Minä siis olin 18 vuotiaaksi asti aivan tervesydäminen nuori, aktiivisesti urheileva tyttö. Erään rankan lentopallopelin jälkeen kotia tullessa huomasin sydämen rytmeilevän samban tahtiin eli pulssi ei ollut kymmentä sekuntiakaan sama vaan vaihteli koko ajan välillä 70 - 200. En sitten heti suostunut lähtemään sairaalaan vaan reippaana tyttönä vaan suihkuun, jossa alkoi hengenahdistus ja pyörrytys. siinä vaiheessa rakas äitini pisti tämän tytön autoon ja vei ensiapuun ihmeteltäväksi.
ensiavussa hoitsut eka suhtautuivat epäilevästi kunnes eräs mieshoitaja otti ranteesta kiinni, katsoi sängyn yli toiseen hoitajaan ja sanoi, ei tää kyllä normaali pulssi ole Saman tien ottivat minulta paidan pois ja laittoivat kiinni sydänmonitoriin, ja mittasivat lämmön. lämpöä oli jonkun verran ja tämä olikin se mikä sai lääkärin loppuen lopuksi suhtautumaan vakavasti minuun.
Viikon vietin sairaalassa nukken väsymystä pois ja sain tylyn tuomion: mahdollisesti sydänlihastulehdus, jonka mahdollisesti on aiheuttanut oireeton keuhkokuume. Sain beetasalpaajat kouraan ja kotiin kuukauden liikuntakiellolla...
No juttuhan ei ollut tällä ohi. Voitte kuvitella miltä tuntuu kun on tottunut urheilemaan joka päivä ja yht äkkiä suurin saavutus on nousta sängystä. Jos jaksoi vielä laittaa vaatteet päälle ja lähteä kouluun niin sai olla todella tyytyväinen itseensä.
Tästä alkoi sitten pitkä epätietoisuus. Minulla alkoi ilmetä monenlaisia rytmihäiriöitä, jotka on myöhemmin todettu eteis- ja kammiolisälyönneiksi, flutteriksi ja SVT:ksi. Rytmihäiriöitä syntyy koska sydänlihastulehdus on vaurioittanut sydäntäni jollain tavoin. Portaita en pystynyt nousemaan ilman että pulssi nousi lähelle 200, nukkuminen kävi vaikeaksi koska rytmihäiriöt valvottivat ja ensimmäisen kerran yritettyäni urheilla päädyin ensiapuun. syytä ei tässä vaiheessa tiedetty, ja sanottiin melkein päin naamaa, että kuvittelen kaiken, koska filimille ei ikinä rytmejä saatu. mieliala romahti täysin, koska en jaksanut henkisesti tai fyysiseti tehdä mitään.
Tässä vaiheessa alkoivat lääkityksen sivuoireet, jotka ovat melkein pahemmat kuin rytmihäiriöt itse
vuoden päästä päädyin lääkärille, joka diagnosoi SVT:n ja pisti ablaatiojonoon. Itse ablaatio on ollut kenties helvetillisin kokemus, jossa koskaan olen ollut. Tässä vaiheessa on pakko sanoa, että minulla on siis diagnosoitu masennus, joka on laukaissut sairastuminen, mutta tullut myös beetasalpaajien sivuoireena (sivuoireita minulla n 13 erilaista tällä hetkellä, kateen syön lääkitystä: masennukseen ja rasitusastmaan). Ablaatio oli suurin toivoni päästä takaisin "normaalielämään" ja beetasalpaajista eroon.
Itse ablaatio meni suurin piirtein näin. Aamulla sairaalaan, nivuskarvat veks ja samantien tippa suoneen. n. 2 litraa ennättivät valuttaa nestettä minuun ennen kuin pääsin ronkittavaksi. Itse katetrien laittaminen ei sattunut yhtään mutta kaikki sen jälkeen sattuikin, minulle ei nimittäin suostuttu antamaan kipulääkettä, koska se kuulemma haittasi ratojen löytymistä. Jossain vaiheessa kipu (ja paniikki siitä kun sydän hakkaa tuhatta ja sataa) oli liikaa ja aloin itkemään. hoitaja kävi hakemassa lääkärin joka tuli pään viereen (tässä vaiheessa olin jo siis aika shokissa) ja sanoi tylysti, että kyllä näiden (katetrien) täytyy tässä olla jos me meinataan jotain tehdä. No minähän en siis tajunnut sanoa mitään vaan olin ihan h-moilasena että WHAT, mutta hommaa jatkettiin. Onneksi meni "vain" tunti, mutta jokaisella sydämensykkeellä tuntui, että metalli tulee sydämestä läpi ja se EI ole mukava ja kivuton tunne. Tässä vaiheessa minulle oli jo ennättänyt tulla kaikkien vessahätien äiti, mutta ajattelin, että kyllä minä kestän. En sitten tajunnut, että ne haulipussit laitetaan sillä tavalla että ne osittain painavat virtsarakkoa ja vessahätä senkun muuttui tuskallisemmaksi.
Lääkäri kävi selittämässä minulle mitä löydöksiä oltiin tehty, mutta olin henkisesti siinä tilassa, etten edelleenkään muista kuin murto-osan mitä hän selitti. Anyway ablaatiota ei voitu tehdä, mutta sain flutteridiagnoosin.
Sitten minut kärrättiin takaisin osastolle, jossa romahdin täysin ja itkin vaan puhelimeen äidilleni, joka oli toisella paikkakunnalla ja joka alkoi itkemään myös. Henkisesti olin siis todella riekaleina. Tässä vaiheessa virtsarakko oli niin täynnä etten pystynyt tekemään alusastiaan vaan minut piti katetroida (elämän "suuria" okemuksia), jonka seurauksena laskimohaava ei umpeutunut ja jouduin jäämään yöksi osastolle. Koko sen kuuden tunnin aikana, jonka jouduin selälläni maata minulle ei tarjottu kuin yksi kämänen burana 400, joka ei auttanut YHTÄÄN joten kärsin todella suurista selkäkivuista sen kuusi tuntia, jotka jouduin maata aloillani sänkyyn sidottuna.
Tällä hetkellä beetasalpaajien sivuoireideet haittaavat todella paljon elämää, joten todennäköisesti uusi operaatio on edessä. Oireita minulla on mm. rasitusastma, näön heikkeneminen, väsymys, ääreisverenkiertohäiriöt, masennus, ahdistuneisuus, pahoinvointi ja pyörrytys. osa oireista tietysti liittyy siihen, että Beetasalpaajat alentavat verenpainetta, mikä minulla on ennestään jo todella alhaalla. Ja uskokaa pois lääkkeiden kanssa on kyllä säädetty ihan tarpeeksi. Minun on vain hyväksyttävä se, että beetasalpaajat eivät sovi minulle.
huomenna sitsätautilääkärille odottamaan tuomiota, jännittää todella paljon, mutta ei tässä muu auta
Tsemppiä kaikille, jotka kärsivät rytmihäiriöistä
