vaan putkeen. Kyllä mä ne tähän mennessä olen unohtanut, että mitä kukakin tuli töksäyttäneeksi, vaikka ne silloin tuntui pahalta.

Toisaalta, vaikka olen unohtanut ne kömpelyydet, niin todellakaan en unohda niitä tekoja ja sanoja, jotka silloin tuntuivat lohtua antavilta.

 

Metsänpeitto, hienosti sanottu. Ja suuret pahoittelut menetyksestäsi

 

Metsänpeitto, enhän mä tarkottanut tietty, että musta tuntuis jotenkin et ois multa pois, olla varovainen. Ja siis totta kai, kun on kauhea menetys, ihmisten sanomiset tuntuu pahoilta ja tietysti sanojien pitäisi miettiä, mitä sanoo.

Mutta se on sanojalle varmasti vaikea paikka. Moni varmaan luulee töksäyttämisillään lohduttavansa ja auttavansa. Ei välttämättä kaikki edes tajua istä, kuinka vaikeelta se lapsen menetys tuntuu ja tuskin voikaan tajuta, jos ei ole itselle sattunut.

Mä en ole osannut koskaan sanoa mitään. Mä en ole tiennyt, mitä pitäisi sanoa. Varsinkin jos ei oo kyseessä kukaan hirveän läheinen kaveri. Se on vaikeeta, koska ei voi ikinä tietää, miten se toinen haluaa tulla kohdatuksi.

 

Sehän kokeili vaan lohduttaa. Kun koin itse keskenmenon, mullakin oli mielessä, että joku tarkoitus tälläkin täytyi olla. Todnäk se vauveli olis ollut todella sairas eikä olisi jaksanut tässä maailmassa,joten parempi oli sitten, että meni kesken alkuraskauden aikana jo.

 

Ketjua pidemmälle lukematta, ainoa asia joka mua vauvan kuoleman jälkeen lohdutti oli ajatus, että kaikella on tarkoituksensa. En muuten olisi voinut päästä asian kanssa eteenpäin. Mutta enemmistölle tämä ajattelumaailma taitaa tuoda päinvastaisia reaktioita. Siksi kannattaa yleensä olla varovainen sanoissaan, kun on herkistä asioista kysymys.

 

Joo, kaikella on tarkotuksensa. Ja joidenkin niskaan vaan tulee sitä tarkoitusta enemmän. Pitäs jotenkin ymmärtää miksi vaikka lapsi kuolee tai saa miljoona keskenmenoo koko ajan....

 

Joo, kaikella on tarkotuksensa. Ja joidenkin niskaan vaan tulee sitä tarkoitusta enemmän. Pitäs jotenkin ymmärtää miksi vaikka lapsi kuolee tai saa miljoona keskenmenoo koko ajan....

Häh? Voisitko selittää?

 

Joo, kaikella on tarkotuksensa. Ja joidenkin niskaan vaan tulee sitä tarkoitusta enemmän. Pitäs jotenkin ymmärtää miksi vaikka lapsi kuolee tai saa miljoona keskenmenoo koko ajan....

En mä tiedä tarkoitetaanko sillä kuitenkaan sitä, että se tarkoitus pitäis nähdäkin tai tietää. Ehkä se on semmoinen enemmän, että yritetään sanoa että vaikka tässä ei sulle tunnu olevan järkeä niin tällä on joku tarkoitus vaikken tiedäkään mikä.

Tai en mä tiedä.

Toisaalta mua ärsyttää sellainen, aina välillä, että pitäisi ajatella asioita jotenkin sen kautta mikä niiden tarkoitus on, tai nähdä niissä joku syvempi merkitys. Mä sain keskenmenon odottaessani tervettä "lasta", sen jälkeen vajaan vuoden yrityksen jälkeen sain lapsen, joka ei ollutkaan terve vaan vakavasti sairas. Mä en kuitenkaan koe, että tällä olis varsinaisesti ollut mitään tarkoitusta mun elämälle. Tai siis, tarkoitan sitä että mä en koe olevani niin merkittävä tekijä universumin kannalta, että esimerkiksi lapseni syntymä olisi ollut sillä tavalla merkki minulle, tai tarkoituksellista juuri minulle.

En mä tiedä osaanko selittää mitä tarkoitan. En vain usko siihen, että universumi haluaisi opettaa minua kenenkään toisen kivun kautta, edes oman lapseni kivun, varsinkaan oman lapseni kivun. Jos universumi haluaa tehdä minulle jäynän, tehkoon sen minulle, minun kauttani, ei kenenkään toisen kuoleman tai kivun tai surun kautta.

Joskus asioille ei vaan ole merkitystä tai syytä. Vaikka sellaisen ehkä haluaisi löytää.

 

Itse koin tuon ja ajattelen juuri noin, eli kaikella on tarkoituksensa.

Kyse lienee siitä, että kaikkea pöhköä ei kuitenkaan kannata ääneen sanoa. Tuskin menet jollekin kuolemaa tekevälle potilaalle sairaalassa sanomaan, että "älä murehdi, kaikella on tarkoituksensa". Tai jos joku joutuu vaikka pyörätuoliin, niin en usko, että kovin paljon lohduttaa, kun joku uuno tulee siihen "lohduttamaan" että muista että kaikella on tarkoituksensa.

 

Jumalan tahto. Myös kansanmurhat ja puskaraiskaukset ovat jumalan tahto.

 

Olen itsekin kokeut vastaavaa. Näin jälkikäteen ajattelen, että turhaan loukkaannuin ystävien tökeröistä, mutta hyvää tarkoittavista kommenteista. Ei vaan ollut ketään kenelle olisin voinut olla vihainen tai ketä olisin voinut syyttää keskenmenostani. Sitten ilmeisesti kohdistin sen ystävieni sanomisiin ja tulkitsin ne mielessäni eri tavalla kuin mitä he olivat niillä sanomisillaan tarkottaneet.

 

Mitä voi sanoa keskenmenon saaneelle? Itse aikoinani onnistuin kakistamaan ulos vain, että "olen pahoillani" ja "paska juttu". Ei siitä paljoa keskustelua saa aikaan, jos toinen haluaisikin puhua aiheesta, kun ei mitään uskalla sanoa.

Noi on tosi hyviä. Olen saanut kerran keskenmenon.

Älä mene sanomaan mitään sellaista että "se lapsi olisi varmaankin ollut vammainen" ja että "parempi että kävi näin kuin että olisit saanut vammaisen lapsen". Vaikka iso osa keskenmenoista johtuu jostakin sikiön kehityksen häiriöstä, se ei todellakaan lohduta ketään tuossa tilanteessa.

Parempi kun sanoo että on pahoillaan tai just että paska juttu. Voithan sanoa että olet valmis kuuntelemaan jos toinen haluaa puhua. Mutta viisastelut kannattaa jättää vähemmälle.

 

No jos tähän lisätään vielä kysymys, kun jouduin tyhjennyslääkkeet ottamaan keskeytyneen keskenmenon takia, "aattelitko, et teit oikein ottaes ne lääkkeet?" :headwall: eipä siinä vaihtoehtoja ollut...Et jos ne ketkä oli hiljaa, olis vastaavia kysyneet niin, parempi että olivat hiljaa.

Joo jos on kuollut sikiö niin on kuollut sikiö, mitä se enää asiaan vaikuttaa?????

 

Keskenmenon jälkeen sitä on jotenkin herkässä mielentilassa. Itse koin loukkaavana, kun minulle sanottiin, että nuorihan minä vielä olen, kun sain keskenmenon 24-vuotiaana, 4-vuotiaan lapsen äitinä joka olin yrittänyt esikoisen jälkeen raskautua jo jonkin aikaa. Järjellä ajatellen, tottakai minulla on vielä aikaa, tilanne olisi huolestuttavampi jos olisin 40. Silti tuolloin tuntui, että minun kohdallani on vissiin yks hailee vaikka lasta ei kuulu ja yrittämisen jälkeen tulisikin keskenmeno, onhan minulla vielä aikaa...sitä vaan ajattelee asian niin sen oman surunsa kautta, että tuollaiset kommentit harmittavat. Ymmärrän, että sanojalla oli kuitenkin tarkoitus lohduttaa.

 

Ystäväni koki kohtukuoleman. En osannut sanoa yhtään mitään, tiesin, ettei ollut sanoja lohduttaa. Olin heikko raukka, en uskaltanut siksi ottaa yhteyttä. Ystävyys kaatui siihen.

Jos itselleni sattuisi ap:n tilanne, niin olisin kiitollinen kaikista kömpelöistäkin yrityksistä lohduttaa. Ihan eri asia, jos sanoisi jotain tyyliin "ihan oikein sulle".

 

[QUOTE="vieras";22148261]

Jos itselleni sattuisi ap:n tilanne, niin olisin kiitollinen kaikista kömpelöistäkin yrityksistä lohduttaa. Ihan eri asia, jos sanoisi jotain tyyliin "ihan oikein sulle".[/QUOTE]

Niin, sulle ei ole km:a sattunut. Et siis voi sanoa miten ottaisit vastaan kyseiset "sammakot". Sitä tilannetta ja niitä tunteita joita sisällä sillä hetkellä myllertää, ei voi etukäteen kuvitella.

 

Kaksi keskiraskauden keskenmenoa (rv 19) kokeneena voin sanoa, että suurin osa ihmisistä koettaa vain pahoitella tapahtunutta näillä kaikenlaisilla kuluneilla latteuksilla. Sitä ei vain osaa luontevasti sanoa mitään järkevää.

Ensimmäisen km:n jälkeen jossain vaiheessa pystyin ajattelemaan, että kaikella on tarkoituksensa, ehkä olin itse valmiimpi kohtaamaan toisia ihmisiä surussaan, ehkä tulin empaattisemmaksi, ehkä kasvoin ihmisenä? Toisen kerran jälkeen en siihen pystynyt, kummallakaan kerralla minusta tai vauvasta ei löytynyt vikaa, itseasiassa ensimmäisellä kerralla ei mitään selitystä, toisella kertaa sentään sain selityksen jonka voi kiteyttää yhteen pariin sanaan, sattuma, huono onni.

 

olen kokenut keskenmenon ja itsekin käytän tuota sanontaa..koen sen niin,että kohdussa kasvava alkio/sikiö ei ollut valmis tähän maailmaan..

 

.."kaikella on tarkoituksensa", niin millaisia tunteita se sinussa herättäisi?

Anoppi sanoi tuossa tilanteessa et "jaa, siinä oli varmaan jotain vikaa". Pisti vihaksi. Kaikilla ei vaan ole hienotunteisuutta.

 

.."kaikella on tarkoituksensa", niin millaisia tunteita se sinussa herättäisi?

Eiköhän tuo keskenmeno olis senverran iso menetys ja shokki että tuskin paljon enää kuuntelisin mitä joku sanoo. Ja siksi toisekseen, useinhan on niin että sikiössä on ollut jotain vikaa että ehkäpä kaikella on tarkoituksensa. Ja vaikka ei olisikaan mitään tarkoitusta niin näitä tapahtuu.

 

.."kaikella on tarkoituksensa", niin millaisia tunteita se sinussa herättäisi?

Tällainen tilanne herätti minussa sen ajatuksen että kaveri kyllä yritti löytää lohduttavia sanoja, vaikkei ehkä ihan ollutkaan nappisuoritus...

 

Anoppi sanoi tuossa tilanteessa et "jaa, siinä oli varmaan jotain vikaa". Pisti vihaksi. Kaikilla ei vaan ole hienotunteisuutta.

Sinulla varmaankin pisti vihaksi se keskenmeno, ei tuo anoppisi sanoma asia ollut pahasti sanottu vaan totesipa vain tosiasian.

Hienotunteisuuden puutekaan ei minusta anoppisi sanomasta läpi paista.

 

Itsellä keskenmenot rv10 ja 21, mutta siltikään en koe pahana tuota lausetta.
Pahempana koen halailut, koska en ole halailevaa tyyppiä sekä vierailut kukkien, ruokien tai leivonnaisten kera koska inhoan houlhousta. Muttei tulisi mieleenkään odottaa että jokikinen ihminen tietäisi mitä juuri minulle saa sanoa tai tehdä. Päinvastoin iloitsen jokaisesta joka tulee lähelle eikä juokse karkuun.

Kaikella on tarkoituksensa oli myös minulle tärkeä sanoma. En ole uskovainen, saati kuulu kirkkoon, mutta uskon aidosti että myös sille että joku saa 10 keskenmenoa on tarkoitus. Ei se tarkoitus tarkoita sitä että asiat olisi onnellisemmin sillä ihmisellä vaan jotain muuta, jotain tulevaisuudessa. Etenkin kun sain km rv21 niin uskoin vahvasti että lapsessa oli jotain "vikaa" ja niinhän se löydös sitten tulikin. Meillä oli jo kaksi lasta enkä heidän vuokseen olisi toivonut kehitysvammaista lasta meidän perheeseen.

 

[QUOTE="äiti 44v";22148755]Sinulla varmaankin pisti vihaksi se keskenmeno, ei tuo anoppisi sanoma asia ollut pahasti sanottu vaan totesipa vain tosiasian.

Hienotunteisuuden puutekaan ei minusta anoppisi sanomasta läpi paista.[/QUOTE]

Totesi tosiasian joo.... Mun mielestä toi on juuri nimenomaan hienotunteisuuden puutetta. Töksäytellään mitä sattuu eikä yhtään ajatella miltä toisesta tuntuu. Kun anopin äiti kuoli, en mä sille sanonut että vanhahan toi jo oli ja elinkelvoton muutenkin, ihme että näinkin kauan sinnitteli. Sekin oli ihan tosiasia, mutta en mä herranjumala sellasta mee sanoon!

 

Anoppi sanoi tuossa tilanteessa et "jaa, siinä oli varmaan jotain vikaa". Pisti vihaksi. Kaikilla ei vaan ole hienotunteisuutta.

Mulla on samanlainen anoppi. Sanoo asiat kuten ajattelee eikä heti välttämättä osaa ajatella miltä se toisesta mahtaa tuntua. Myöhemmin olen oppinut arvostamaan tätä ominaisuutta, anoppi on muutenkin tosi läheinen.