Musta ei ole äitipuoleksi

Luoja miten itsekästä mutinaa. Toinen pelaa nätisti omassa huoneessaan, käy vessassa yms ihan normaalia. Ja sinulla, aikuinen ihminen menee siitä päivä pilalle. Katso nyt jumalauta sinne peiliin.
Olet ihan oikeassa, miehen ja pojan on parempi ilman sinua. Ei kukaan jaksa tuollaista veemäistä akkaa, jolla naama kokoajan nurinpäin.

Juuri näin. Lähtisin kunhan se ei rikkoisi tuon taaperon kotia. Kummallakaan ei ole varaa pitää taloa yksin.

En mä missään vaiheessa sanonutkaan, että pojassa on kaikki pielessä, sanoin että ollaan jouduttu siihen pisteeseen, että mun kupin kaataa ihan vaan sen läsnäolo. En mä osaa tätä peruuttaa vaikka tiedän tasan miten sairas mun ajatus on.

 

Reilua. Ensiksi tartutatte tautinne toiselle ja sit vielä äksyilet päälle.
Toinen tauti, sama flunssa ei tule takaisin ja me parantuneet sairastuttiin uudestaan. Ja kyllä koetin sanoa, että taapero oksentaa räkää, onko fiksua tulla lähelle. Olin yksin sanomisieni kanssa.

 

Eipä ole 9- vuotiaan syytä!
Nyt jumalauta nainen! Katse peiliin ja kunnolla! Älä valita itse kaikesta! Älä näe kumpaakaan lasta taakkana koska sitä eivät ole!

Itse olet taakaksi itsellesi ja toisille! Älä taannu 9- vuotiaaksi mitä jo olet kun nariset jokaisesta asiasta. Älä aliarvioi kolmevuotiaankaan hoksottimia. Opetat hänelle parhaillaan että äiti/aikuinen on aina kiukkuinen. Lapsi näkee sen kyllä vaikka peittelisit kuinka.

Aikuistu itsekin!

Eikös tää ollut mun aloituksen pointti. Kai mä nyt tiedän ja sinäkin lukutaitoisena ehkä uudelleen lukemalla ymmärrät, että tajuan olevani pahanilmanlintu ja yritän vain löytää pakotietä. Tiedän kyllä etten ole hyväksi kellekään enää, en vain tiedä mitä tehdä. Ei tässä henkeäkään voi itseltä viedä, kun sitten mies menettää talon.

Ei ole muuta ratkaisua kun kääntää aikaa taaksepäin ja olla sekaantumista. Eli ratkaisua ei ole. Ja siitähän tässä aloituksessa oli kysymys vai mitä?

 

Mä luulen, että asiaa auttaisi kummasti jos aapee saisi kaksi vuorokautta olla ihan yksin. Vaikka mökillä tai hotellihuoneessa. Ja vaan nukkua, olla ja syödä rauhassa. Ilman että kukaan vaatii mitään.

 

Mä luulen, että asiaa auttaisi kummasti jos aapee saisi kaksi vuorokautta olla ihan yksin. Vaikka mökillä tai hotellihuoneessa. Ja vaan nukkua, olla ja syödä rauhassa. Ilman että kukaan vaatii mitään.

Kiitos oikeesti. Ton mä vaan halusin kuulla, kiitos! Itken täällä kun sä sen sanoit niin oikein. Oon miettiny sitäkin, mutta taapero on kotihoidossa ja mies töissä. Ei meidän nollabudjettiin sovi mun toivomiset. Jos olis varaa, niin mulla olisi jatkuvasti oma asunto, jonne kadota myrkyttämästä tätä taloa. Tiedän olevani myrkkyä ja ongelman ydin.

 

Kiitos oikeesti. Ton mä vaan halusin kuulla, kiitos! Itken täällä kun sä sen sanoit niin oikein. Oon miettiny sitäkin, mutta taapero on kotihoidossa ja mies töissä. Ei meidän nollabudjettiin sovi mun toivomiset. Jos olis varaa, niin mulla olisi jatkuvasti oma asunto, jonne kadota myrkyttämästä tätä taloa. Tiedän olevani myrkkyä ja ongelman ydin.

Mä muistan, kun erosotkujen alkaessa, kun viimein sain oman kämpän ja lapsivuorot oli jaettu ja mulla alkoi ensimmäinen vapaa ilman lapsia, niin nukuin käytännössä kolme vuorokautta putkeen.

Sen jälkeen koko mailma näytti täysin erilaiselta.

 

Alan ymmärtämään aloittajaa. Olet varmasti uupunut ja hermoromahduksen partaalla. Tunnistan samantyyppistä oireilua itsessänikin, vaikka meillä ei ole uusioperhe kyseessä.

Sain juuri aamulla kilarit, kun poika alkoi pelaamaan ennen kahdeksaa (vaikka olen kieltänyt pelaamisen ennen kouluun menoa aamuisin, mutta kun isä antoi luvan). Olen ollut pitkään väsynyt, enkä voi yhtään sietää sitä, että minut herätetään kesken unien, varsinkin kun viimeaikoina on ollut ylimääräistä stressiä enkä saa öisin nukuttua kunnolla. Samoin kaikki turha metelöinti, vastaan jänkkääminen ja kiukuttelu ärsyttävät minua suunnattomasti. Tuntuu, että kommunikaatio oman lapseni kanssa on pelkkää vaatimista, ohjeistamista, naputtamista, mäkättämistä, samojen asioiden toistamista ja välillä jopa karjumista.

Olen myös siinä pisteessä, etten enää jaksa välittää, enkä edes kykene tai muuten romahdan itse lopullisesti. Aloin jo harkitsemaan lääkärille menoa ja rauhoittavien hakemista, koska omasta lapsestani en edes pääse eroon. Tilanne on vähän helpottanut, kun sovimme aikarajan pelaamiselle tai muuten lähtee pelit pois kokonaan, mutta ei tässäkään ole mitään järkeä lapsen kannalta, sillä suurin osa ajasta menee pelaamiseen. Minä en vain jaksa vääntää tämän enempää asian kanssa. En jaksa panostaa enää mihinkään muuhunkaan. Minulla ei ole energiaa enää yhtään mihinkään. Edes kunnollista ruokaa en jaksa enää valmistaa, vaan ostan eineksiä ja lapset lämmittävät niitä itse tai saavat syödä leipää.

Minun tilanteessani edes ero ei auttaisi, koska se vain pahentaisi omaa kuormitustani, enkä edes halua erota rakkaasta miehestäni. Mies sentään auttaa vähän arjen pyörityksessä. Olen jo luovuttanut ja nykyään menen siitä missä aita on matalin. Pidän tärkeimpänä saada itseni kuntoon ja kerättyä voimani taas entiselleen. Hoidan itseäni liikunnalla ja omilla menoilla silloin tällöin.

Ei tilanne ikuisuuksia tuollaisena jatku. Lapset muuttavat jossain vaiheessa pois kotoa. Sen jälkeen ne satunnaiset vierailut kestää paremmin. Sinä voit silloin lähteä muualle ja jättää isän huolehtimaan pojan & mahdollisen perheensä tarpeista.

 

Kiitos oikeesti. Ton mä vaan halusin kuulla, kiitos! Itken täällä kun sä sen sanoit niin oikein. Oon miettiny sitäkin, mutta taapero on kotihoidossa ja mies töissä. Ei meidän nollabudjettiin sovi mun toivomiset. Jos olis varaa, niin mulla olisi jatkuvasti oma asunto, jonne kadota myrkyttämästä tätä taloa. Tiedän olevani myrkkyä ja ongelman ydin.

Onko sinulla työpaikka odottamassa? Jos on, niin harkitse töihin palaamista tai etsi työpaikka. Sekin auttaa, kun pääsee pois neljän seinän sisältä. Sitten sinulla olisi myös varaa ottaa joskus itsellesi viikonloppuvapaa hotellissa. Sen ajan miehen pitää pärjätä lastensa kanssa. Pärjäähän äiditkin.

 

Alan ymmärtämään aloittajaa. Olet varmasti uupunut ja hermoromahduksen partaalla. Tunnistan samantyyppistä oireilua itsessänikin, vaikka meillä ei ole uusioperhe kyseessä.

Sain juuri aamulla kilarit, kun poika alkoi pelaamaan ennen kahdeksaa (vaikka olen kieltänyt pelaamisen ennen kouluun menoa aamuisin, mutta kun isä antoi luvan). Olen ollut pitkään väsynyt, enkä voi yhtään sietää sitä, että minut herätetään kesken unien, varsinkin kun viimeaikoina on ollut ylimääräistä stressiä enkä saa öisin nukuttua kunnolla. Samoin kaikki turha metelöinti, vastaan jänkkääminen ja kiukuttelu ärsyttävät minua suunnattomasti. Tuntuu, että kommunikaatio oman lapseni kanssa on pelkkää vaatimista, ohjeistamista, naputtamista, mäkättämistä, samojen asioiden toistamista ja välillä jopa karjumista.

Olen myös siinä pisteessä, etten enää jaksa välittää, enkä edes kykene tai muuten romahdan itse lopullisesti. Aloin jo harkitsemaan lääkärille menoa ja rauhoittavien hakemista, koska omasta lapsestani en edes pääse eroon. Tilanne on vähän helpottanut, kun sovimme aikarajan pelaamiselle tai muuten lähtee pelit pois kokonaan, mutta ei tässäkään ole mitään järkeä lapsen kannalta, sillä suurin osa ajasta menee pelaamiseen. Minä en vain jaksa vääntää tämän enempää asian kanssa. En jaksa panostaa enää mihinkään muuhunkaan. Minulla ei ole energiaa enää yhtään mihinkään. Edes kunnollista ruokaa en jaksa enää valmistaa, vaan ostan eineksiä ja lapset lämmittävät niitä itse tai saavat syödä leipää.

Minun tilanteessani edes ero ei auttaisi, koska se vain pahentaisi omaa kuormitustani, enkä edes halua erota rakkaasta miehestäni. Mies sentään auttaa vähän arjen pyörityksessä. Olen jo luovuttanut ja nykyään menen siitä missä aita on matalin. Pidän tärkeimpänä saada itseni kuntoon ja kerättyä voimani taas entiselleen. Hoidan itseäni liikunnalla ja omilla menoilla silloin tällöin.

Ei tilanne ikuisuuksia tuollaisena jatku. Lapset muuttavat jossain vaiheessa pois kotoa. Sen jälkeen ne satunnaiset vierailut kestää paremmin. Sinä voit silloin lähteä muualle ja jättää isän huolehtimaan pojan & mahdollisen perheensä tarpeista.

Odotan vain sitä aikaa, kun muu maailma kiinnostaa enemmän kuin meillä notkuminen. Pelkään vaan että noilla sosiaalisilla taidoilla, saamattomuudella ja vätystelyllä meillä on pian nuorisorikollinen perheessä. Sitten saadaan niitä sotkuja korjailla.

 

Onko sinulla työpaikka odottamassa? Jos on, niin harkitse töihin palaamista tai etsi työpaikka. Sekin auttaa, kun pääsee pois neljän seinän sisältä. Sitten sinulla olisi myös varaa ottaa joskus itsellesi viikonloppuvapaa hotellissa. Sen ajan miehen pitää pärjätä lastensa kanssa. Pärjäähän äiditkin.

Opiskelen ja mun pitäis alkaa kirjottaa oppari. Kärkyn duunipaikkaa, mutta se on epävarmaa. Duunia oon ettiny jo 2v, ei löydy.

 

Kyllä pelaamiseen pitää olla jotkut rajat ja moniin muihinkin asioihin pitää saada tolkku, Ymmärrän täysin tuon tuskan.
Ikävä fakta on se että lapsi haluaa totella sua vasta sitten kun teidän välillä on luottamus. Luottamuksen saavuttaminen vaatii töitä kuten esimerkiksi sitä että leikit jotain leikkiä, olet sen lapsen kanssa. Pelaat lautapeliä vaikka. Kysyt miten sillä menee ja siedät mussuttamista.
Syötte samaan aikaan pöydässä.

Kyllä tuollaisissa asetelmissa, missä lapsi käytännössä "koulukiusaa" äitipuoltaan on ihan muusta kyse kuin tuon sorttisen luottamuksen puutteesta.

Itsekin tuota kikkaa joskus kokeilin vastaavan lapsen kanssa eikä yhteisistä pelihetkistä jne. ollut muuta seurausta kuin se, että lapsi sai lisää mahdollisuuksia osoittaa halveksuntaansa minua kohtaan (sekä pienillä että isoilla eleillä).

Kyseisessä tapauksessa lapsen käytös korjaantui vasta "koivuvitsalla" eli kun osoitin, ettei minua voi kiusata ilman, että siitä on tuntuvat seuraukset jokaikinen kerta. Mussuttamista voi ehkä alkaa pienessä määrin sietämään sitten, kun lapsen perusasenne on korjattu, mutta sitä ennen nollatoleranssi on ainoa mikä toimii.

 

Kyllä tuollaisissa asetelmissa, missä lapsi käytännössä "koulukiusaa" äitipuoltaan on ihan muusta kyse kuin tuon sorttisen luottamuksen puutteesta.

Itsekin tuota kikkaa joskus kokeilin vastaavan lapsen kanssa eikä yhteisistä pelihetkistä jne. ollut muuta seurausta kuin se, että lapsi sai lisää mahdollisuuksia osoittaa halveksuntaansa minua kohtaan (sekä pienillä että isoilla eleillä).

Kyseisessä tapauksessa lapsen käytös korjaantui vasta "koivuvitsalla" eli kun osoitin, ettei minua voi kiusata ilman, että siitä on tuntuvat seuraukset jokaikinen kerta. Mussuttamista voi ehkä alkaa pienessä määrin sietämään sitten, kun lapsen perusasenne on korjattu, mutta sitä ennen nollatoleranssi on ainoa mikä toimii.

En mä sanois sitä kiusaamiseksi. Se poika on vaan oma itsensä ja se sattuu olemaan ihan päinvastaista, kun mitä mä lapselta odotan. Odotan, että lapsi innostuu grillausretkestä laavulle tai uimaanmenosta, mutta tää kitisee, ettei jaksaisi lähteä, kun jalkaan sattuu. Tarkoittaa, että haluaa pelata vaan.

Mulle ei mussuteta juuri takaisin, koska mulla on auktoriteettia. Eniten rassaa se, että isällään ei ole. Saa kyllä käskyn perille, mutta 15 yrityskertaa ja toistoa ja siinä välissä mun pää jo räjähtää pelkästä kuuntelusta. Ja se liikkumisen hitaus, pukeminen kestää 30min ja ihan älytöntä venkoilua. Mä oon ite nopealiikkuinen ja tehokas ihminen ja tuo lapsi on ihan päinvastainen.

Tähän luonteenomaisuuteen kun vielä yhdistää sen, että on tottunut siihen, että vanhemmat siloittelee pettymykset ja poika saa johtaa orkesteria ja pomottaa vanhempia, on mun ärsytyskynnys aika pian ylitetty.

Ja ikinä en fyysiseen kuritukseen ala. Siksi olen vetäytynyt kokonaan pois, koska mulla on niin pinna kinteellä, että tekee mieli ladata lättyyn. Mä en vaan sovellu vanhemmaksi ja typeränä kuvittelin, että oppisin tehdessä.

 

En mä sanois sitä kiusaamiseksi. Se poika on vaan oma itsensä ja se sattuu olemaan ihan päinvastaista, kun mitä mä lapselta odotan. Odotan, että lapsi innostuu grillausretkestä laavulle tai uimaanmenosta, mutta tää kitisee, ettei jaksaisi lähteä, kun jalkaan sattuu. Tarkoittaa, että haluaa pelata vaan.

Mulle ei mussuteta juuri takaisin, koska mulla on auktoriteettia. Eniten rassaa se, että isällään ei ole. Saa kyllä käskyn perille, mutta 15 yrityskertaa ja toistoa ja siinä välissä mun pää jo räjähtää pelkästä kuuntelusta. Ja se liikkumisen hitaus, pukeminen kestää 30min ja ihan älytöntä venkoilua. Mä oon ite nopealiikkuinen ja tehokas ihminen ja tuo lapsi on ihan päinvastainen.

Tähän luonteenomaisuuteen kun vielä yhdistää sen, että on tottunut siihen, että vanhemmat siloittelee pettymykset ja poika saa johtaa orkesteria ja pomottaa vanhempia, on mun ärsytyskynnys aika pian ylitetty.

Ja ikinä en fyysiseen kuritukseen ala. Siksi olen vetäytynyt kokonaan pois, koska mulla on niin pinna kinteellä, että tekee mieli ladata lättyyn. Mä en vaan sovellu vanhemmaksi ja typeränä kuvittelin, että oppisin tehdessä.

Tähän vielä itselleni vastaan, että ei mun kyllä tarvi läimiä tai edes tukistaa taaperoa. Se on tottunut siihen, että mun kanssa ei venkoilla. En mä sillekään ehdottele, että "puettaisiinko nyt, eikö, no saat vielä leikkiä 15 min ja kysyn sitten uudestaan" Sanon, että "kohta puetaan" ja sitten annan vaatteet ja 5min aikaa aloittaa. Jos ei meinaakaan, niin en mää maanittele enempää, otan pennun kiinni ja puen, vaikka se kuunka tappelee vastaan.

Silloin kun ei ole mihinkään kiire, niin silloin "leikitään" taaperon kanssa ne vaatteet päälle. Mun on ihan mahdotonta siis käsittää tuollaista systemaattista venkoilun kulttuuria.

 

Ihmiset on erilaisia. Sinä et halua halailla tai lässyttää, poika ei halua lähteä ulos vaan viihtyy sisätiloissa. Sinä olet nopeatemponen, hän hidas. Minusta huonoo käytöstä ei tarvitse eikä pidä sietää, mutta erilaiset luonteet pitäis yrittää hyväksyä, tai edes itsekin tulla vähän vastaan. Miten voit vaatia hidastemposta hitaasti lämpiävää lasta innostumaan hirveesti jostain retkeilystä jos samaan hengenvetoon sanot että minä vaan olen tiukka, ja sillä selvä. Toista voi käskeä, jopa täysin samoin sanoin, mutta jo oma äänenpaino ja elekieli paljastaa, oliko kyseessä kiukkunen ehdoton käsky vai vilpitön pyyntö auttaa yhteisissä asioissa kuten astioiden tiskikoneeseen laitossa.

Luulen että sun pitäis vähän aikaa saada olla erossa pojasta. Pystyisittekö te sopimaan että lapsi on esimerkiksi viikon vain ja ainoastaan äidillään? Sais tilanteen rauhottumaan. Lääkärissä kannattais käydä myös, jos vaikka järjestyis jonkinlaista keskusteluapua ahdistukseen. Sun kirjotuksista on minusta luettavissa rivien välistä että eniten vaan toivoisit että poika katoaa olemattomiin kun itse et halua etkä suostu lähtemään mutta pojasta on päästävä eroon. Ei kuulosta terveeltä perhe-elämältä kenenkään kannalta.

Kasvatusasioista teidän pitäis ihan ehdottomasti päästä samoille linjoille lapsen molempien vanhempien kanssa. Minusta kuulostaa siltä että sunkin pitäis ainakin kerran käydä siellä perheneuvolassa kertomassa oma kantas asioihin. Ammattilainen ehkä osais sitten arvioida että mikä on kohtuullista ja järkevää kasvatusta.

 

Mutta jos sä olet lopullisesti päättäny että vihaat sitä poikaa etkä halua olla missään tekemisissä sen kanssa, kieltäydyt enää edes yrittämästä, niin kerro se miehelle, laittakaa talo myyntiin ja lähde. Aikuisella ei ole oikeutta tietoisesti olla tyly lapselle. 9-vuotias on vielä täysi lapsi, eikä hän voi itse päättää että katseleeko sun kiukkusta naamaa ja tuntee itsensä jatkuvasti vääränlaiseksi ja ei-toivotuksi. Sinä aikuisena voit päättää mitä teet, vaikka se vaikeeta oliskin.

 

Ihmiset on erilaisia. Sinä et halua halailla tai lässyttää, poika ei halua lähteä ulos vaan viihtyy sisätiloissa. Sinä olet nopeatemponen, hän hidas. Minusta huonoo käytöstä ei tarvitse eikä pidä sietää, mutta erilaiset luonteet pitäis yrittää hyväksyä, tai edes itsekin tulla vähän vastaan. Miten voit vaatia hidastemposta hitaasti lämpiävää lasta innostumaan hirveesti jostain retkeilystä jos samaan hengenvetoon sanot että minä vaan olen tiukka, ja sillä selvä. Toista voi käskeä, jopa täysin samoin sanoin, mutta jo oma äänenpaino ja elekieli paljastaa, oliko kyseessä kiukkunen ehdoton käsky vai vilpitön pyyntö auttaa yhteisissä asioissa kuten astioiden tiskikoneeseen laitossa.

Luulen että sun pitäis vähän aikaa saada olla erossa pojasta. Pystyisittekö te sopimaan että lapsi on esimerkiksi viikon vain ja ainoastaan äidillään? Sais tilanteen rauhottumaan. Lääkärissä kannattais käydä myös, jos vaikka järjestyis jonkinlaista keskusteluapua ahdistukseen. Sun kirjotuksista on minusta luettavissa rivien välistä että eniten vaan toivoisit että poika katoaa olemattomiin kun itse et halua etkä suostu lähtemään mutta pojasta on päästävä eroon. Ei kuulosta terveeltä perhe-elämältä kenenkään kannalta.

Kasvatusasioista teidän pitäis ihan ehdottomasti päästä samoille linjoille lapsen molempien vanhempien kanssa. Minusta kuulostaa siltä että sunkin pitäis ainakin kerran käydä siellä perheneuvolassa kertomassa oma kantas asioihin. Ammattilainen ehkä osais sitten arvioida että mikä on kohtuullista ja järkevää kasvatusta.

Mä tiedän ja tunnustan tuon mistä sanoit. Oon ite tosi ehdoton nykyään ja sitten kun en halua terrorisoida ketään, niin menen mieluummin pois. Mä oon jo 4 vuotta yrittänyt kaikkea, juttelua, lahjontaa ja jopa kiristystä, mutta ei mun tekemiset johda mihinkään, kun muut aikuiset ei halua skarpata. Ei sen lapsen kasvattaminen ole mun harteilla, varsinkaan kun musta tuntuu, että multa viedään kaikki työkalut käsistä.

Miehen kanssa ollaan tavoitteiden osalta samoilla linjoilla, mutta toteutus ontuu. Mies ei halua sanoa käskevästi vaan koettaa aina leperrellä asiat perille, mutta poika keskeyttää lauseet kesken ja alkaa juttelemaan jostain ihan muusta. Ei siis edes puolella korvalla kuuntele isänsä sanoja. Jos kysyy, että mitä mä äskön sanoin, niin ei se tiedä yhtään mistä juteltiin.

Mä oon huono kasvattaja ja koetan vaan olla tärvelemättä omaa poikaani. Pelkään, että pilaan sen. Multahan se oppii negatiivisuutta, mutta kuten sanottua en vain enää jaksa.

Poika on nyt ollut käytänössä meillä toissaviikonlopusta lähtien ja nyt vielä tulevan viikonlopun. Vuosi sitten vielä oli vaan kaikki viikonloput, mutta nyt tulee ja menee ite miten haluaa. Sehän on tietysti luonnollista, meidän koti on pojan toinen koti, eikä mulla ole siihen mitään sanomista.

Haluisin vaan, että poika ei vaatisi niin paljon, söisi samaa ruokaa kun muille teen. Tekisi oman osansa kotihommista (ne omat astiat ja pyykit koriin, oman huoneen järjestely) ja lakkaisi tekemästä joka vessareissusta numeroa, ettei aina yllyttäisi veljeään juoksemaan perään. Tekisi joskus jotain pakollisia juttuja ilman marinaa "Miksii, en mää haluaaaaa!"

 

Mutta jos sä olet lopullisesti päättäny että vihaat sitä poikaa etkä halua olla missään tekemisissä sen kanssa, kieltäydyt enää edes yrittämästä, niin kerro se miehelle, laittakaa talo myyntiin ja lähde. Aikuisella ei ole oikeutta tietoisesti olla tyly lapselle. 9-vuotias on vielä täysi lapsi, eikä hän voi itse päättää että katseleeko sun kiukkusta naamaa ja tuntee itsensä jatkuvasti vääränlaiseksi ja ei-toivotuksi. Sinä aikuisena voit päättää mitä teet, vaikka se vaikeeta oliskin.

Mä vielä mietin ja odotan arkiviikkoa. Jospa tilanne rauhottuu ja mun pulssi tasaantuu, kun mieskin lähtee töihin ja saan olla taaperon kanssa rauhassa kotona. Tietysti pelkään, että juuri päikkäriaikaan ovi käy ja se kälätys alkaa. Eikai mulla ole oikeutta sanoa, että et nyt tuu tänne arkena ollenkaan.

 

Jos tulee se tilanne, että tekee tosissaan mieli lähteä, niin tee ainakin ennen sitä miehelle uhkavaatimus. Eli joko tiukka kuri pojalle ja lepertelylle loppu tai sitten sinä häivyt.

 

Jos tulee se tilanne, että tekee tosissaan mieli lähteä, niin tee ainakin ennen sitä miehelle uhkavaatimus. Eli joko tiukka kuri pojalle ja lepertelylle loppu tai sitten sinä häivyt.

Se olisi pahinta mitä voin tuolle miehelle tehdä. Toisaalta jos vaihtoehto on lähteminen, niin... Tuntuu vaan niin pahalta, kun ei mun pitäis joutua edes tuommosia vaatimaan, Vika on minussa, kun en vaan kestä. joku toisenlainen ihminen varmasti olisi onnellinen paikallani. Mä oon vääränlainen tähän hommaan. Ryven vielä hetken itsesäälissä.

 

Toisaalta taas...se että 9- vuotias narisee ja osoittaa mieltään kotonaan niin - sehän on itsessään suuren luottamuksen osoitus! Hän kokee paikan ihmisineen sellaiseksi missä saa purkaa tuntojaan turvallisesti. Toki ympärillä olevat aikuiset luovat rajat ja raamit huonolle käytökselle ja niitä harjoitellaan. Kuten harjoitellaan yhdessäolemista ja toisen sietämistä.

Lapsella on elämässään kolme välittävää aikuista. Miksi perheneuvolatapaamisissa on edustettuina vain kaksi? Koko perheen juttuhan tämä on, olkoonkin perheet sijoitettuina kahteen osoitteeseen. Samat sopimukset pitää toteutua käytöksen suhteen kummassakin paikassa. Ja kaikkien aikuisten on siihen sitouduttava.

Mitä tulee omaan jaksamiseesi niin sun itsesi pitää ottaa siitä vastuu. Väsymyksen lisäksi vaikutat masentuneelta ja niihin kumpaankin on saatavilla helpotusta kun vain itse apua haet. Arkeesi rakenna mielekkyyttä, pieniä palauttavia hetkiä joista saat iloa. Ja kerran kyseeseen ei tule 3- vuotiaan laittaminen päivähoidon piiriin niin - sitten ei, on vain opittava sietämään sitä arkea kaikkien jäsenten kanssa. Ja sietämään myös omaa keskeneräisyyttä, että kaikki ei toimi kuten haluat.

 

Mutta jos sä olet lopullisesti päättäny että vihaat sitä poikaa etkä halua olla missään tekemisissä sen kanssa, kieltäydyt enää edes yrittämästä, niin kerro se miehelle, laittakaa talo myyntiin ja lähde. Aikuisella ei ole oikeutta tietoisesti olla tyly lapselle. 9-vuotias on vielä täysi lapsi, eikä hän voi itse päättää että katseleeko sun kiukkusta naamaa ja tuntee itsensä jatkuvasti vääränlaiseksi ja ei-toivotuksi. Sinä aikuisena voit päättää mitä teet, vaikka se vaikeeta oliskin.

Enkä mä sitä poikaa vihaa. Itseasiassa, nyt kun olen koulussa ja tiedän illalla pääseväni vielä rentoutumaan pikkujouluihin, niin mietin poikaa jopa lämmöllä. Onhan se välillä veikeä ja tosi tunteellinen ja hellä. Kova halimaan ja kertoo kun tykkää. Mä vaan en osaa oikein ottaa vastaan sellaista. Mun pitäis oppia vissiin näyttämään välittämiseni suoraan. Eikai se pentu ymmärrä, että välitän, kun mietin kaupassa sille sopivaa ruokaa ja viikkaan puhtaat vaatteet.

 

Toisaalta taas...se että 9- vuotias narisee ja osoittaa mieltään kotonaan niin - sehän on itsessään suuren luottamuksen osoitus! Hän kokee paikan ihmisineen sellaiseksi missä saa purkaa tuntojaan turvallisesti. Toki ympärillä olevat aikuiset luovat rajat ja raamit huonolle käytökselle ja niitä harjoitellaan. Kuten harjoitellaan yhdessäolemista ja toisen sietämistä.

Lapsella on elämässään kolme välittävää aikuista. Miksi perheneuvolatapaamisissa on edustettuina vain kaksi? Koko perheen juttuhan tämä on, olkoonkin perheet sijoitettuina kahteen osoitteeseen. Samat sopimukset pitää toteutua käytöksen suhteen kummassakin paikassa. Ja kaikkien aikuisten on siihen sitouduttava.

Mitä tulee omaan jaksamiseesi niin sun itsesi pitää ottaa siitä vastuu. Väsymyksen lisäksi vaikutat masentuneelta ja niihin kumpaankin on saatavilla helpotusta kun vain itse apua haet. Arkeesi rakenna mielekkyyttä, pieniä palauttavia hetkiä joista saat iloa. Ja kerran kyseeseen ei tule 3- vuotiaan laittaminen päivähoidon piiriin niin - sitten ei, on vain opittava sietämään sitä arkea kaikkien jäsenten kanssa. Ja sietämään myös omaa keskeneräisyyttä, että kaikki ei toimi kuten haluat.

En tunne kuuluvani niihin aikuisiin, jotka on mukana asioissa. Mä vaan huollan, en vaikuta. Lapsen äiti tuskin haluaisi mua sinne mukaan, vaikka rakentavasti sen esittäisinkin. Mies taas ei saa exäänsä kuriin, eli eivät keskenään saa sovittua ja pidettyä kiinni mistään jo sovituista. Ei mulla ola kanttia mennä sinne tapaamiseen kertomaan mitä mieltä olen heidän kasvatuksensa tuloksesta ja mitä pitää muuttaa. Totuus kuitenkin on se, että tietääkseni mä olen ainoa, joka on miehen kautta ujuttanut edes jotain toimenpiteitä käytäntöön. Nämä kaksi vaan päivittelevät, eivät muuta mitään.

Olen ehdottanut miehelle, että istukaa nyt hyvät ihmiset pöytään ja kirjoitatte paperille tavoitteet ja toimenpiteet ja lupaatte pysyä niissä, mutta ei tapahu! En mä voi niitä pakottaa, kun mies ainakin venkoilee keskustelusta. Kuulemma exä ei ole vastaanottavainen. Vika on siis niidenkin keskinäisessä kommunikaatiossa. Mä olin vielä pari vuotta sitten enemmän tekemisissä pojan äidin kanssa kun mies ja ihan täyspäinen nainen se on. Nämä kaksi ei vaan toimi yhteen sitten niin yhtään! Enkä mä jaksa enää puuttua. Kuten sanottua, mun on huolehdittava itsestäni ja nyt tää on menny niin pahaksi, etten enää kykene,

Kolme vee menee vuoden vaihteen jälkeen päiväkotiin iha vaan, jotta sosiaalistuu. Kuvittelen vaan jo tilanteen, että mä kirjotan kotona opinnäytetyötä, taaperon ollessa tarhassa ja sitten tää isompi tulee avaimilla sisään ja alkaa vaatia viihdykettä ja välipalaa. Silloin taas kiehuu ja lujaa.

 

J

En tunne kuuluvani niihin aikuisiin, jotka on mukana asioissa. Mä vaan huollan, en vaikuta. Lapsen äiti tuskin haluaisi mua sinne mukaan, vaikka rakentavasti sen esittäisinkin. Mies taas ei saa exäänsä kuriin, eli eivät keskenään saa sovittua ja pidettyä kiinni mistään jo sovituista. Ei mulla ola kanttia mennä sinne tapaamiseen kertomaan mitä mieltä olen heidän kasvatuksensa tuloksesta ja mitä pitää muuttaa. Totuus kuitenkin on se, että tietääkseni mä olen ainoa, joka on miehen kautta ujuttanut edes jotain toimenpiteitä käytäntöön. Nämä kaksi vaan päivittelevät, eivät muuta mitään.

Olen ehdottanut miehelle, että istukaa nyt hyvät ihmiset pöytään ja kirjoitatte paperille tavoitteet ja toimenpiteet ja lupaatte pysyä niissä, mutta ei tapahu! En mä voi niitä pakottaa, kun mies ainakin venkoilee keskustelusta. Kuulemma exä ei ole vastaanottavainen. Vika on siis niidenkin keskinäisessä kommunikaatiossa. Mä olin vielä pari vuotta sitten enemmän tekemisissä pojan äidin kanssa kun mies ja ihan täyspäinen nainen se on. Nämä kaksi ei vaan toimi yhteen sitten niin yhtään! Enkä mä jaksa enää puuttua. Kuten sanottua, mun on huolehdittava itsestäni ja nyt tää on menny niin pahaksi, etten enää kykene,

Kolme vee menee vuoden vaihteen jälkeen päiväkotiin iha vaan, jotta sosiaalistuu. Kuvittelen vaan jo tilanteen, että mä kirjotan kotona opinnäytetyötä, taaperon ollessa tarhassa ja sitten tää isompi tulee avaimilla sisään ja alkaa vaatia viihdykettä ja välipalaa. Silloin taas kiehuu ja lujaa.

Ja vielä, että mun omaa mielenterveyttä hoidetaan hoitsun käynneillä kerran kahteen viikkoon. Ihan turhaa hommaa. Kun saisin töitä, niin ois varaa psykoterapiaan, nyt ei, kun joka kerrasta täytyy itse useita kymppejä maksaa. Nykyinen hoito ei riitä, ei alkuunkaan ja olen tästä hoitavalle henkilölle kertonut. Ei niillä tunnin kerroilla keretä kun sanomaan heippa ja sitten sopia seuraavaa aikaa. Mulla on masennusta taustalla ja lapsuuden traumaa, mutta ei ne ole mikään tekosyy terrorisoida koko taloa.

 

Se olisi pahinta mitä voin tuolle miehelle tehdä. Toisaalta jos vaihtoehto on lähteminen, niin... Tuntuu vaan niin pahalta, kun ei mun pitäis joutua edes tuommosia vaatimaan, Vika on minussa, kun en vaan kestä. joku toisenlainen ihminen varmasti olisi onnellinen paikallani. Mä oon vääränlainen tähän hommaan. Ryven vielä hetken itsesäälissä.

Tuskinpa kukaan on onnellinen jos lapsi käyttäytyy tuolla tavalla.

 

Kolme vee menee vuoden vaihteen jälkeen päiväkotiin iha vaan, jotta sosiaalistuu. Kuvittelen vaan jo tilanteen, että mä kirjotan kotona opinnäytetyötä, taaperon ollessa tarhassa ja sitten tää isompi tulee avaimilla sisään ja alkaa vaatia viihdykettä ja välipalaa. Silloin taas kiehuu ja lujaa.

Siinä vaiheessa vaan toteat, että sinulla on töitä ja et ehdi viihdyttämään, etkä laittamaan välipalaa. Kyllähän 10 vuotiaan pitää osata itse ottaa välipalansa. Jos ei osaa, niin on syytä alkaa opettamaan. Kannattaa ottaa mukaan kaikkiin kotitöihinkin, esimerkiksi viikkaamaan niitä omia vaatteitaan kaveriksi.

Kannattaa selvitellä, voisitko mennä sinne perheneuvolaan esimerkiksi kahdestaan miehen kanssa ilman miehen ex:ää jonkin kerran. Kun sinäkin kerran olet osa lapsen perhettä.

Minun neuvoni sinulle on, että hanki joku kodinulkopuolinen harrastus. Mikä tahansa, mikä sinua kiinnostaa, kaikki harrastukset eivät ole edes kalliita. Mies tai joku muu saa katsella lasten perään tuona aikana. Se auttaa kummasti, kun pääsee edes muutamaksi tunniksi ihan itsekseen muualle ja saa ajatukset muille raiteille.