Millaista elämänne oli parikymppisenä?

Aina paasataan siitä, kuinka kaikki on vielä kakaroita parikymppisinä. Minä väitän, että en ollut. Bailaamisesta ja poikien kanssa sekoilusta, kavereiden kanssa pitkin pitäjiä hengailusta ja vastuuttomasta elämäntyylistä olin saanut tarpeekseni jo ennen kuin lukiotakaan olin loppuun saanut. Ihan perus 19v iässä kirjotin yo-paperit (2005) ja silloin asuin jo mieheni kanssa. Etäännyin aika paljon opiskelevista ja bailaavista kavereistani, mutta löysin miehen "piireistä" omanlaistani rauhallista ja kotona viinilasillisen ja lautapelin äärellä viihtyvää seuraa.

21v:nä menin naimisiin, 22v olin esikoisen ja 23 kuopuksen syntyessä. Nyt olen 25, meillä on jo toinen omistusasuntomme, pari kissaa, pari koiraa ja farmariauto. Nyt hiljalleen alkavat vanhat kaverinikin asettumaan aloilleen ja olemme löytäneet uudelleen yhteyden. Aikasemmin aina kimpaantuivat "tylsyydelleni", nyt on useampi jo pahoitellut ja todennut sen ehkä vain olleen aikuistumista.

Olen ikäni ollut pikkuvanha, viihtynyt itseäni vanhempien seurassa ja miehenikin on 8v minua vanhempi. Olen tehnyt töitä koulun ohella yläasteelta alkaen ja muutin kotoa heti, kun 18v oli lasissa eikä kukaan enää voinut estääkään. En vain vieläkään usko olleeni 20v:nä sellainen perus parikymppinen naivi kakara...

 

2 lasta, avioliitossa, opiskelen, teen töitä, ikää 23., ehkä kerran kolmessa kuukaudessa käyn "bilettämässä"

 

Eli kymmenen vuotta sitten...Aloin seurustella nykyisen aviomieheni kanssa. Aloittelin opiskeluja. Jonkin verran käytiin baareissa, mutta sekin väheni seurustelun alettua. En ajatellut perhe-elämää.

 

oon ollu 20, kylhän tää tässä sujuu poika täyttää huomenna 2kk. Et semmost kotielämää, töihin toisaalta ikävä, vaikka ei mulla vauva-aikaa vastaan mitään olekaan.

 

Aivan sekaisin. Olin neljän seinän sisällä, enkä poistunut sieltä kuin kauppaan ja baariin. Molempiin kännissä. Täydellinen umpikuja, josta en uskonut koskaan nousevani.

 

masennusta ja itsemurhayrityksiä

 

Elämäni alkoi vasta siinä kolmenkympin korvilla.

 

Parikymppisenä valmistuin ammattiin, tein töitä, biletin, en seurustellut enkä kaivannut
seurustelua, oli enemmän yhen yönjuttuja enkä haaveillu perhe-elämästä.

 

Mahtavaa aikaa. Suurimman osan ajasta opiskelin, matkustelin, asuin ulkomailla, kävin välillä osa-aikatöissä ja biletin. Ei olisi perhe-elämä voinut olla kauempana ajatuksista. Menin naimisiin 26-vuotiaana, mutta perheen perustin vasta paljon myöhemmin.

Tama on minunkin vastaukseni.

 

Opiskelin, tein töitä, tiesin kaikesta kaiken, kaikki oli joko mustaa tai valkoista, voi elämän kevät, nyt on elämä opettanut ja paljon.

 

20-vuotiaana kihlauduin ja muutin yhteen nykyisen mieheni kanssa. Lapsista haaveilin jo, mutta opiskelut olivat molemmilla kesken joten emme pitäneet kiirettä asialla.

 

Kipeää, elämää kokonaisuutena arvioiden ehkä kipeintä aikaa elämässäni.
Parikymppisenä karistin monta asiaa elämästäni ja monin tavoin elämältä turpiini ottaneena ja oma päätä seinään hakanneena aloin varovasti aikuistua ja poltetuin siivin aloin varovasti harjoitella lentämistä.

( olipa sekavasti sanottu, mutta kyllin ympäripyöreää. Liiallinen avoimuus täällä ei ole hyväksi)

 

Sekoilin ja biletin yötä päivää täysin vailla vastuuta ja huolta huomisesta. Oli sikakivaa, alamäki tosin oli jo alkanut ja päihderiippuvaisuus kehittyi, mutta olin vapaa, vallaton ja iloinen. Kavereita oli pilvin pimein.

En todellakaan haaveillut perhe-elämästä. En uskonut olevani kolmekymppisenä enää elossa.

 

Hmm, mitäs tein viime vuonna. Opiskelin, siinä sivussa töissä. Ei kuviot ole vielä muuttuneet. Ainoa ero ehkä on etten pistäisi pahakseni vaikka nyt kohdalle sattuisi vahinkoraskaus.

 

Tällaista kuin nyt

 

20 vuotiaana oli 2 vuotiaan lapsen kotiäitinä ja odotin toista lasta. Asuin avoliitossa saman miehen kanssa kuin nytkin, samassa talossakin, kuin nyt. Siitä on nyt aikaa 16 vuotta.

 

Olin avoliitossa, opiskelin, kävin töissä samalla, en juurikaan bilettänyt, haaveilin perhe-elämästä. 21-vuotiaana tulinkin raskaaksi.

Eipä tuo elämä paljoa nyt kolmekymppisenä noista ajoista eroa, taisin olla tuolloin jo tylsä. Nykyään tosin olen sinkku, käyn useammin bilettämässä kuin tuohon aikaan ja lapsiakin on useampi.

 

Olin jo valmsitunut, olin ulkomailla au pairina ja biletin paljon.

 

Töitä, opiskelua, alkoholia, irtosuhteita, moottoriurheiluja, matkustelua.. Siten tajusin lopettaa kaikki huonot tavat ja vakiintua.

 

Opiskelin, tutustuin uusiin mahtaviin ihmisiin (jotka säilyneet näihin päiviin asti), juhlin, rakastuin, seurustelin, sikailin, maistelin työelämää, matkustin, tunsin, nautin...oooh mitä aikaa Ihanaa, että on nyt mitä muistella.

 

Olin 2 lapsen äiti, naimisissa saman miehen kanssa kuin nykyisin, asuimme 2. omistusasunnossamme.
Kotiäitivuosia viettelin, joita yhteensä 7 kertyikin.
Sellaista perus(?)lapsiperhe-elämää...?

 

Mulla ja miehellä oli 1v lapsi, rempattiin omakotitaloa ja opiskelin itelleni ammattikorkeakoulututkintoa... Eli hyvin oli asiat

 

Kävin töissä, opiskelin, seurustelin, muutin avoliittoon, biletin, matkustin enkä todellakaan haaveillut perhe-elämästä.

 

Olen vasta 22v.

Opiskelua, töitä, ystäviä, harrastuksia, elämän suurten kysymysten pohtimista. Siinähän tuo aika menee.

 

Olin mennyt juuri naimisiin, etsiskelimme unelmiemme taloa, ja pian löysimmekin. Onnellista aikaa.